Teemu Raidan tekemä haastattelu vuodelta 1997. Haastattelu on alun perin julkaistu Pekan ja Suden kotisivuilla.
KESKINKERTAINEN BASISTI
Syyskuussa ´97 sain toimeksiannon. Minun piti haastatella Anssi Kelaa Pekka ja Susi -yhtyeen nettisivuille. Haastattelu päätettiin lopulta toteuttaa sähköpostitse ja e-mailejä alkoi lentää välillämme tiuhaan tahtiin. Juttu paisuikin nopeasti suunniteltua suuremmaksi ja lukemisen helpottamiseksi tarjoilemme sen paloiteltuna viiteen osaan.
Yritin myös poimia tietoa Anssista hänen lähipiiristään, mutta tekstiä tuli nihkeästi. Liekö syy haastattelijassa, haastateltavissa vai haastattelun aiheessa? En tiedä, mutta ehkä juttu antaa myös siihen vastauksen. Anssi Kela – olkaa hyvä!
YMPYRÄ SULKEUTUU?
Ville Kela: Anssi on omien musiikillisten kokemuksieni perusteella mukaan poikkeuksellisen lahjakas muusikko (ihan oikeasti), mutta hän on myös poikkeuksellisen lahjakas laiskimus. Anssin tapa toimia muusikkona on hyvin ehdoton, mikä ei aina kanssasoittajien kannalta ole kiva asia. Basistina, soittajana ja biisintekijänä hän usein tuntuu olevan omaa luokkaansa, vaikka näissäkin asioissa näkyy useasti laiskuus. Anssilla on myös harvinaisen korkea itsekritiikki. Se on joskus hyvä asia, mutta välillä VITTUMAISTA.
Ville, kerro Anssista joku hauska juttu? – Hauskoja juttuja sä tiedät Anssista ihan yhtä paljon kuin minäkin – et yhtään!
Anssi. Sä olet kai ennen kaikkea biisintekijä. Kerro miten sun biisit on kehittynyt vuosien varrella ja miksi?
– Olen ehkä maailman hitain laulujen laatija. Olen laskenut tuottavani keskimäärin 5.4 esittämiskelpoista musiikkikappaletta vuosittain (itse asiassa määrä on vielä laskemaan päin…), joten jos minut tunnetaan ennen kaikkea biisintekijänä, niin eipä näytä tulevaisuuteni ruusuiselta! Tosin nuo 5.4 kappaletta sisältävät kaikki selkeää hittipotentiaalia…
– Ensimmäisen biisini tein syksyllä 1986. Se oli nimeltään Väärällä tiellä ja oli tietenkin todella yksinkertainen ralli; paljon D-, A- ja E-sointuja! Taisi mukana olla satunnainen F-sointukin. Siitä se lähti. Laulujen tehtailu tuntui aluksi helpolta; nykyisin muistelenkin kaiholla silloista elämän sietämätöntä keveyttä. Soittotaidon kehittyessä sormet alkoivat kulkea vikkelämmin kitaran/basson kaulalla ja näin kappaleiden vaikeusaste alkoi nousta.
– Vuoteen 1990 mennessä biisit alkoivat jo olla melkoisia teoksia progressiivisine vaikutteineen. Oli rytminvaihdoksia, tritonus -riffejä ja kokeellisia rakenteita. Sitten säveltämiseni jostain syystä muuttui. En itsekään tiedä miksi, mutta biiseistäni alkoi äkkiä tulla yksinkertaisempia ja selkeästi pop-hakuisia. Palasin monimutkaisten riffien tuottamisesta takaisin D-, A-, E-, tyyppisiin soinnutuksiin ja homma alkoi toimia. Viisi vuotta meni siis harjoitellessa ja sitten alkoi syntyä biisejä, jotka olivat ns. oikeasti hyviä. Kitaristimme Pete ei tosin aluksi ollut samaa mieltä; näihin aikoihin hän kuunteli naama happamana uusia kappaleitani ja totesi, että hän ei ainakaan tällaisia soita. Vaan soittihan tuo kun oikein kauniisti pyysin.
