Anssin kirjoittamia arvioita eräistä klassikoiksi katsomistaan levyistä. Kirjoitukset on julkaistu alunperin Anssin virallisilla sivuilla.
Bruce Springsteen: Darkness on the Edge of Town
Willie Nelson: Teatro
Bob Dylan: Slow Train Coming
Bruce Springsteen: Darkness on the Edge of Town
Bruce Springsteen oli minulle pitkään vaikea tapaus. Toisaalta minua kiehtoi miehen maine legendaarisena lauluntekijänä ja taas toisaalta mieleen nousi hälyttäviä muistikuvia 80-luvun alkupuolelta. Muistin kaverin, joka laulaa kamalalla paatoksella kuinka hän on syntynyt USA:ssa. Muistin stadionit, hikinauhat, kuluneet farkut, raspin kurkussa ja sen kaikkein kamalimman: niin sanotun rokkifonin! Aikana, jolloin kaikkien tuli konsensuksen hengessä intoilla vaikkapa Radioheadista tai Blurista, ei ollut kovinkaan tyylikästä kuunnella ”pomoa”.
Sitten ostin ja kuuntelin Nebraskan. Yksinkertaisia tarinoita neliraiturilla äänitettynä. Äkkiä kaikki muuttui.
Tehdään heti aluksi yksi asia selväksi: Neil Young on jumala, eikä ole muita jumalia. Tämä noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta kun rajaamme musiikkikeskustelun pelkkään laulujen tekstittämiseen, niin Springsteenistä on viime aikoina muodostunut keskeisin vaikuttajani. Olen viimeisen vuoden aikana kuronut kiinni menetettyä aikaa ja tutustunut pikavauhtia miehen lähes koko tuotantoon. Ja niinhän siinä on käynyt, että jopa se pahamaineinen Born in the USA on osoittautunut vähän helvetin hyväksi levyksi! Tällä hetkellä suosikkini taitaa kuitenkin olla vuonna 1978 julkaistu Darkness on the Edge of Town.
Badlands on täydellinen avauskappale. Se työntyy rinta rottingilla esille ja hiljentää kuulijan ottamaan vastaan jääräpäistä tilitystä suoraan sydänmailta. Kosketinsoitinriffi on sellaista laatua, joka jää päiväkausiksi päähän vainoamaan, kunnes ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin asettaa biisi soittimeen ja kuunnella se kymmenen kertaa peräkkäin. Teksti käsittelee unelmia, niiden toteuttamisen vaikeutta ja lapsenomaista uskoa parempaan huomiseen. Tämä on myös toistuva teema levyllä: elämä on vittumaista, mutta kun päätä hakkaa tarpeeksi sitkeäksi seinään, niin jykevinkin valli murtuu ja halkeamasta tarjoutuu pääsy luvattuun maahan.
Heti ensimmäisistä tahdeista lähtien on myös selvää, että legendaarinen E Street Band on tällä levyllä elämänsä vedossa. Soitto on ilmavaa ja erityisesti nerokkaalle pianistille, Roy Bittanille, annetaan albumilla runsaasti tilaa. Myös Max Weinbergin rumpuihin on selkeästi panostettu; ei tosin vielä samassa mittakaavassa kuin Born in the USA:lla, joka lienee maailman ensimmäinen virvelirummun soololevy. Badlands -kappaleessa Mighty Max on elementissään; B-osien tomikompit ja virvelivyörytys viimeiseen kertosäkeistöön tultaessa – silkkaa mahtavuutta!
Kolmas ainutlaatuisessa vireessä oleva E Street Bandilainen on maestro itse. Springsteenin pureva soolokitaratyöskentely levyn toisella raidalla, Adam Raised a Cain, viiltää veitsen tavoin alleviivaten raivokasta tarinaa isän ja pojan ilmeisen ongelmallisesta suhteesta: ”You inherit the sins / you inherit flames / Adam raised a Cain.” Hitaasti groovaava kappale tihkuu pidätettyä raivoa ja kuulijalle on selvää, että jotain väkivaltaista tulee tapahtumaan. Springsteenin helmasynti, ylitulkitseminen, roikkuu koko ajan päällä kuin Damokleen miekka, mutta laulusuoritus pysyy kuin pysyykin tarinan raamien sisäpuolella. Pari kertaa rajoja tosin koetellaan. The River -albumilta löytyvä Drive All Night olkoon varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Bruce vetää oikein kunnolla överiksi – sietämätöntä kuultavaa.
