Mika Rantasen tekemä haastattelu vuodelta 1997. Haastattelu on alun perin julkaistu Pekan ja Suden kotisivuilla.
LOPUTONTA HÖPINÄÄ
Petri Juhani Prauda on helppo haastateltava – nauhuriin on vain muistettava asentaa riittävän pitkä kasetti. Tapasin miehen juttutuokion merkeissä ravintola Don´t Tell Mamassa. Puhetta tarttui nauhalle runsaasti ja tässä Teille valitut palat, olkaa hyvä:
Alussa oli…
– …muovinen kitara, jonka kolmella kielellä tulkitsin Hurriganesin Tsugu Way -levyn kappaleita. Olinkohan tuolloin vielä edes kouluikäinen… Joka tapauksessa ollessani kuuden vanha, vanhempani ostivat tulevaksi perintösoittimeksi pianon ja aloitin virallisesti porvarillisen musiikkiharrastuksen ottamalla soittotunteja. Seuraavaksi huomasin olevani Riihimäen musiikkiopistossa (perheemme asui tuolloin Oitissa) ja siitä lähtien pikku Petri kilkutti lähiympäristönsä iloksi ihmeen ihania etydejä pianollaan.
– Jossain vaiheessa muutimme sitten Vihtiin ja pianistin urani jatkui aina kuusitoistavuotiaaksi asti, jolloin suoritin musiikkikoulun päästötodistuksen, eli 3/3-tutkinnon pianolla.
– Piano oli kuitenkin varsin hankalasti roudattavissa oleva instrumentti ja niinpä aloin opiskella sen ohella myös viulunsoittoa. Liityin viuluineni Vihdin seurakunnan Kapelli -orkesteriin, jossa muuten vaikutti myös kaksi lupaavaa sellistiä; Anssi Kela ja Antti Nieminen. Kapellissa soittaessani koin myös ensimmäiset keikkareissuni, oi niitä aikoja…
– Hiljalleen rokkitouhut alkoivat kuitenkin vietellä nuorta miestä. Yläasteella liityin Anssin ja Antin kanssa kitarakerhoon ja yhdessä kilpailimme kuka osaa eniten sointuja. Ja se oli sitten menoa! Aloimme Anssin kanssa rokkaamaan! Yhteisellä kaverillamme oli kotonaan rummut, sähkökitara ja vahvistin. Hänen äitinsä iloksi aloimme järjestää säännöllisiä jamisessioita. Anssi soitti kitaraa ja minä rummutin; tuolloinen musiikkimme taisi tosin olla aika kokeellista…
– Siirsimme musiikkiharrasteemme pian Vihdin yläasteen musiikkiluokkaan. Antti liittyi kitaroineen mukaan ja Anssi vakiintui basson varteen. Minä olin tässä vaiheessa orkesterimme rumpali, mutta lyömäsoittajan urani katkesi kun mukaan otettiin Antin isoveli, Pete, toiseksi kitaristiksi. Peten kitaran soitosta ei kuitenkaan tullut yhtään mitään ja kun tästä johtuen Anssi ja Antti päättivät istuttaa hänet rumpupallille, minä jätin yhtyeen.
– Pojat jäivät keskenään soittelemaan ja minä ostin kaikessa hiljaisuudessa itselleni tunnistamattomaksi jääneen kitaran (ks. kuvaa ylempänä! -toim.huom.) ja ELK -merkkisen vahvistimen. Tarkoituksenani oli perustaa heavymetallia esittävä yhtye, mutta kun siitä ei tullut mitään, ryömin Anssin ja Antin luo ja pyysin päästä takaisin bändiin. He ottivat tuhlaajapojan vastaan ja loppu lienee historiaa!
Omat biisit, omilla soundeilla
– Sitä olen aina miettinyt, että mikähän helvetti siihenkin oli syynä, että heti alusta lähtien ryhdyimme itse tekemään biisimme. Emme ole ikinä soittaneet mitään ns. rokkistandardeja; CCR:ää, Sweet Home Alabamaa ja tuollaisia… aina vain omia biisejä. Mielestäni olemme tavallaan vieläkin fakkiutuneet omaan materiaaliimme, emme koskaan mene treenikämpälle ja sano: ”Jaahas, jammaillaan jotain.” Tai ehkä vika onkin vain minussa; minä en yksinkertaisesti osaa soittaa bändin kanssa juuri muita biisejä kuin omiamme!
