Harhaa.com haastatteli Teemu Raitaa sähköpostitse kesäkuun alussa 2004. Haastattelu liittyi uutiseen, jossa kerrottiin Teemu Raidan ja Anssi Kelan yhdessä tekemästä kappaleesta Naura vaan.
Olet kotoisin Nummelasta ja sinut onkin monissa haastatteluissa ja muissa yhteyksissä yhdistetty muihin viime vuosina suosiota saavuttaneisiin nummelalaisiin laulaja-lauluntekijöihin (lähinnä Anssi Kela ja Petri Munck). Mitä teissä on yhteistä ja mikä erottaa teidät toisistanne?
Jaa-a. Toi on kyllä paha kysymys, taas näitä ”kysy joltain muulta” -kysymyksiä, mutta jos ite pitää vastata, niin ehkäpä mussa ja Anssissa samaa on sellainen tietty fiilisten etsiminen, yritetään luoda jotain tunnelmaa yhdessä musan ja tekstien kanssa. Anssilla ehkä tietysti toi tarinan iskeminen on luontevampaa kuin mulla. Mä kirjoitan sellaisia ”ajatelmia”, jotka on enemmän hallittua tajunnanvirtaa kuin ”Karpolla on asiaa” -henkistä kerrontaa… Toki kyllä mullekin sisältö on tärkeetä ja olen minäkin sellaisia biisejä yrittänyt tehdä.
Munckin Peten musaa mä en rehellisesti sanottuna kovinkaan hyvin tunne, mutta jos nyt nopeesti pitää jotain yhteistä löytää, niin taitaa molemmilla olla taipumusta tehdä vähän tollasia hittikertsi -biisejä…. mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. En mä oikein muuta Petestä ja musta osaa sanoa.
Mikä sai sinut aikanaan kiinnostumaan musiikista ja laulujen kirjoittamisesta?
En mä oikein tiedä… Kai mä oon aina ollut tällainen Unelias Untamo… kelaillu kaikkia juttuja maan ja taivaan väliltä. Oon aina tykännyt kirjoittaa. Koulussa diggasin hirveesti ainekirjoituksesta. Joskus vieläkin tulee sellainen fiilis, että saisipa joltakin maikalta esseen aiheen, josta pitäisi kirjoittaa konseptin mittainen tarina. Musan suhteen mä olen ehkä liian lyhytjännitteinen puhtaan instrumentalistin rooliin ja kai sitten myös se, että kyllä mä oon ollut ihan nappulasta asti sitä mieltä, että biisi on kuningas.
Mua ei ole ikinä kiinnostanut musassa itseisarvona se, miten joku soittaa jotain soitinta, paitsi ihan vasta viime vuosina. Kyllä toi koko homma lähtee aina siitä biisistä: tarinasta ja moodista mikä siinä on… Toisin sanoen kokonaisuus ratkaisee. Mä oon aina halunnut olla tavallaan rakentamassa sitä selkärankaa jollekin jutulle. Kaikki ne mausteet siinä päällä on tietysti plussaa, mutta kyllä hyvä biisi on se, joka taipuu myös englantilaisen jalkapalloyleisön hoilattavaksi. Siinä pitää olla tarttumapintaa. Lyhyesti siis, mua on aina kiinnostanut se, kuinka mä pystyn luomaan jonkun kokonaisuuden, josta tulee sitten kaikkien jaettavaa omaisuutta. Muusikoidenkin… musta on ihan mahtavaa esimerkiksi se, kun joku hieno soittaja soittaa mun biisiin jotain hienoja juttuja… Tavallaan se biisi on tulen polttoaine… se saa asioita tapahtumaan.
Kerro jotain omista soitto- ja bänditouhuistasi Nummelassa?
Mitähän sitä kertoisi… Anssi on muuten antanut mulle joskus teininä pari bassotuntia… ei siitä tullut yhtään mitään. Mä olin aika nappula, kun perustettiin naapurin jätkien kanssa Power Station -niminen kolmen hengen bändi. Mä olin kai laulaja. Itse asiassa mä seurasin sivusta kun jätkät hulluna tako kannuja ja vingutti kitaraa ja mä mölysin jotain älyvapaata mikkiin. Oltiin ihan kuutamolla. Ei se kai mikään oikee bändi ollu, mutta siitä se homma kuitenkin lähti. Treenattiin Zarkus Poussan vanhempien varastossa, myöhemmin sitten kunnan vuokraamassa bänditilassa, mä taisin siihen hommaan kyllästyä aika nopeesti.