Something in the Night. Pitkässä introssa Springsteenin lohduton ulvonta ja Weinbergin uhkaavasti nouseva tomiryöpytys – se on lähestyvän tyhjyyden, rauhattomuuden ja vaihtoehtojen loppumisen ääni. Yössä liikkuu jotain mikä ajaa miehen tien päälle ja elämän sekaisin.
Candy´s Room on musiikillisessa mielessä levyn outo lintu eikä edusta lainkaan tyypillistä E Street Band -soundia. Kiihkeä 16-osapulssi korostaa laulajan halua mystiseen Candyyn. Tekstissä ei kerrota suoraan, mutta esim. rivi ”Strangers from the city / call my baby´s number / and they bring her toys” sisältää melko selvän viittauksen, että päähenkilömme on toivottomasti rakastunut prostituoituun. Minulle jää epäselväksi, saako mies rakkaudelleen oikeasti vastakaikua, vai onko hänen erityinen suhteensa Candyyn vain kuvitelmaa, kun itse asiassa hän onkin vain yksi monista muista? Mielenkiintoista mietittävää!
Viides kappale, Racing in the Street, on itselleni levyn tärkein raita. Muistan hyvin reaktioni kuullessani biisin ensimmäisen kerran. Kaunis pianoballadi, herkkä tunnelma ja sitten Springsteen alkaa laulaa jostain vitun Chevyn custom -osista ja katukilpailuista! Mitä helvettiä?!? Kuuntelin eteenpäin ja kolmannen säkeistön lopussa nieleskelin palaa kurkussani. Auton rakentamisesta ja sillä kilpailemisesta oli yhtäkkiä kasvanut jotain elämää suurempaa. Unelmien ja tavoitteiden murenemisen symboli – esimerkki jumittumisesta ja vanhoihin kaavoihin kangistumisesta. Laulun päähenkilö yrittää todistella itselleen olevansa viimeinen mohikaani. Hän ei ole antanut periksi, hän ei ole lakannut elämästä haluamallaan tavalla. Silti iltaisin häntä odottaa kotona vaimo, joka itkee itsensä uneen kaikkien kauniiden unelmiensa jäätyä toteutumatta: ”She stares off alone into the night / With the eyes of one who hates for just being born.” Eikä ulospääsyä näytä olevan, sillä kesän tullen kaduilla kilpaillaan taas.
Pakko julistaa tämä yhdeksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista! Briljantin tekstin ohella on esiin jälleen nostettava E Street Bandin suoritus. Varsinkin biisin lopukkeessa kun urkuri Danny Federici soittaa taivaallisen kaunista teemaa ja bändi pidättää. Kuulija odottaa tuolinsa reunalla missä vaiheessa orkesterin mopo lipeää käsistä ja lopuketta aletaan junttaamaan halolla päähän, mutta näin ei käy. Teema kasvaa, muttei kuitenkaan kasva. Nerokkuutta.
Seuraava laulu, The Promised Land, palaa taas albumin teemaan. Biisi kertoo nuorukaisesta aikuistumisen kynnyksellä. Päähenkilö ruuvailee kaikki päivät autoja isänsä korjaamolla keräten itseensä kiukkua ja haaveillen kaiken arkisen jättämisestä, pääsystä luvattuun maahan: ”Mister, I ain´t a boy / no, I´m a man / And I believe in a promised land.”
