Kun Anssi sanoo jälkien johtavan suoraan sylttytehtaalle, ne johtavat tänne. Esittelyssä kuusi tärkeintä esikuvaa. Teksti on kokonaisuudessaan julkaistu Anssin virallisilla sivuilla ja esikuvien kuvailut ovat hänen käsialaansa kesältä 2005.
Juha Kela / Keke Rosberg / Ritchie Blackmore / Neil Young / Raymond Carver / Bruce Springsteen
Juha Kela
Vaikutti kristillisessä Pro Fide -rock-yhtyeessä vuosina 1974-1985 ja uudisti yhtyeen linjaa edistyksellisenä kosketinsoittajana ja biisintekijänä.
Isäni oli tiukka mies. Muistan monet kerrat tuhertaneeni itkua istuessani kotona selloni takana soittoläksyjeni parissa. Etydien kitkuttaminen kerta toisensa jälkeen oli raskasta – varsinkin kun kaverit samaan aikaan potkivat pihalla palloa ja pitivät hauskaa. Isä pakotti minut soittamaan niin kauan, että läksynä ollut etydi alkoi sujua. En ole tähän päivään mennessä oikein ymmärtänyt isäni motiiveja käytökseensä. Ilmeisesti hän oli ankara taatakseen minulle mahdollisimman hyvän musiikillisen koulutuksen ja ehkäpä uran klassisen musiikin parissa. Elikö hän kauttani omia unelmiaan? Isäni oli yksi tämän maan parhaita kevyen musiikin kosketinsoittajia. Hänellä oli kuitenkin myös muunlaisia taiteellisia ambitioita ja viimeisinä vuosinaan hän oli yhä enenevässä määrin kiinnostunut klassisesta musiikista. Pitikö minusta tulla se konserttimuusikko, jota hänestä ei taidoistaan huolimatta koskaan tullut? Eikö hän huomannut, että itse asiassa halusin vain olla kuin hän – halusin soittaa bändissä.
Keväinen ilta vuonna 1985. Isä ajaa minua sellotunnille. Puhumme ensimmäistä kertaa kuin mies miehelle. Kerron vihaavani sellonsoittoa, sanon haluavani soittaa sähköbassoa. Isä on hiljaa. Sitten hän sanoo, että voitaisiinhan me tietysti joku kerta mennä Pro Fiden treenikämpälle kokeilemaan sitä bassoa. Pari viikkoa tämän jälkeen tulen koulusta kotiin. Äiti istuttaa minut olohuoneen sohvalle ja kertoo, että oli tapahtunut auto-onnettomuus. Isä on kuollut.
Tuona iltana tein isälleni lupauksen. Vannoin, että kun seuraavan kerran tapaamme, minä osaisin soittaa bassoa ja soittaisimme yhdessä. Tämä lupaus velvoittaa minua yhä.
Keke Rosberg
Viiksekäs mies, joka ajoi ensimmäisenä suomalaisena F1-maailmanmestariksi vuonna 1982.
Minulla oli kymmenvuotiaana Keke-paita. Astelin kerran se päälläni parturiin, osoitin paidassa olevaa Keken päätä ja kehoitin parturitätiä leikkaamaan minulle samanlaiset hiukset.
Keke oli ensimmäinen kuljettaja, joka uskalsi ajaa Span legendaarisen Eau Rouge -kaarteen vitosvaihteella kaasu pohjassa. Tämä tulee hyvin selväksi vuoden 1983 Formula 1 -kauden niputtavassa videokoosteessa. Muut autot vain ajavat mutkan läpi, mutta Keken valkoinen Williams lentää! Vuonna 1985 hän ajoi Silverstonen aika-ajoissa paalupaikalle keskinopeudeltaan kaikkien aikojen kovavauhtisimmalla kierroksella. Ennen kierrostaan Keke istui rauhallisena varikolla vedellen Marlborosta syviä henkosia. Hän imaisi viimeiset savut, heitti tupakan maahan, tumppasi sen jalkansa alle ja sanoi mekaanikoilleen: ”Ok. Let´s do it.” Tämän jälkeen Keke istahti autoonsa ja ajoi puolikostealla radalla kierroksen, jonka ennätyksellinen keskinopeus rikottiin vasta muutama vuosi sitten Juan-Pablo Montoyan toimesta. Keke on paras!