– Vuosina 1991-1994 ralleja syntyi omien standardieni mukaan paljon ja parhaimmat niistä päätyivät Pekan ja Suden levylle. Levyn julkaisun jälkeen tulikin sitten ongelmia. Biisejä ei tahtonut tulla, ei sitten millään. Bändinä koimme kulkeneemme yhden tien päähän. Yhtyeen musiikillinen ilmasto alkoi muuttua ja tämä heijastui tietysti laulujen tekemiseenkin. Treenikämpällä väännettiin vahvistimet särölle ja kotona säveltäessäni synnytin vaistomaisesti rankkoja kitarariffejä. Emme koskaan sopineet, että nyt muutetaan suuntaa – se vain tapahtui.
– Ehkä kyse oli jostain vanhasta palosta sisimmässä. 80-luvun lopussa teimme joitain rankkoja hevibiiseja ja muistan ne väristykset, jotka niitä soittaessa syntyivät. Ekalla levyllämme olevat pop-laulut ovat sinänsä hienoa musiikkia, mutta niitä samoja väristyksiä ne eivät koskaan tarjonneet. Luulen, että pohjimmiltaan meillä oli tarve taas ryhtyä rokkaamaan. Näin tehtiin ja nyt sitten rokataankin niin maan pirusti! Olen nykyisin todella tyytyväinen biiseihimme; huudatan treeninauhojamme kotona ja soitan ilmakitaraa. Tämä on hyvää musiikkia ja olen ylpeä biiseistämme!
Muistan, että lähditte aikoinaan liikkeelle melko rankoista jutuista. Luuletko, että tässä Pekan ja Suden ympyrä ikään kuin sulkeutuu?
– Varsinaisesti rankoista jutuista ei lähdetty liikkeelle, mutta ne tulivat kuvioon mukaan melko varhaisessa vaiheessa. Soitettuamme vuoden verran teimme ekat ”kovat hevibiisimme”, joten niin kammottava klisee kuin se onkin, niin kyllähän tässä tietynlaista juurille paluun meininkiä on. Toinen maailman kulunein rokkiklisee kuuluu: ”Toi meidän eka levy nyt on tommonen, mutta tokasta tulee sitte paljo niinku rokkaavampi!” Tämäkin latteus näyttää meidän kohdallamme toteutuvan…
Jos asiaa tarkastelee nyt sitten näin, niin onko sulla sellainen olo, että Pekan ja Suden eka levy tehtiin turhan aikaisin?
– Ei. Ensimmäinen levy on rehellinen dokumentti siitä, mitä Pekka ja Susi oli vuonna 1994 ja se oli myös välttämätön askel yhtyeen kehittymisen kannalta. Ihan vilpittömästi halusimme silloin tehdä sellaista musiikkia ja olimme bändinä jo aika valmista tavaraa – ainakin riittävän valmiita levyttämään.
– Toki levystä ei tullut kaikilta osin sellainen kuin olisimme itse halunneet, mutta olimme siihen kuitenkin tuoreeltaan tyytyväisiä. Linjanmuutos alkoi häämöttää levyä seuranneen vuoden sisällä ja syksyllä 1995 se osoittautui väistämättömäksi. Jos levyä ei olisi tehty -94, niin todennäköisesti olisimme vain jääneet jauhamaan samoja biisejä, eikä musiikki olisi kehittynyt mihinkään. Levyn tehtyämme pääsimme aloittamaan puhtaalta pöydältä.
– Pointti on siis evoluutio. Rockyhtyeestä/artistista ei koskaan (toivottavasti) tule valmista, vaan se kehittyy jatkuvasti. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Olisi kammottavaa nähdä Arvi Lind TV:ssä kertomassa, että vaikkapa Neil Young on nyt lopultakin valmis! Mielestäni hyvä artisti säilyttää musiikissaan aina ns. yllätyssektorin.
– Egotripin Superego -levyllä on joitakin biisejä, joita kuunnellessa on sellainen olo, että ”tällainenhan sen meidänkin levymme piti olla!” Ironisena anekdoottina mainittakoon, että Egotripin jätkät kertoivat minulle diggailleensa oikein tosissaan meidän levyämme!