Factory on ehkä levyn perinnetietoisin biisi. Työläisromanttinen tarina voisi olla suoraan vaikkapa Woody Guthrien Struggle -levyltä. Tai Jimmie Rodgersilta. Tai Hank Williamsilta… Arkirealistinen kahden minuutin katsaus tehdastyöläisen elämään. Mielleyhtymiä tulee myös kirjailija Raymond Carverin tuotantoon…
Streets of Fire on ainoa biisi koko levyllä, mihin minä en saa otetta. Teksti on albumin kielikuvallisin; puhutaan liekehtivistä kaduista, kylmistä seinistä, muukalaisista pimeydessä, enkeleistä… Tällaisia aiheita odottaisin käsiteltävän 80-luvun hevilevyillä, mutta Springsteenin suuhun ne eivät luontavasti istu. Kun hän vielä yrittää puhaltaa tekstiin henkeä tulkitsemalla ns. ”olan takaa”, niin tuloksena on mielestäni aika väkinäinen ja lattea esitys.
Onneksi seuraava kappale nostaa taas hymyn huulille. Prove It All Night ja taas palataan tuttuun teemaan. Arkinen aherrus on kovaa, mutta kolikon toisella puolella on nätti tyttö ja kauniita unelmia. Tämä on tavallaan levyn harmittomin laulu ja se on hyvä asia. Välillä tarvitaan harmittomia lauluja.
Levyn päättää loistavasti nimikappale Darkness on the Edge of Town. Minä näen biisin jatko-osana Racing in the Streetille. Tässäkin viitataan kilpailemiseen ja molemmissa lauluissa päähenkilöllä on Sonny niminen kaveri – kyseessä on oltava osa samaa tarinaa! Päähenkilömme lähettää nyt Sonnyn mukana terveisiä joskus tuntemalleen tytölle, joka on irtautunut vanhoista piireistä ja rakentaa nyt itselleen paremmassa kaupunginosassa hienompaa elämää. Sankarimme raunioilla ollut avioliitto on nyt purkautunut, mutta hän jatkaa edelleen rimpuiluaan maailmaa vastaan ja pään hakkaamista seinään. On pakko, sillä kaupungin laidalla on yhä pimeää.
Willie Nelson: Teatro
Levykaupassa vuonna 1998. Selailen levyhyllyjä, mutta mitään ostokynnyksen ylittävää ei tunnu löytyvän. Olen jo luovuttanut ja kävelemässä kaupasta ulos kun silmiini osuu kummallinen kansi. Teatro? Onko Willie Nelson tehnyt uuden levyn? Otan cd:n käteeni tutkiakseni sitä tarkemmin. Mitä helvettiä!?! Tämänhän on tuottanut Daniel Lanois!! Jalkani eivät kosketa maata rientäessäni kassalle.
Teatro on ainutlaatuinen levy. Valitettavan harvoin saa kuullakseen levyjä, joille on äänityshetkellä onnistuttu taltioimaan näin taianomainen maailma. Minä en osaa verrata Teatron musiikkia oikeastaan mihinkään muuhun. Kuunnellessani levyä silmieni eteen avautuu kuivaa preeriaa, rajakaupunkien saluunoita, kavionjälkiä Rio Granden rantahiekalla… Tämä on kuin vanhan cowboy -mykkäfilmin soundtrack. Sellaisen, joita Steve Martin ja Chevy Chase tekevät John Landisin Three Amigos! -elokuvassa. Nämä ovat kuitenkin puhtaasti musiikillisia mielikuvia; tekstien maalaama maailma on hyvinkin arkinen ja koruton.
Teatron kappalevalikoima koostuu neljästä uudesta laulusta, kolmesta lainasta ja Willie Nelsonin 60-luvun alkupuolella tekemien biisien uudelleenlämmittelyistä. Leijonanosa on siis vanhoja lauluja uusissa vaatteissa, mutta tämä ei haittaa, sillä nämä biisit eivät paria poikkeusta lukuunottamatta olleet ainakaan minulle entuudestaan tuttuja. Sovitukset ovat kautta albumin erittäin meksikolaishenkisiä, mikä lienee ollutkin punaisena lankana sessioihin lähdettäessä – levyn nimi tulee siitä, että äänitykset suoritettiin meksikolaisten filmien näyttämiseen erikoistuneessa Teatro -elokuvateatterissa.