Minulla on 33-vuotiaana Keken kuva maalattuna olohuoneen seinään.
Ritchie Blackmore
Tummiin pukeutuva brittikitaristi, joka oli perustajajäsen hardrock-yhtyeissä Deep Purple ja Rainbow. Hänen tärkein meriittinsä lienee kappaleen Smoke On The Water kitarariffi, joka on jo 70-luvulta lähtien ajanut kaikki kitarakauppojen työntekijät raivon partaalle
Tutustuin Deep Purpleen vuonna 1984 yhtyeen koottua rivinsä uudelleen ja julkaistua comeback-albuminsa Perfect Strangers. Levystä muodostui nopeasti merkittävä virstanpylväs oman elämäni ääniraidalla. Purplen tuotantoon tuli muutenkin perehdyttyä juuriaan myöten – samoin yhtyeen johdannaisiin: Rainbowiin, Whitesnakeen, Dioon… Kaiken keskipisteenä oli mies mustissa: Ritchie Blackmore. Mystinen kitarasankari, joka taikoi velhon lailla valkoisesta Stratocasteristaan äkkipikaisia ja mielipuolisia sooloja. Blackmorea ympäröi salaperäisyys. Hän ei antanut haastatteluja, oli erittäin vaikean ihmisen maineessa, näytti lavalla tuimalta ja hänen huhuttiin aina ennen keikkaa lehteilevän takahuoneessaan kynttilänvalossa vanhoja pergamentteja. Varhaisteini-ikäiselle pojalle siis äärimmäisen kiinnostava hahmo.
Blackmoren vaikutus näkyy tietysti päällimmäisenä siinä, että minäkin ryhdyin hänen innoittamanaan pukeutumaan ainoastaan mustiin vaatteisiin. Vanhoja pergamentteja en lehteile, mutta tarkkakorvainen kuulija voi varmaankin edelleen panna kitaransoitostani merkille tiettyjä vaikutteita.
Neil Young
Kanadalainen laulaja-lauluntekijä, joka on pitkän uransa varrella kokeillut useita musiikkityylejä. Harrastaa mm. akustisia Martin-kitaroita ja säröisempää kitarointia Crazy Horse -yhtyeen kanssa.
Kiinnostuin Neil Youngista hänen julkaistua Ragged Glory -albumin vuonna 1990. Olin näihin aikoihin lupaava nuori basisti ja suhtauduin muusikkouteen suurella vakavuudella. Opiskelin Oulunkylän Pop-Jazz Konservatoriossa tullakseni maailman parhaaksi ja nopeimmaksi basistiksi. Kuuntelin musiikkia, joka tuki tätä tavoitettani: hyvin soitettua, teknisesti haastavaa muusikoiden musiikkia. Suomessa näkyi tuolloin iltapäivisin No TV -niminen ohjelma, jossa näytettiin musiikkivideoita. Eräänä päivänä satuin olemaan ruudun ääressä kun Neil Youngin Mansion On The Hill pärähti soimaan. Enpä ollut ennen kuullut moista: ontuvaa soittoa, rupista soundia, horjuvaa laulua, primitiivisiä kitarasooloja… Kyseessä tuntui olevan täydellinen antiteesi kaikelle sille, mitä olin musiikissa tottunut kuuntelemaan ja arvostamaan. Tämähän oli todella kiehtovaa!
Ei ole totuudenmukaista sanoa, että Neil Young olisi mullistanut kertaheitolla koko käsitykseni musiikista. Hän oli kuitenkin ilman muuta merkittävä osa prosessia, jonka seurauksena aloin ymmärtää itse biisien ja niiden välittämän tunnelman olevan huomattavasti teknistä suoritusta tärkeämpiä asioita. Oivallettuani tämän, otin välittömästi lopputilin Ogelista ja lopetin myös harjoittelemisen siihen paikkaan. Totesin osaavani jo soittaa riittävän hyvin – minun ei tarvitse olla yhtään parempi. Biisit ja fiilis ratkaisevat.