VAIKUTTAVIA VAIKUTTAJIA
Gilbert (Anssin pitkäaikainen muusikkoystävä): Anssi on jotenkin mystisellä tavalla maailman tavallisin mies, mutta samalla se on äärimmäisen lahjakas musiikintekijä – jopa valtakunnallisesti ajateltuna. Hän omaa loistavan soinnunymmärtämisen ja vaikka antaa ymmärtää olevansa varsin kapeakaistainen musiikintekijä on kuitenkin äärettömän monipuolisesti lahjakas kaveri. Voisi jopa sanoa, että mies on ärsyttävän lahjakas: joskus Anssi blokkaa jonkun kitarajutun hetkessä ja mä joudun hakee ja hakee. Laiska se on kyllä kanssa. (Näyttää pitävän kutinsa; koska samaa on kuultu niin monelta taholta. toim. huom.). Tällä hetkellä sen musiikinteossa taitaa olla menossa sellanen kausi, että se on vaan himassa ja kelaa sitä bändiä. Siksi se myös vähän kiertää kehää. Mutta heti kun se löytää siitä sen saumakohdan niin kyllä se Anssi tulee siitä ulos.
Mainitsit Neil Youngin edellä? Kerro hieman muista vaikuttajista ja tämänhetkisistä suosikeista?
– Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta jos todellakin asetan käden sydämelle ja sanon mikä on ollut elämäni suurin musiikillinen vaikuttajani, niin sanon Pro Fide; yhtye, jossa isäni soitti ollessani lapsi. Kävin katsomassa heidän keikkojaan ja kuuntelin Pro Fiden levyt puhki – sieltä se kipinä alunperin tuli. Mielenkiintoinen pointti on se, että heti alusta lähtien kiinnitin huomioni nimenomaan bassoon. Yleensähän basisteja tulee olosuhteiden pakosta, mutta itse tunsin jo hyvin nuorella iällä kutsumusta tuon soittimista hienoimman hallintaan.
– Muista vaikuttajista ja suosikeista on ensimmäisenä pakko mainita Deep Purple. Pidin siitä välittömästi kuultuani Perfect Strangers -levyn. Sitten opiskelin yhtyeen aikaisemmat saavutukset ja sen jälkeen Purple on ollut minulle sellaista musiikkia, johon en ole koskaan kyllästynyt. Sitäpaitsi ihailen suunnattomasti Ritchie Blackmoren soittoa! Neil Young on tosiaan myös erittäin kova. Ihailen hänen asennettaan ja elämää suurempaa kitarasoundiaan. Ja tietysti myös hänen hienoja biisejään, niihinhän kaikki perustuu.
– Kyllähän noita diggailun kohteita löytyy miljoonia, mutta jos ikivihreistä kestosuosikeista puhutaan, niin sellaisia ovat jo mainittujen lisäksi ainakin Willie Nelson, The Doors, Marvin Gaye, Jimi Hendrix… Radioheadin uusin oli todellinen silmien avaaja!
– Viime vuosina olen kuunnellut jostain syystä paljon countryä. Se kolisee nykyisen aika kovaa; sellainen kunnon outlaw -meininki. Haaveissani onkin joskus tehdä kunnollinen suomenkielinen country -levy; en itse ole ainakaan tähän asti sellaista vielä kuullut.
Mikä sulle on tärkeää, kun sä kuuntelet muiden musaa?
– Ylipäätään yritän kuunnella mahdollisimman monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Faktahan on, että on olemassa vain kahdenlaista musiikkia: hyvää ja huonoa. Kaikki muut kategoriat ovat turhia. Nykyisin yritän vielä välttää minkään musiikin tuomitsemista suoralta kädeltä huonoksi musiikiksi. Makuasioitahan nämä ovat; itseäni ärsyttää tällä hetkellä suunnattomasti Aqua -yhtyeen Barbie Girl -niminen musiikkikappale. Silti biisi näyttää menestyvän hyvin listoilla ja suuret massat ovat sen takana, joten mikä minä olen siihen sanomaan yhtään mitään. Maailman vastenmielisintä musiikkia on kuitenkin sotilasmusiikki!