Tulkoon nyt suoraan sanotuksi, että minun mielestäni Daniel Lanois on nero. Hän on niitä harvoja tuottajia, joiden komennossa levyistä tulee miltei enemmän tuottajan kuin artistin näköisiä – Lanoisin luoma soundimaailma on niin persoonallinen ja helposti tunnistettava. Tämä ei tietenkään ole pelkästään hyvä asia. Heikommalla karismalla varustettu artisti jää varmasti tällaisen supertuottajan jalkoihin ja oma persoona jää välittymättä. Mutta tapauksissa, joissa työskennellään Willie Nelsonin kaltaisten, oman äänensä peruskallioon hakanneiden laulajien kanssa, voivat lopputulokset olla parhaimmillaan täysin uusia latuja ja maailmoita aukaisevia. Lanois on tullut viime vuosina tunnetuksi nimenomaan amerikkalaisten ikoneiden päivittäjänä. Hänen käsittelyssään ovat olleet loistavin lopputuloksin Emmylou Harris, Bob Dylan ja nyt siis Willie Nelson.
Levyä kuunnellessa huomio kiinnittyy nopeasti vahvaan rytmiikkaan. Rummuille on annettu runsaasti tilaa ja useimmissa biiseissä rumpaleita onkin kaksin kappalein. Lisäksi rytmiryhmän kokoonpanon tekee erittäin mielenkiintoiseksi se, ettei kolmea biisiä lukuunottamatta levyllä kuulla lainkaan bassoa! Matalia taajuuksia on sen sijaan luotu alas viritetyillä rummuilla ja joissakin kappaleissa komeasti törähtävällä bassohuuliharpulla! Vanhana basistina huomasin aluksi vierastavani ratkaisua, mutta useampien kuuntelukertojen myötä sen nerokkuus alkoi valjeta: miksi biisissä pitäisi olla basso jos se ei yksinkertaisesti sitä tarvitse? Rummut soivat vanhassa teatterissa upeasti ja kun taajuuskartalta on karsittu kaikki turha pois, sen myös kuulee!
Runsaasti tilaa on annettu myös tähdelle itselleen. Willie Nelsonin pintaan miksatusta äänestä voi olla vain kahta mieltä: sitä joko rakastaa tai vihaa. Minä rakastan. Kun vielä useimmissa kappaleissa kuullaan Emmylou Harrista taustalaulajana, on tunnelma käsinkosketeltavissa – äänessä on kaksi kaiken nähnyttä tulkitsijaa. Lauluäänet horjahtelevat ja narisevat, mutta sydäntä lämmittävällä tavalla. Niissä kuuluu vuosikymmenten traditio; elämänkokemus ja sen mukanaan tuoma karheus.
Willie Nelsonin äänestä puhuttaessa unohtuu yleensä, että siihen liittyy saumattomasti hänen kitaransa ja tapansa soittaa sitä. Kitara on myös nähnyt maailmaa ja kokenut Nelsonin mukana pitkän uran monet nousut ja laskut. Whiskey River on tullut soitettua joitakin kertoja ja se myös näkyy instrumentin kannessa: kaikuaukon lisäksi kitaraan on hakkautunut pari muutakin reikää… Jos Willien lauluääni on välittömästi tunnistettavissa, niin samoin on hänen soittonsa. Teatron sekä avaa että päättää instrumentaalikappale ja lyön pääni pantiksi, että mikäli en olisi näitä instrumentaaleja aiemmin kuullut, tunnistaisin sokkotestissä välittömästi kitaristin – niin vahvaa persoonaa soitto tihkuu. Willie Nelsonin kitarointi on huikaisevaa melodista näkemystä yhdistettynä sympaattiseen räpellykseen. Voittajayhdistelmä, jonka annetaan kiitettävästi kuulua kautta levyn.