Raymond Carver
Amerikkalainen novellisti ja runoilija, joka on tunnettu minimalismistaan – siitä että tekstistä karsitaan pois kaikki ylimääräinen.
Kesällä 1994 hikoilin studiossa Pekan ja Suden albumin äänityksissä. Levy oli jo miksausvaiheessa Asko Kallosen tullessa studioon kuuntelemaan aikaansaannoksia. Mukanaan hänellä oli mansikkaleivoksia ja pieni paketti. Asko toivotti minulle hyvää syntymäpäivää. Tosiaan – sehän olikin tänään! Mansikkaleivokset maistuivat hyviltä ja avasin paketinkin. Siellä oli jonkun Raymond Carverin runokokoelma Rivi riviltä, lyönti lyönniltä.
Lueskelin kirjaa illalla kotona. En oikeastaan ymmärtänyt mistä siinä oli kyse. Kyllähän minä silloin tällöin luin ihan mielelläni runoutta, mutta eiväthän nämä edes olleet mitään runoja! Pikemminkin yksinkertaisia selostuksia arkisista asioista – kuka tahansa pystyisi kirjoittamaan tällaisia! Laitoin kirjan hyllyyn.
Vedin sen neljän vuoden kuluttua esiin.
Neljässä vuodessa minulle oli tapahtunut jotain. Luin kirjan uudestaan ja äkkiä huomasin, että sen jokainen sana osui suoraan maaliin. Aiemmin latteilta vaikuttaneet sanat olivatkin nyt tarkkoja ja vahvoja. Yksinkertaiselta, jopa typerältä vaikuttanut teksti avautuikin yhtäkkiä eteeni voimakkaana ja merkityksellisenä. Kirjan viimeiset kymmenen sivua sisältävät Carverin esseen ”Kirjoittamisesta”. Sen luettuani tiesin mihin minun täytyisi jatkossa tekstittäjänä pyrkiä – löytämään oman ääneni. Hylkäsin vanhan tapani kirjoittaa ja aloitin alusta.
Bruce Springsteen
Amerikan New Jerseystä kotoisin oleva rocklaulaja, lauluntekijä ja kitaristi, joka kävi Suomessakin kahden keikan verran kesällä 2003 hoviyhtyeensä The E-Street Bandin kanssa.
Springsteenin suhteen olen jossain määrin myöhäisherännäinen. 80-luvulla miehen musiikilta ei tietenkään voinut välttyä ja Born In The USA sekä Live 1975-1985 -albumeita tuli tuolloin jonkin verran kuunneltua. Syvällisemmin ja lopullisesti Springsteen kolahti kuitenkin vasta 90-luvun kalkkiviivoilla hankittuani Darkness On The Edge Of Town -albumin. Muistan edelleen kuinka istuin silloisen työhuoneeni lattialla ja kuuntelin kuulokkeilla levyä ensimmäistä kertaa. Mikään musiikkiesitys ei ole muistaakseni milloinkaan saanut minua kyyneliin, mutta kuunnellessani tuolloin Racing In The Streetin viimeistä säkeistöä, huomasin rykiväni palaa kurkussani.
Springsteenin vaikutus kuuluu musiikissani ehkä voimakkaammin kuin kenenkään toisen artistin: Nummela -kappale syntyi suorana reaktiona My Hometowniin, Uudet autot voisi niinikään olla tekstinsä puolesta suoraan Brucen laulukirjasta, Joki kuulostaakin aivan E-Street Bandilta. Leimansa on lyönyt myös hänen tyylinsä pitää keikoilla toisinaan pitkiäkin puheita laulujen taustoista – näitä kuultiin erityisesti Nummelaa seuranneella kiertueellani.