– Alussa omat kappaleet olivat tietysti aika yksinkertaisia; simppelit soinnut ja melodiat. Ehkä sellaisen materiaalin tekeminen on helpompaa tai sitten itsekritiikki on vuosien varrella noussut, mutta alkuvaiheessa biisien tekeminen oli kyllä huomattavasti helpompaa kuin nykyisin. Olen jo vuosien ajan ollut äärettömän – siis ÄÄRETTÖMÄN – hidas biisientekijä. Saattaa tosin johtua myös heikosta keskittymiskyvystä…
– Hiljalleen opimme soittamaan ja kalustokin kehittyi. Lopulta soittelin sooloja kuin Steve Vai muodikkaan virtaviivaisella Jacksonin hevikepillä. Oman soundin kehittäminen kesti kuitenkin todella kauan; monta vuotta piti kärsivällisesti kokeilla erilaisia kitara/vahvistin/pedaali -yhdistelmiä löytääkseen unelmien äänen. Eräänä päivänä se sitten löytyi! Se vain vaatii juuri oikean soittimen yhdistettynä juuri oikeaan vahvistimeen juuri oikeilla säädöillä. Ja luonnollisesti myös soittajan pitää olla juuri se oikea; viimekädessä kun soundi on soittajan sormissa.
– Kitarani ovat nykyisin pääasiassa Fendereitä. Ykköskeppini on vuoden 1973 Telecaster Deluxe, joka onkin todella timanttinen kitara. En ole vielä tähän päivään mennessä päässyt käsiksi kitaraan, jossa olisi parempi soundi – kirkas, lämmin ja murea. Lisäksi minulla on Fender Jaguar re-issue, joka puolestaan on ergonomialtaan maailman paras kitaramalli. Todella miellyttävä soittaa, mutta siinä on vielä toistaiseksi vähän vääränlaiset mikrofonit. Pitäisi vaihtaa parempiin. Sitten on vielä mureasoundinen Arian Les Paul -mallinen kitara, jota itse asiassa soitan enemmän kuin Jaguaria. Telecasterissa on ns. dropped D-viritys, eli matalampi E-kieli on laskettu D:hen. Jaguarissa ja Les Paulissa on samanlainen ratkaisu, mutta niissä alin kieli onkin H! Monet uusista biiseistämme vaativat kitaroilta matalaa mörinää ja tällä virityksellä se onnistuu.
– Olen mieltynyt putkien tuomaan pörinään ja erilaisten fuzzien traktorisäröihin. Yritän hakea niin paljon gainia ja säröä kuin kamoista löytyy. Kuitenkin niin, että kokonaisuus pysyy vielä jotenkin kasassa. Tiukkuutta, kuivuutta, lämpimyyttä… näitä asioita haen kalustostani. Myös kaikenlaiset analogiset efektipedaalit ja niiden aikaansaamat ufosoundit kiinnostavat erittäin paljon. Niiden polkeminen oikeaan aikaan soiton lomassa on tietysti oma taiteenlajinsa ja kieltämättä nykyisin pienehkö ongelmakin, mutta kuitenkin näiden analogilaatikoiden soundissa on jotain korvaamatonta mitä digitaali-multipaavoista ei saa.
Orkesteri ja sen soittajat
– Olen todella iloinen siitä, että Pekka ja Susi on vihdoinkin oppinut tekemään yhdessä biisejä! Jälkikin on parempaa kun potkimme jatkuvasti toisiamme persuksille, eikä vastuu ole vain yhden ihmisen harteilla. Oma energiani ei enää riittäisikään yksinäiseen puurtamiseen.
– Omat tavoitteeni biisien teossa liittyvät pitkälti erilaisiin ääripäihin. Joko soitetaan kovaa tai sitten hiljaa, joko ollaan kauniita tai sitten rumia. Kultainen keskitie ei kiinnosta lainkaan. Pidän paksuista kitaravalleista ja mitä häiriintyneempää kaikki on, sen parempaa! Itse haluaisinkin kehittää Pekan ja Suden soundia vaikkapa Nine Inch Nailsin suuntaan!