Kappaleiden joukosta on nostettava pari valttia esiin. Ensimmäinen on Daniel Lanoisin oma The Maker, josta on mielenkiintoisella tavalla muodostumassa eräänlainen nykyajan unohdettu klassikko. Biisin alkuperäinen versio löytyy Lanoisin vuoden 1989 Acadie -sooloalbumilta, mutta myös Emmylou Harris on esitellyt oman versionsa aiheesta mainiolla Spyboy -livellään. Näiden lisäksi kappale kummitteli eri muodoissa Billy Bob Thorntonin Sling Blade -elokuvan äänimaisemassa. Willie Nelsonin versio on hyvin uskollinen Lanoisin alkuperäiselle versiolle. Itse asiassa jopa niin uskollinen, että kyseessä taitavat olla ne vanhat pohjat Acadielta uudelleen miksattuna sekä uusin lauluin varustettuna! Hyvin epätavallinen ratkaisu, mutta eipä siitä voi oikein valittaakaan, kun lopputulosta kuunnellessa huomaa ihokarvojen seisovan kunniaa tehden pystyssä. Kai se on niin, ettei hyvä biisi ainakaan huonone jos sen antaa Willie Nelsonin laulettavaksi!
Toinen ässä on pelkästään pianon säestyksellä laulettu Home Motel. Kananlihaefekti on jälleen läsnä kun Willie -setä vie meidät rikkoontuneen kodin raunioille pianon takoessa aavemaisesti kaikuja menneestä maailmasta. Hienointa on kuitenkin siinä kappaleen kohdassa, jossa cd-soittimen näytössä näkyvät lukemat 1.48. Pianonsoiton lomasta on juuri ja juuri kuultavissa kummallista vinkunaa. Se on Willie Nelsonin nenän tuhinaa hänen kuunnellessaan säkeistöjen välistä pianosooloa! Jotenkin tällaiset detaljit tekevät minuun aina vaikutuksen. Nykyisin elämme Pro Toolsin valtakaudella, jolloin on normaalia toimintaa siivota hengitysäänet ym. ”epätarkkuudet” pois. Minä puolestani riemuitsen jokaisesta roskasta! Ne ovat elon merkkejä, joiden kautta ihminen musiikin takana tulee lähemmäksi kuulijaa.
Country on musiikin laji, jota monet rakastavat vihata. Tätä en lainkaan ihmettele katsoessani televisiossa silloin tällöin näytettäviä konsertteja, joissa takatukkaiset ja viiksekkäät esiintyjät kopistelevat bootseissaan paljettien välkkeessä laimean perinnemusiikin irvikuvan tahtiin hapsupaidat sullottuina aivan liian kireisiin farkkuihin, joita puolestaan koristaa aivan liian suuri vyönsolki. Mutta countryynkin pätee aivan sama sääntö kuin mihin tahansa musiikin tyyliin: sitä on hyvää ja huonoa. Suurin osa on huonoa. Niille, jotka kenties haluavat tutustua aitoon asiaan, voin suositella tutustumista Teatron maailmaan. Levy ei sisällä varsinaista country -musiikkia; sen voisi ehkä luokitella eräänlaiseksi amerikkalaisen ja meksikolaisen perinnemusiikin fuusioksi. Tästä johtuen albumi saattaa olla myös helpompi pala punaniska-allergiasta kärsivälle kuulijalle. Tämä on myös levy, jota tuskin on paljoa radiossa soiteltu. Hittibiisejä hakeva pettyy varmasti – kertosäkeet eivät Teatrolla kajahda kovaa ja korkea
lta. Oikeastaan kertosäkeistöjä ei edes juurikaan ole… Nämä ovat vain pieniä, intiimejä lauluja yksinkertaisista asioista.
Asiaan tietysti kuuluu, etteivät amerikan timo-t.a.-mikkoset ymmärtäneet lainkaan Teatroa vaan syyttivät Willie Nelsonia suunnilleen maan- tai ainakin Texasin petturuudesta. Pitää muistaa, että siellä päin planeettaa tractor pulling on erittäin suosittu urheilumuoto…
Bob Dylan: Slow Train Coming
Minä en ole mikään valtakunnan johtava Dylan -ekspertti – luultavasti piirikunnalliseltakin tasolta löytyy runsaasti minua pätevämpiä miehiä arvioimaan Bob-sedän tuotantoa. Omistan kuitenkin useita miehen levyjä; mukana myös monia kuolemattomiksi klassikoiksi kanonisoituja. Ovathan nekin tietysti hyviä, mutta jostain syystä itselleni rakkaimmaksi Dylanin levyksi on vuosien varrella noussut Slow Train Coming. Kun tekee mieli kuunnella sitä tuttua, oikein nasaalia laulua, niin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä laitan juuri tämän levyn soimaan.
