Mika Rantasen tekemä haastattelu vuodelta 1997. Haastattelu on alun perin julkaistu Pekan ja Suden kotisivuilla.
TYPERÄÄ KOLINAA
Tapaan Ville Kelan Pekka ja Susi -yhtyeen treenikämpällä. Hän istuu irvokkaalla vaaleansinisellä karvalla päällystetyn rumpusetin takana soittaen ilmeettömänä monimutkaista komppia. Soittaen kovaa. Huomattuaan minun seisovan ovella Ville lopettaa ja huudahtaa tervehdyksen poistaen samalla korviltaan oranssit kuulosuojaimet ja niiden alta (!) korvatulpat. Ensivaikutelma: herkkäkorvainen kaveri. Istumme puhumaan musiikista ja tietysti typerästä kolinasta, jota rumpujen soitto Villen mielestä ensisijaisesti on.
Kohti kuulovauriota
Kiinnitin huomiota noihin huippuhienoihin kuppisuojaimiin ja sinulla taisi olla vielä korvatulpat siellä alla?
– Mitä?!? Puhu kovempaa!!! Vuoden alusta lähtien korvat ovat soineet 15 db:n voimakkuudella. Korvalääkärissä on käyty kolmasti; neljäs ja ratkaiseva tuomio on edessä. Tästä syystä suojaan nykyisin kuuloni aina soittaessani ja kuulokkeilla kuuntelukin on saanut luvan loppua. Olo on tosi rock!
Palataanpa alkuun. Eli milloin aloit käydä kohti kuulonmenetystä?
– Aloitin rumpaloinnin neljäntoista vanhana, jolloin kuulonikin toki oli vielä erinomainen. Perustin bändin kaverini Janin kanssa ja ryhdyin itse hoitamaan rumpalin tointa. Olin aina kiinnittänyt huomiota rumpaleihin ja kuunnellut levyjen komppiosastoa ”sillä korvalla”, joten kutsumuksesta taisi olla kysymys alusta lähtien.
– Ensimmäiset rumpuni sain äidiltäni rippilahjaksi – mustat Taman Rockstarit. Aika iso, räkkimallinen setti. Ja sitten ostin itse joitakin Zildjianin peltejä, joista hi-hat -pellit ovat käytössä edelleen.
Otitko tunteja?
– Joo, kävin aluksi paikallisen tanssimuusikon, Aaltosen Kaitsun, tunneilla puolen vuoden ajan. Sitten Antti Martikainen antoi opetusta ja häneltä opinkin paljon mm. nuotinlukuun ja soittotekniikkaan liittyvää. Myöhemmin olin pari vuotta Oulunkylän Pop-Jazz opistossa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna opin kyllä Martikaisen Antilta paljon enemmän kuin Ogelissa. Rahaa sinne tosin upposi lukukausi- ja ulkopaikkakuntalaismaksuja suorittaessa.
Millaisissa bändeissä opettelit soittamisen alkeet?
– No, se ensimmäinen yhtyeeni hajosi aika äkkiä, mutta sitten liityin Vihdin seurakunnan bändiin, Onesimukseen. Onesimus teki jonkin verran keikkaa ja myöhemmin levytinkin heidän kanssaan, joten se oli erittäin hyödyllinen koulu orastavalle lyömäsoittajalle. Pekkaan ja Suteen liityin kesällä 1991 ja juuri muuta tässä ei sitten olekaan tapahtunut. Noin, haastattelu on päättynyt!
Evoluutioteoria
Mainitse joitakin esikuviasi.
– Alkuvaiheessa Stewart Copeland oli yksi ylitse muiden ja onhan se vieläkin kova. Hullu ainakin. Myöhemmin on sitten tullut diggailtua ennen kaikkea musikaalisia rumpaleita. Ringoa ja… (miettii) …Dave Wecklia! (Nauraa)
Eli voiko naurunremakasta päätellä, että Dave Weckl ei sittenkään kuulu esikuvien joukkoon?
– Joo… Itse asiassa minulla on teoria rumpalin kehityksestä: Ensin kuunnellaan hyvää musiikkia, esim. Beatlesia. Siitä syttyy kipinä ja halu itsekin soittaa. Sitten aletaan musiikkiharrastus ja hiljalleen taitojen karttuessa aletaan soittaa yhä nopeammin ja monimutkaisemmin. Ja jossain vaiheessa pyritään Ogeliin opiskelemaan ja tällöin ollaan yleensä jo aivan hukassa! (Naurua) Sitten terveellä ihmisellä palaa järki päähän ja hän oivaltaa, että fuusiojazz ei ole hyvää musiikkia, mutta Beatles on! Ja soittamisen painopiste siirtyy takaisin perusasioihin; lopetetaan turha kikkailu ja soitetaan hyviä biisejä.
Onko tämä teoria syntynyt omakohtaisten kokemusten pohjalta?
– Nimenomaan! (Naurua) Olin itsekin aikoinani melkoinen kikkailun kuningas…
– Mutta jos esikuvista vielä puhutaan, niin nyt ei pitkään aikaan ole kukaan rumpali liikauttanut. En itse asiassa enää oikeastaan edes kuuntele rumpaleita; keskityn musiikkiin ja kokonaisuuteen. Voisikin sanoa, että hyvän rumpalin tuntee siitä, että siihen ei kiinnitä mitään huomiota kun soitto on niin musikaalista.
Pelit ja vehkeet
Millaisia pönttöjä kolistat?