– Pidän studiotyöskentelystä, mutta kyllä keikkailu on poikaa! Useilla soittajilla musiikin tekeminen lähtee siitä, että ensisijaisesti soitetaan itselleen ja vasta sitten muille. Oma asenteeni on aina ollut päinvastainen; olen koko ajan valmiina keikalle! Esiintymisvietti on todella suuri ja lataus keikalla on aina kova. En muista koska minulla olisi viimeksi ollut paska fiilis yleisön edessä; yleensä saan nautintoa jokaisesta esiintymisestä. Sellaista ilmiötä kuin rutiinikeikka en ole kokenut vielä kertaakaan.
– Soittokavereistani olen sitä mieltä, että Ville on hyvä rumpali. Ainakin hän soittaa riittävän kovaa! Ja kuitenkin nyansseja löytyy sitten kun niitä tarvitaan. Soittajana hän asettaa aina biisin etusijalla ja pyrkii tekemään rumpukompistakin musiikkia. Ville on myös ehkä orkesterimme vastaanottavaisin soittaja ja aina avoin uusille jutuille. Ei myöskään pyri väkisin runnomaan omia ideoitaan läpi. Kaikenkaikkiaan joviaali hahmo ja tärkeä bändin henkilökemian kannalta. Toimii välittäjänä – vaikka en itse asiassa osaa sanoa keiden välillä…
– Antti puolestaan on tutun turvallinen komppailija. Aina voi olla varma siitä, että uruista kuuluu sovitut äänet, eikä mies lähde sooloilemaan omiaan. Antti tekee uskollisesti niin kuin käsketään ja suoriutuu tehtävästään hyvin.
– Anssin soitto on myös hyvin musikaalista, persoonallista ja biisiin istuvaa. Bassojutut eivät koskaan särähdä korvaan. Anssi on yleensä myös se, joka on pisimpään tyytymätön uusiin biiseihin. Vaikka muut pitäisivätkin jo biisiä valmiina, niin Anssia aina vaivaa vielä jokin yksityiskohta ja hänellä on ideoita sen korjaamiseksi. Sikäli luonnollista, että Anssi kuitenkin edelleen vastaa suurimmasta osasta tuotantoamme ja hänellä on ehkä selkeämpi näkemys biiseistä kuin meillä muilla.
– Itse olen kitaristina kurinalainen; pysyttelen tarkasti komppaamisessa enkä sooloile. Yritän omilla soundiratkaisuillani ja voimakkaan lyövällä soittotyylilläni tuoda häiriintynyttä rankkuutta Pekan ja Suden musiikkiin. Asemani bändissä on kiva, koska musiikki on selkeästi kitaravetoista ja minä olen yhtyeen kitara! Pekalle ja Sudelle ominainen soundi muodostuu soittotyylini ohella siitä, että Anssi soittaa bassoa hyvin kitaramaisesti ja Antinkin urut sijoittuvat kitaran kanssa samoille taajuuksille. Eli bändi ei ole tyylien sekamelska, vaan kaikki soittajat tukevat toisiaan.
Nine Inch Nails ja kansanmusiikki
– Nine Inch Nails on tällä hetkellä ehkä suurin yksittäinen suosikkini. Trent Reznor on idolini, diggailen aina hänen tekemisiään ja tämä on varmasti vaikuttanut myös soundeihini, riffeihin ja asenteeseen. Eniten ihailen sitä svengaavuutta, joka hänen tuotannossaan aina on. Rage Against The Machine, Massive Attack, Panasonic, Stone Temple Pilots, Goldie, Soundgarden, Future Sound Of London, Björk, Portishead, Nirvana, Stanley Turrentine… Ylipäätään pidän paljon esim. rankemmista alternative -akteista, brittipopista, trip hopista, junglesta, elektronisesta tanssimusiikista, industrialista, easy listeningistä ja acid jazzista. Kaikkia yhdistää juuri se svengi; biisin pitää mennä jalan alle. Kitaristina suurimmat vaikutteet otan Panteran, Rage Against The Machinen ja erilaisten grunge -bändien suunnalta.
– Kaikista suurimman vaikutuksen viime aikoina on kuitenkin tehnyt kansanmusiikki, johon sain herätyksen vuonna 1993. Pekka ja Susi oli Ranskassa esiintymässä ja samoissa puuhissa paikalla oli myös Uppiniskan Pelimannit -niminen kansanmusiikkiyhtye. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin hyvää kansanmusiikkia tai ylipäätään oivalsin, että sellaistakin on olemassa. Aiemmin kuulemani suomalainen kansamusiikki oli ollut kerrassaan sietämätöntä, mutta tämä Uppiniskan Pelimannit kosketti ja tutustuttuani heihin löysin myös välittömän sielujen yhteyden.