Tiedän, että tämä on erikoinen valinta. Levy julkaistiin elokuussa 1979 valtavan negatiivisen kohun saattelemana. Kohun, johon verrattuna Newportin folk-festivaaleilla vuonna 1965 tapahtunut kuuluisa musiikin sähköistäminen, oli vain pienehkö puhuri vesilasissa. Tällä kertaa Bob Dylan oli tehnyt jotain todella epämuodikasta – tullut uskoon! Ja Slow Train Comingilla lauloi uudestisyntynyt mies, joka halusi julistaa pyhää sanomaa koko maailmalle. Moni Dylanologi käänsi tuohtuneena selkänsä ja useimmilta jäi vielä pölyn laskeuduttuakin huomaamatta, että Slow Train Coming on itse asiassa erittäin hieno levy.
Lähdetään albumin pariin takautuman kautta:
San Diego, 17.11.1978. Taas tien päällä. Kiertue on sujunut kehnosti. Viimeisin levy, Street Legal, on flopannut, liput eivät myy, soitto ei suju, kokaiinia takahuoneissa… Tämäkään ilta ei poikkea edellisistä edukseen. Yhtäkkiä, kesken kappaleen, lavalle heitetään pieni hopeinen risti. Jostain syystä Dylan kumartuu ja poimii sen taskuunsa. Seuraava keikka on Tucsonissa. Hotellihuoneessaan ahdistunut Dylan kaivaa ristin taskustaan ja näkee samassa veret seisauttavan ilmestyksen: ”Minä synnyin uudestaan. Jeesus laski kätensä päälleni ja tunsin kuinka ruumiini vavahteli. Jumalan pyhyys löi jalat altani ja Jeesus ilmestyi minulle Kuninkaiden Kuninkaana!”
Dylan liittyi pian tämän jälkeen Vineyard Fellowship -nimiseen radikaaliin lahkoon, jossa hänet myös kastettiin. Hän ryhtyi opiskelemaan lahkon omassa raamattukoulussa kirjoittaen iltaisin uusia lauluja. Toukokuussa 1979 Memphisin legendaarisille Muscle Shoals -studioille kokoontui varsin sekalainen seurakunta: Dylan, tuottajaguru Jerry Wexler, Dire Straits -miehet Mark Knopfler ja Pick Withers sekä kosketinsoittaja Barry Beckett ja mm. Neil Youngin taustalta tuttu basisti Tim Drummond.
Levyn avaa raukeasti groovaava Gotta Serve Somebody. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy ehkä maailman hienoimpiin rumpusoundeihin! Olen aina ollut heikkona 70-luvun soundimaailmaan ja tällä levyllä se onkin Jerry Wexlerin valvovan katseen alla viritetty huippuunsa. Itse kappale on rakenteellisesti hyvinkin perinteinen blues -biisi, mutta sovitettuna siten, ettei kuulija aluksi edes ymmärrä kuuntelevansa bluesia. Heti alkutahdeista on myös selvää, että kosketinsoittaja Barry Beckettillä on homma täydellisesti hallussaan – kerta kaikkiaan mahtavaa soittoa! Gotta Serve Somebody:lla Dylan lyö välittömästi löytämänsä uudet kortit pöytään: ”You might be a rock ’n’ roll addict prancing on the stage / You might have drugs at your command / Women in a cage…/ …But you’re gonna have to serve somebody / Yes indeed you’re gonna have to serve somebody / Well, it may be the devil or it may be the Lord / But you’re gonna have to serve somebody.”