– Pääsettini on Drum Workshopin psykedeelisesti kuvioitu tekele, 10-, 12- ja 14-tuumaisilla tomeilla ja 20-tuumaisella bassarilla. Keikoilla tosin kymppituumainen on vain tiellä, joten olen jättänyt sen pois. Sitten on tämä Barbie-setti (osoittaa edellä mainittua karvoitettua patteristoa). Nämä ovat Maya-merkkiset ja sain ne ilmaiseksi työskennellessäni eräässä koulussa. Ne oli hylätty varastoon ja annettiin minulle kun ”ne olivat kerran rikki.” Eihän niissä mitään muuta vikaa ollut kuin puhjennut bassarin kalvo! (Nauraa) Näitä karvarumpuja soitan treeneissä ja playback -esiintymisissä televisiossa. Tähtilaulu -videossa ne ovat myös esillä. Todella hienon ja erikoisen näköiset rummut, mutta soundi ei oikein toimi ”oikeilla keikoilla.” Telkkarisetti siis.
– Sitten on vielä Ludwigin setti vuodelta 1964. Juuri sellainen kuin Ringollakin! Siinä on erittäin hieno soundi, joka ei valitettavasti toimi PA:n läpi soitettuna. Olenkin soittanut settiä lähinnä studiossa ja laulukamakeikoilla; varsinkin bassarisoundi on uskomaton!
– Virveleitä on useampia; puinen DW, metallinen Beverly ja pari hassua nimetöntä. Pellit ovat Zildjiania, eikä mitään muuta merkkiä kannatakaan käyttää. Niitäkin löytyy vähän joka lähtöön; ehjiä ja rikkinäisiä. Esimerkiksi kaksi rikkinäistä peltiä päällekkäin soundaa hyvältä. Kalvoina on joka paikassa Remon Ambassadoria ja kapulat ovat tällä hetkellä Pro Markin Tommy Aldridget.
Entä soundit?
– Studiossa haen rumpuihin luonnollista soundia ja luonnollisia kaikuja, jotka napataan tilamikeillä. Efektiprosessorit jätetään yleensä rauhaan. Esimerkiksi Lenny Kravitzilla on hyvät rumpusoundit. Tähän mennessä en tosin vielä kertaakaan ole ollut omaan soundiini levyillä tyytyväinen. Tulevalla levyllä lähden siitä, että rummut kuulostavat siltä kuin itse haluan.
– Nyrkkisääntö on, että hyvän rummun tunnistaa hyvästä soundista. Kuulostaa tyhmältä, mutta nykyisinä lo-fi -aikoina huono viiden markan rumpukin voi kuulostaa hyvältä vaikka se kaiken järjen mukaan olisikin huono rumpu. Eli soundi ratkaisee. Joskus juuri paska soundi on hyvä.
Bändi
Miten Pekka ja Susi työskentelee?
– Treenejä on kerran viikossa ja siihen rajoittuu myös rumpujen soiton harjoittelu. Bändi tekee nykyisin paljon enemmän asioita yhteistyönä kuin ennen. Aikaisemmin Anssi teki melkein kaikki biisit alusta loppuun, mutta nykyisin ideoita sinkoilee joka suunnasta ja niitä yhdistellään parhaan mahdollisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Eli bändi toimii niin kuin bändin pitääkin.
– Studiotyöskentely on jäänyt melko vähäiseksi ja minkäänlaista rutiinia ei vielä ole syntynyt. Ehkä tästä syystä tunnen itseni aina studiossa hieman epävarmaksi, enkä oikein osaa rentoutua. Tähän asti kaikki sessiot ovat olleet sellaisia, joissa äänitetään aluksi pelkät rummut; korkeintaan demokitara säestää. Tätä tapaa yritetään myös muuttaa ja seuraavaa levyä olisi tarkoitus tehdä enemmän live -meiningillä. Vaikka ovathan nuo meidän levytysmetodimme olleet fiksummat kuin Metallican, jotka ovat tehneet levyjä niin, että rummut soitetaan viimeiseksi! Varmaan tosi hienoa vetää jotain kitaroita ja klikki vain taustalla rallattaa! (Naurua)
– Itse en käytä klikkiä ennen kuin on pakko. Temmon on tarkoitus elää; biisi voi hyvin kiihtyä hieman loppua kohden. Sitäpaitsi hyvään biisiin kuuluu ainakin yksi moka.
– Pekka ja Susi on musiikillisesti parempi kuin koskaan löydettyämme vihdoin oman tyylimme. Pitkään sitä säädettiinkin! (Nauraa) Luonnollisesti tyyli vielä jalostuu ja elää koko ajan, mutta hyvään suuntaan ollaan menossa.
Soitatko myös muita soittimia?
– Haluan tutustua kaikkiin muihinkin instrumentteihin ja siitä on hyötyä musikaalisen soittotyylin kehittämisessä. Pitää ymmärtää mitä muutkin tekevät. Tarkoitus ei tietenkään ole tulla miksikään banjo-virtuoosiksi, mutta sen soittaminen parantaa minua myös rumpalina.
– Tulevaisuudessa on tarkoitus keskittyä enemmän myös biisintekoon. (Sanoo Linda Lampenius -äänellä:) Tällä hetkellä Pekan ja Suden uusissa kappaleissa onkin jo todella paljon MINUN ideoitani. (Naurua)
– Kaiken kaikkiaan harjoittelemalla rumpujen soittoa liian teknisesti ja nuottikirjakeskeisesti tekee vain itselleen karhunpalveluksen. Parasta treeniä tässä vaiheessa on musiikin kuuntelu ja pelkkä instrumenttien lähellä olo. Soittotekniikka on vain väline, ei itsetarkoitus. Hyvästä tekniikasta on tietysti hyötyä kun pystyy toteuttamaan kaikki soitannolliset ideat. Eikä nuotinlukutaidostakaan mitään haittaa ole, eli näitäkin tulee harjoitella jäämättä kuitenkaan niiden vangiksi.
– Ja lopputuloksenahan on joka tapauksessa vain typerää kolinaa!