– Vaikka yritän olla monipuolinen, huomaan olevani musiikkivalinnoissani varsin konservatiivinen. Useimmat alternative- ja koneaktit, joista Pete vaahtoaa, ei kerta kaikkiaan vain putoa. Haen musiikista aina jonkinlaista inhimillistä lämpöä ja särmää, elementtiä, joka koskettaa. Tuo elementti voi yhtälailla löytyä Willie Nelsonin Help Me Make It Trough The Nightista kuin Panteran Fuckin´ Hostilesta. Se ei ole siis millään lailla tyyliin sidottu ja voi perustua niin rakkauteen kuin vihaankin. Mutta jos se puuttuu, niin musiikki vain jättää kylmäksi. Tämä on suhteeni esim. Peten suuresti jumaloimaan Nine Inch Nailsiin; olen yrittänyt sitä kuunnella, mutta jään kylmäksi. Onhan NIN toki rankkaa, mutta hommassa haisee vähän sellainen ”me ollaan vitun rankkoja, ollaanhan?” -meininki.
Olen jossain vaiheessa kuullut, että sulla olis ollut tarkotus tehdä valmiiksi (?) joitain isäsi vanhoja stykejä?
– Settiin on pari viimeistä vuotta kuulunut isävainaan aikanaan laatima Lähtö sovitettuna uuteen uskoon. Tässä vaiheessa näyttää siltä, ettei se pääse levylle asti. Sääli; minusta se on loistava kappale ja tietysti historiani vuoksi merkitsee minulle paljon. Mutta niin se vaan on, että demokratia se jyllää tässäkin orkesterissa…
KÄYTÄNNÖN SOVELLUKSET
Gilbert (Anssin pitkäaikainen muusikkoystävä): Tuottajana Anssi on sellanen sveitsiläinen käkikello. Todella tarkka ja kukkuu vain tasatunnein. Se on sellanen, et se ei pistä hommaa turhaan poikki, vaan antaa jätkien touhuta. Sitten sopivassa kohdassa se alkaa vähän juttelemaan asioista. Anssi on myös tosi luonnollinen ja hengittää studiossa tavallaan samaa ilmaa kuin muutkin. Anssi on rela, mutta samalla tosi tarkka ja taitava, muttei ehkä vielä tuottajana tarpeeksi monipuolinen. Grunge -osasto on hallussa.
Kerro sävellys- ja sanoitustyöstäsi!
– En osaa tehdä biisejä niin, että istuisin pöydän ääreen ja päättäisin, että ”nyt tulee biisi!” Ideoita tulee pikku hiljaa ja yleensä niitä täytyy kypsytellä useita viikkoja; joskus jopa kuukausia. Säveltämiseen vaikutteita tulee kaikesta mitä kuuntelen. Tuodessani uusia ideoita treeneihin jätkät ovat jo tottuneet kuulemaan, että ”tämä juttu on vähän niin kuin Smashing Pumpkinsilla” tai että ”tehdään tämä Radiohead -tyyliin…” Tunnustan suoraan varastavani muilta artisteilta, mutta hei – niinhän se menee! Todellista taidetta on törkeän varkauden naamioiminen joksikin muuksi…
– Sanoittaminen on itselleni se vaikein osa-alue biisin teossa. Suoraan sanottuna siitä on tullut viime aikoina jopa vittumaisen vaikeaa! Kai se on sitten sitä luomisen tuskaa…
Olet myös tuottanut muutamia levyjä mm. Onesimukselle ja Rod of Mosekselle. Miten näet tulevaisuutesi tuottajana?
– Tuottaminen todellakin kiinnostaa erittäin paljon. Tähän mennessä tuotostyöni ovat vielä menneet enemmän tai vähemmän harrastuspohjalta, mutta tarkoituksenani on alkaa tuottaa enemmän ammattimaisesti. Työtilaisuuksia vain on tietysti aluksi erittäin vaikea saada; Onesimuksen jätkät olivat vanhoja kavereita ja ajauduin heidän tuottajakseen sitä kautta. Rod of Moses tuli sitten puolestaan Onesimuksen kautta. Molemmat ovat gospelbändejä, joten budjeteilla ei juuri juhlittu, mutta varsinkin Onesimuksen jälkimmäinen albumi onnistui mielestäni aika hyvin. Hyvä hinta-laatusuhde! Rod of Moses epäonnistui mielestäni hieman soundillisesti, mutta musiikillisesti sekin on toimivaa kamaa ja on myynytkin hyvin gospel -markkinoilla.
Kerro itsestäsi basistina.