Ensimmäisessä biisissä piilossa pysynyt Mark Knopfler astuu valokeilaan albumin kakkosraidalla, Precious Angelilla. En ole koskaan ollut erityisen suuri Dire Straitsin ystävä, mutta tällä levyllä kaikki Knopflerin soittama osuu suoraan maaliin. Ne stadioneilta tutut kymmenminuuttiset sormijumpat loistavat poissaolollaan ja mies soittaa ainoastaan olennaisen. Näitä kitaroita ei varmaankaan ole vedetty se Lomakouheron hihinauha päässä! Precious Angel on musiikillisesti ehkäpä levyn tyypillisin Dylan -biisi; hieno countryrock -pala, joka kuusi ja puoliminuuttisena tosin hiukan kärsii liiallisesta pituudesta. Mukana törähtelee Muscle Shoals Horns -ryhmä, mutta torvet on arrattu niin hienovaraisesti, että niiden olemassaoloon ei aluksi kiinnitä edes huomiota. Tämä matalan profiilin sovitustapa pätee myös levyn muihin torvellisiin biiseihin, mikä on allekirjoittaneen kirjoissa ehdottomasti plussaa – en ole ikinä oikein lämmenyt aggressiiviselle Tower of Power -tyyppiselle torvensoitolle…
Tekstit ovat hämmentäviä. Juuri uskoon tulleen ihmisen oikeamielisellä vimmalla Dylan vuodattaa tulta ja tulikiveä vääräuskoisten niskaan: ”Can they imagine the darkness / That will fall from on high / When men will beg God to kill them / And they won’t be able to die… / …We are covered in blood, girl / You know our forefathers were slaves / Let us hope they’ve found mercy / In their bone-filled graves” Uudestisyntynyt Bob ei todellakaan ole mikään lempeä rakkauden lähettiläs! Päinvastoin. Kuten Anne Pohtamo myöhemmin, on Dylankin parin kuukauden uskossa olon jälkeen kypsä kertomaan meille kaikille mikä on oikein ja mikä väärin. Jumala kyllä armahtaa, mutta Slow Train Comingilla laulava Bob Dylan ei.
Mutta tämä on toisaalta juuri yksi niistä syistä mikä tekee tästä levystä niin loistavan. Slow Train Comingilla ei ole mitään teeskenneltyä – Bob Dylan seisoo kuolemanvakavasti kaiken laulamansa takana. Kuinka usein vastaan tulee levyjä, joilla artisti on valmis riskeeraamaan kaiken saavuttamansa yksinkertaisen, kielellä polttavan sanomisen pakon edessä? Dylanin on sanottava nämä asiat; mustavalkoisessa maailmassa toinen vaihtoehto on ikuinen kuolema ja kadotus! Ollaan jylhien kysymysten äärellä ja tämä heijastuu myös Dylanin omassa suorituksessa. Miehen äänessä on aistittavissa todellinen liekki ja täydellinen omistautuminen asialle. Mukaanlukien kaikki miehen protestilaulut; näin tosissaan ja raivoissaan hän ei ole ollut ikinä! Levyyn olisi helppoa ja ehkä houkuttelevaakin suhtautua kyynisesti, mutta minut tällainen vilpitön heittäytyminen ja inhimillinen hätä oman sielun kohtalosta riisuu aseista. Olkoonkin kuinka mustavalkoista ja yksisilmäistä tahansa…
I Believe In You on albumin liikuttavin kappale. Dylan paljastaa itsensä ja asettuu hauraana kaikkien arvostelun alle. Hän riisuu hetkeksi saarnamiehen liperit ja jättää puhaltamatta tuomiopäivän pasuunaan avaten sen sijaan ikkunan omaan mieleensä: ”They’d like to drive me from this town / They don’t want me around / ’Cause I believe in you / They show me to the door / They say don’t come back no more / ’Cause I don’t be like they’d like me to / And I walk out on my own / A thousand miles from home / But I don’t feel alone / ’Cause I believe in you.” Laulussa tunnustetaan lapsenomaista uskoa juuri löydetyn uuden elämän pysyvyyteen ja horjumattomuuteen. Jälleen olisi helppoa turvautua kyynisiin huomautuksiin esim. Matti Nykäsen suhteiden ikuisuudesta, mutta minusta lapsenusko on hieno ja kannustettava asia – niin kauan kun on uskoa parempaan, ei maailmaa ole vielä täysin menetetty.
Mainittakoon myös, että musiikillisesti I Believe In You on mielestäni eräs Dylanin kaikkien aikojen hienoimmista hetkistä!