– Olin siitä paikasta myytyä miestä ja parin seuraavan vuoden ajan otin selvää kansanmusiikista ja diggailin. Sitten eräät kaverini pyysivät mukaan kansanmusiikkiyhtyeeseen nimeltä Frogbox ja siitä lähti vakavampi harrastus. Olen nyt pari vuotta soitellut erilaisissa kokoonpanoissa ja tänä syksynä pääsin Sibelius-Akatemiaan kansanmusiikkilinjalle oikein opiskelemaan aihetta. Ja täytyy sanoa, että opiskelu on ollut todella mahtavaa ja antoisaa. Motivaatio on erittäin korkealla, enkä voisi kuvitella hauskempaa alaa kun soitella kansanmusiikkia päivät pääksytysten.
– Pääinstrumenttini tällä alueella on teräskielinen akustinen kitara, Timo Mustosen käsintekemä soitin. Ihan sairaan hyvä yksilö. Lisäksi soitan oktaavimandoliinia, eli bouzoukia. Seuraavaksi olisikin tarkoitus hankkia kunnollinen bouzouki. Tällä hetkellä omistan saksalaisvalmisteisen soittimen, joka on toki hienon näköinen, mutta muilta ominaisuuksiltaan täysi paska. Täytynee etsiä Englannista tai Irlannista parempi peli. Soitan myös munniharppua, eli märistysrautaa (on itse asiassa mitä oivallisin melodiasoitin), ja mainittakoon lopuksi vielä didgeridoo, jota käytän nykyisin myös Pekan ja Suden kanssa.
– Kansanmusiikissa kiehtoo ennen kaikkea sen akustisuus. Siinä korostuu hyvän soittimen puhdas, lämmin soundi, jossa jokainen soitettu sävel syttyy hyvin ja soi kauniisti. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta pidän siitä, että matka musiikillisen idean ja lopputuloksen välillä on niin lyhyt. Ei ole turhauttavia piuha- ja laitekasoja musiikintekemisen esteenä. Akustisuus merkitsee tässä mielessä idean toteuttamisen helppoutta ja vapautta.
– Minua kiinnostaa myös se, miten hyvä soittaja voi soittamalla pelkkää melodiaa saada hirvittävän svengin aikaiseksi. Eikä välttämättä mesoamalla, vaan keveydellä, herkkyydellä ja ilmavuudella. Joka tapauksessa musiikki menee jalan alle ilman mitään typerää rumpubiittiä. Pidän kansanmusiikin herkkyydestä; se vain osuu syvälle, ei sitä voi muuten selittää. Kenties se vetoaa myös joihinkin paljon vanhempiin musiikillisiin vaistoihin. Kuka tietää…
– Tavoitteitani kansanmusiikin saralla on kehittää monipuolisuuttani riittävästi eri tyylien ja eri maiden musiikkien hallintaan. Lisäksi haluan kehittää musikaalista soittoani. Viime kesästä lähtien erittäin suuria idoleitani ovat olleet englantilaiset Chris Wood (viulu) ja Andy Cutting (yksi- ja kaksiriviset haitarit). Heidän soittonsa on keveää, vaivatonta ja jatkuvasti muuntautuvaa; ihailen tällaista musikaalista soittamista ja haluaisin kehittää itseäni samaan suuntaan.
– Haluan myös säveltää paljon kansanmusiikkia ja kehittää itseäni biisintekijänä. Aluksi en edes uskaltanut tehdä omia kappaleita, koska kansanmusiikissa ovat tietysti erilaiset perinteet ja trad. -matskut hyvin keskeisessä asemassa. Jotenkin kävi vain niin, että alkoi sävelmää pukkaamaan ja nyt niitä tuleekin aika vaivattomasti. Minulla on tyttöystäväni Paulan (soittaa viulua ja jouhikkoa) kanssa duo, Smith & Wesson, ja soittelemme yhdessä omia biisejämme.
– Summa summarum: Elämä on parhaillaan aika hyvää! Rahaa saisi vain olla enemmän ja tämän jutun lukijat voisivatkin sitä minulle lähettää! Jaahas, nyt suu tuntuu hieman kuivankarhealta… Pitäisiköhän tilata lisää sitä juomaa?