– Basistina otin suurimman kehitysaskeleeni siinä vaiheessa, kun tajusin olevani riittävän hyvä basisti. Siihen mennessä harjoittelin useita tunteja päivässä tullakseni maailman parhaaksi basistiksi. Opiskelin Ogelissa moitteetonta tekniikkaa voidakseni soittaa yhä nopeammin ja nopeammin… Eräänä päivänä kuitenkin oivalsin, että itse asiassa haluan vain soittaa hyvää musiikkia ja siihen omaan jo riittävät valmiudet. Sen jälkeen en ole harjoitellut lainkaan.
Entä laulaminen?
– Laulajaksi jouduin olosuhteiden pakosta. Orkesteri jäi 90-luvun alussa ilman laulajaa ja paremman puutteessa ryhdyin hoitamaan vokalistin tointa. Tarkoituksenamme oli etsiä bändiin ”oikea laulaja”, mutta tässä sitä edelleen ollaan. Tyypillistä saamattomuutta…
– Tero Liete kertoi kerran, että hän oli haastatellut Mike Monroeta radiossa ja soittanut jossain välissä Pekkaa ja Sutta. Mike oli kuunnellut ja sanonut: ”Ihan hyvää; vähän kuin vanhaa Uriah Heepiä. Mutta miksi kaikkien suomalaisten laulajien pitää määkiä tuolla tavalla?”
Olette jo varsin paljon keikkaillut bändi. Onko keikkailu hauskaa?
– Itse asiassa en pidä keikkailusta. Tai tavallaan pidän; pidän siitä miten jätkäporukassa tyhmyys tiivistyy, mutta itse soittamisesta yleisön edessä en ole koskaan saanut kummempia kicksejä. Monet alan konkarithan vertaavat esiintymistä aina suunnilleen orgasmiin, mutta minä huomaan usein ajattelevani lavalla, että ”onko tämä nyt sitten kivaa? Kannattiko istua autossa kahdeksan tuntia päästäkseen tänne?” Olen aina epävarma esiintyessäni; solistina minun pitäisi tietenkin ”ottaa yleisöni” ja viihdyttää sitä hauskoin anekdootein ja kaskuin. Vihaan sitä! Vien keikan läpi tietyllä rutiinilla – jos hyvää fiilistä ei synny, pystyn näyttelemään sellaisen. Kysyn yleensä keikan jälkeen miksaajaltamme Steveltä, että huomasiko hän esiintymiseni olleen feikkiä. Ei ole koskaan huomannut.
– Joskus tietenkin keikka on oikeasti niin hyvä, ettei tarvitse näytellä. Tämä on vain valitettavan harvinaista. Olen siis täydellinen vastakohta Petelle, joka rakastaa esiintymistä ja jonka mielestä keikat ovat aina hyviä. Esiintymisinhoni on tietenkin ristiriidassa uranvalintani kanssa, mutta itse musiikkihan on kivaa!
JOUKKUE JA SEN HENKI
Toni Kopra (ex-Onesimus-kitaristi): Anssi on tuollainen teräsperseduracell, joka ei pahemmin hermoile. Anssilla on omat näkemyksensä asioista, mutta hän on myös valmis tekemään kompromisseja bändin kanssa työskennellessään. Ei pahemmin puhu paskaa. Sukii vain partaansa ja kelaa ja kelaa. Uppoutuu työhönsä niin, että ei muista syödä.
Miten sitten keikoilla – ja miksei yleisestikin – henkilökemia toimii yhtyeessänne?
– Pekan ja Suden koostumus on tietysti sikäli erikoinen, että olemme tunteneet toisemme jo ala-asteelta lähtien; olin samalla luokalla Antin ja Peten kanssa. Pekka ja Susi on tähänastisessa elämässäni edelleen ainoa yhtye, jossa olen vakituisesti soittanut. Vuosien varrella olemme oppineet tuntemaan toistemme hyvät ja huonot puolet aika hyvin ja siksi henkilökemiamme on toimiva. Yhteensoittaminen tapahtuu vaistonvaraisesti. Luulisin, että tämä orkesteri ei hajoa milloinkaan. Ainakin itse voin nähdä meidät vanhoina käpy-äijinä soittelemassa vanhainkodin kuistilla iltain iloksi.
– Luultavasti moni muu yhtye olisikin jo hajonnut aikoja sitten. Kakkoslevyn puuhaaminen on ollut sen verran hidasta ja vaikeaa, että useimpien usko olisi jo hiipunut. Yksi vahvuutemme onkin se, että meillä on aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa kunnes homma toimii tuhatprosenttisesti. Ei kellään meistä ole erityistä kiirettä mihinkään!