Vihainen maailmanlopun profeetta palaa ääneen lähes-nimibiisissä, Slow Train. Tämä on suosikkikappaleeni levyllä. Albumilta löytyy itse asiassa parempiakin biisejä, mutta bändisoitto ja intensiteetti on tässä sillä tasolla, että oksat pois! Jopa Mark Knopfler onnistuu kuulostamaan lähes vaaralliselta soittamalla jälleen juuri ne oikeat äänet. Toinenkin Dire Straits -mies onnistuu Pick Withersin soittaessa komppia, jollaisen ei kaiken järjen mukaan pitäisi groovata tippaakaan. Mutta silti se vain kyntää hitaasti ja varmasti, kuin kaikkia fysiikan lakeja uhmaten. Loistavaa!
Tekstit sen sijaan menevät aina vain kyseenalaisimmiksi: ”All that foreign oil / Controlling American soil / Look around you / It’s just bound to make you embarrassed / Sheiks walkin’ around like kings / Wearing fancy jewels and nose rings / Deciding America’s future from Amsterdam and Paris.” Aika punaniskaista läppää!
Gonna Change My Way of Thinking on mielestäni levyn ainoa turha raita. Kappale muistuttaa melkoisesti J.J. Calen Cocainea ollen jonkinlaista keski-ikäisten setien eltaantunutta hard rockia lehmänkellokomppeineen.
J.J. Calen vaikutus kuuluu myös seuraavassa biisissä, Do Right To Me Baby (Do Unto Others). Nyt konsepti kuitenkin toimii. Taasen papukaijamerkit Barry Beckettille ja tällä kertaa dobron varressa kunnostautuvalle Knopflerille. Tunnelma on edellisiä ralleja leppoisampi ja jopa tahattomasti koominen Dylanin aloittaessa laulun sanoilla ”Don’t wanna judge nobody / Don’t wanna be judged.” Niinpä. Mitä vaan tuolla vähän aikaisemmin…
When You Gonna Wake Up ja edellisen biisin hyvä paimen on jälleen vaihtunut karttakepillä sormille lyövään ankaraan abbedissaan: ”Adulterers in churches and pornography in the schools / You got gangsters in power and lawbreakers making rules / When you gonna wake up?” Vihaista vuodatusta säestää jälleen uskomaton bändi; nostetaanpa tällä kertaa esiin basisti Tim Drummond, jonka kisällinnäytteestä tämä kappale voisi käydä.
Man Gave Names To All The Animals on levyn kummallisin biisi. En ole vuosien kuuntelunkaan jälkeen osannut päättää pidänkö tästä vai en. Kyseessähän on itse asiassa lastenlaulu, jossa Aatami nimeää paratiisin elikoita. Teksti on taidokkaasti riimitelty ja varsinkin loppuratkaisu suorastaan nerokas, mutta en ole koskaan ollut kauhean innoissani tällaisesta manserock -tyyppisestä loppusoinnuttelusta. En lainkaan ihmettelisi jos osoittautuisi, että Juice Leskinen on tehnyt tästä biisistä suomenkielisen version… Mutta kiusallisen tarttuva reggae -vaikutteinen rallihan tämä on ja osoitus siitä, että jossain synkeän saarnamiehen silmäkulman uumenissa on vielä himmeä ilon pilkahdus.
Levyn päättää pelkästään pianon säestyksellä esitetty When He Returns. Yksi albumin ehdottomia kohokohtia, jonka kuunteleminen pitäisi välittömästi sisällyttää kaikkien pianonsoiton opettajien opetussuunnitelmaan! Barry Beckettin soitto on nimittäin alusta loppuun silkkaa neroutta! Näin minäkin haluaisin osata soittaa; mies rikastuttaa ja varioi soittoaan tuoden jatkuvasti mukaan uusia elementtejä, mutta kuulijalle ei silti synny tunnetta, että nyt soitetaan liikaa. Täydellistä komppausta ja Bob-setä saarnaa. Visio Dylanista maalaiskirkon saarnatuolissa onkin juuri tässä biisissä voimakkain, tuleehan kappaleen musiikillinen toteutus suoraan syvän etelän baptistikirkoista. Hieno biisi.
Väkevä levy.