Kerro soittotovereistasi omasta näkökulmastasi!
– Ville on mielestäni loistava pop/rock -rumpali. Kansallista kärkitasoa. Hän on soittajana nöyrä; aina valmis kokeilemaan uusia juttuja ja ottamaan vastaan neuvoja ja ideoita. Soittaa nimenomaan biisejä eikä pyri nousemaan muiden yläpuolelle, vaikka onkin luultavasti tekniseltä osaamiseltaan yhtyeen paras soittaja. Tuli nuorempana tunnetuksi kaatuilustaan ja törmäilystään, mutta nykyisin kehon koordinointikin onnistuu tyydyttävästi. Siviilipalvelusmies.
– Pete on puolestaan erinomainen rock/pop -kitaristi. Ei suostu nykyään soittamaan enää lainkaan sooloja (kertoo paljon hyvästä asenteesta), mutta kaikki ensimmäisen levyn kuulleet kuitenkin tietävät, että vingutuksetkin irtoavat tunteella. Pete onkin meistä eniten tunne-ihminen ja hän on yhtyeen sosiaalisin kaveri. Mielipiteissään aika jyrkkä ja ehdoton; tuntuu usein tietävän absoluuttisen totuuden.
– Joitakin vuosia sitten Pete oli bändissä kovilla – hän sai meidän muiden taholta osakseen aika rankkaa vittuilua. Osoitti luonteen lujuutta kestämällä rääkin ja nyttemmin tilanne on (kai) rauhoittunut… Reservin vänrikki.
– Antti on yhtyeen nöyrin soittaja. Hän on ehkä parhaiten sisäistänyt oman roolinsa soittajana: periaatteessa Antti soittaa sen mitä käsketään. Tuntuu tässä roolissa olevan hyvin sinut itsensä kanssa. On yhtyeen koomikko; sivupersoonansa, vääpeli Puiras, pitää yllä kuria ja järjestystä. Antissa olisi myös aineksia imitaattoriksi. Korpraali/vääpeli.
– Itseäni pidän keskinkertaisena basistina ja laulajana. Basistina olen tosin riittävän hyvä, ei ole tarvetta olla yhtään parempi, mutta laulajana haluaisin kehittyä. Äänimateriaalini on hyvin tavallinen, ei minusta koskaan tule suurta tunteiden tulkkia, mutta lähinnä äänen kestävyyttä voisi parantaa. Keikoilla minulla on usein suuria vaikeuksia sen kanssa. Luonteeltani olen sisäänpäin kääntynyt tarkkailija. Myös minä uskon usein tietäväni absoluuttisen totuuden… Pukeudun mustaan, olen siviilipalvelusmies ja ylpeä siitä!
RUTIINIT
Gilbert (Anssin pitkäaikainen muusikkoystävä): Anssin tekemät keikkavideo -jutut on tosi hauskoja. Mm. eräs kohtaus, jossa mies näyttelee rock -tähteä, joka pistää hotellihuoneen paskaksi, on loistava. Muutenkin näytellessä hän on hauska. Jos mun pitäisi piirtää Anssista pilakuva, niin piirtäisin linnun, joka istuu orrella varpaat kippurassa orren ympäri. Orren alla olisi paskaa ja appelsiinin kuoria ja edessä olisi tietokone. Eläimenä Anssi olisi ihan ehdottomasti undulaatti.
Millaiset on A. Kelan päivärutiinit?
– A. nukkuu päivät, valvoo yöt. Sitten A. Katselee TV:tä ja videoita, kuuntelee levyjä, surffaa netissä, hengailee vaimonsa M:n kanssa, rämpyttää kitaraa… Siinäpä elämäni pähkinänkuoressa. Siihen ei siis sisälly mitään yleisesti hyväksyttyjä rock-riittejä huumeineen ja naisineen. Itseasiassa useimpien mielestä elämäni on varmaankin kuolettavan tylsää kotona nyhjäämistä, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole mitään tarvetta ruveta ”bailaamaan”. Olen erittäin tyytyväinen elämäni tämänhetkiseen tilaan.
– Tässä taannoin yhdelle kaverille selvisi, etten käytä lainkaan tupakkaa ja alkoholia. Kahviakin juon vastahakoisesti. Silmät pyöreänä hän kysyi: ”Juotko edes teetä?” Vastattuani tähän myöntävästi, mieheltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän tunnusti jo ajatelleensä, että olen ihan ihme hihhuli!
Olet myös leikannut musavideoita mm. Aikakoneelle, Nylon Beatille ja itsellenne. Kerro siitä hommasta?
– Leikkasin aika paljon musavideoita viime keväänä, mutta näillä näkymin en tee niitä enää – työnantajani siirtyi mainosmaailmaan. Leikkaan hänelle edelleen freelancerina, mutta nykyiset hommat ovat luonteeltaan hiukan toisentyyppisiä; esim. viimeksi leikkasin MTV3:lle tulevan kevään ohjelmiston lanseerausvideoita. Videohommia on ihan kiva tehdä aina silloin tällöin keikkaluonteisesti. Mikäli siitä tulisi ammatti ja se muuttuisi rutiiniksi, niin se kivuus karisisi aika nopeasti. Eli en näe itseäni tulevaisuudessa videoalan ammattilaisena, vaikka siihen ehkä edellytyksiä olisikin.
Lopuksi voisit antaa pienen yhteenvedon soittokalustostasi. Mitä käytät?
– Bassoja on tällä haavaa vain kaksi. Pedullan viisikielinen ja Hamerin 12-kielinen. Tuo Hamer onkin sellainen laitos, jolla saa taatusti ihmisten huomion. Ja telkkarikeikoilla runsaasti ruutuaikaa! Se perustuu ihan tavalliseen nelikieliseen bassoon; jokaiselle kielelle on vain laadittu kaksi oktaavikieltä, jotka tuottavat soittimen soundiin sille tunnusomaisen helinän. Soittaminen onkin sitten melkoista taiteilua ja jotta kaikki olisi vielä hieman monimutkaisempaa, niin olen virittänyt basson ns. dropped D -vireeseen. Kaikenkaikkiaan melkoinen vempele ja käsittääkseni myös ainoa laatuaan Suomessa. Tästä tietysti on seurauksena se, että kielet pitää tilata ulkomailta.
– Vahvistinpuolella olen hiljattain siirtynyt Ampegin käyttäjäksi, mutta myös Acousticin, EBS:n ja Fenderin tavaraa löytyy nurkistani. Olen luonteeltani keräilijä ja hamstraan jatkuvasti kaiken maailman tavaraa pahan päivän varalle. Esim. erilaisia efektilaatikkoja löytyy salkullinen – useimmilla en tee yhtään mitään! Viimeisin ostos efektirintamalla taitaa olla Bossin Bass Synthethizer; todella rasvaiset soundit!
– Minulla on laitteiden suhteen selkeä omistamisvimma – haluan aina ostaa kaikkea, mutta en koskaan myy mitään! Opin nuorempana kantapään kautta, ettei soittimista ja laitteista kannata luopua. Omistin kaksi hienoa (ja vanhaa) Fenderin bassoa ja menin täyttä ymmärrystä vailla myymään ne polkuhintaan. Tänä päivänä harmittaa sitten niin helvetisti! Yritin jopa kerran puhelinluettelon avulla löytää kaverin, jolle myin vuoden `76 Precision Bassini ostaakseni sen takaisin. Ei tärpännyt ja opin läksyni: enää en myy mitään. Kumminkin myöhemmin vituttaa.
– Paitsi, että EBS:n bassokamat ovat näillä näkymin minulla aika turhaa tavaraa. Niistä voisinkin ehkä luopua… Ostajat riviin ja rahat tiskiin! 9000 markkaa, olkaa hyvä!
– Tavoittelemaani soundia voisin luonnehtia yksinkertaisesti: siinä tulee olla munaa! Lahkeiden pitää lepattaa, huoneen täristä ja soundin tuntua rintakehässä. Silloin ihmisen on hyvä olla! Ampeg!!!
Kerro vielä tulevaisuudensuunnitelmasi.
– Pyrin välttämään kotoa poistumista ja katsomaan mahdollisimman paljon televisiota. Pitäisikin varmaan tilata kaapeliyhtiöltä lisää kanavia…