Otti päähän, kun jätkät veivas biisejä ja mä vaan kelasin, että mitä h–vettiä mä täällä teen, kun on niin kova meteli, etten mä ees ite kuule omaa huutoani. Oli mulla olevinaan jossain vaiheessa joku toinenkin bändi tuolla Oinasjoen suunnalla, mutta se oli enemmän kyllä mopojengi, kuin bändi. Mua itse asiassa huvittaa, kun mut taidettiin potkia bändistä sen takia kun mä joskus yritin selvittää, että mikä on meidän musiikillinen suunta. Jätkät totes, että älä rupee ja painu v… . Näin mä ainakin ite muistan, saattoi olla toisellakin tavalla.
No sitten mä menin riparille ja tutustuin tohon Vihdin gospel -skeneen ja mähän olin ihan tulessa. En mä ollut ikinä nähnyt niin tosissaan olevia musantekijöitä kuin noi jätkät oli. Se oli hienoa. Mä rupesin roikkumaan seukkarilla ja treenikämppien nurkilla ja sitten jossain vaiheessa perustettiin bändi nimeltä Betesda, jossa mä soitin kitaraa ja kirjoitin biisejä. mutta se taisi kuivua kasaan. Sitten mulla kävi tuuri, kun Onesimus -yhtye tarvitsi basistia. Enhän mä ollut ikinä soittanut bassoa, mutta kun kysyttiin niin mä vaan nyökyttelin että joojoo, kyllä mä osaan bassoa soittaa. En osannut. Kunnolla edes kitaraa. (tähän liittyy Anssin antamat bassotunnitkin…) Mut kyllä se alko siitä sitten pikkuhiljaa taittumaan… kierrettiin seurakunnan kesäleireillä ja mä olin onneni kukkuloilla ”rokkistarana”. Siirryin mä sitten vielä monien vaiheiden jälkeen bändin laulajaksikin. Lauloin muistaakseni muutaman keikan, joista yhden Nummelan työväentalon bändikatselmuksessa, jossa oli tuomarina mm. Leevi Leppänen. Se sano mulle, että ihan hyvä, mutta ota seuraavalle keikalle käsi pois taskusta… Joo, niinpä…
No sitten mä lähdin Onesimuksesta, kun mua alkoi muut jutut kiinnostaa. Kirjoittelin biisejä pari vuotta pöytälaatikkoon ja käytiin Keinälän studiossa tekemässä mulle demo porukalla Kela-Kela-Metsberg-Nieminen-Sihvonen ja mä. Se oli ihan hyvä demo, mutta eipä se oikein saanut missään levy-yhtiössä vastakaikua. No, homma taas vähän kuivahti, kunnes mä muutin Helsinkiin Silloin perustin uuden bändin nimeltä: heh heh Raidallinen Aasi. Soitettiin biisejä, treenatiin, tehtiin yks demokin, muttei ikinä saatu mitään aikaan. Sitten siitä lähti rumpali litomaan ja otettiin uusi tilalle ja nimeksi vaihdettiin Kuuraketti. Taas sama homma. Treenattiin, nauhoteltiin ja tehtiin keikkoja, mutta ei siitäkään mitään tullut. Mä lähin vetää bändistä. Mua otti päähän, kun mitään järkevää ei saatu aikaseksi. Mä olin kai aika kärsimätön. Sitten mä taas vaan kirjoittelin biisejä…
Olipa siinä välissä sellainen ihme tanssipop -viritelmäkin nimeltä Varietee. Mä naputtelin sekvensserisynalla suht typeriä taustanauhoja, jonka päälle sitten kahden mimmin kanssa laulettiin kolmiäänistä stemmaa. Oli ihan hauskaa, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Mulla taisi olla pvc -housutkin, ei hitto… kaikkea sitä ihminen… älkää nyt levittäkö tätä kellekään… olihan se aika kaukana kaikesta katu-uskottavuudesta, mut toi kai liittyy mun siihen luonteenpiirteeseen, et mä oon ihan järjettömän kova innostumaan kaikista uusista jutuista ja kaikkea pitää kokeilla…
Sitten kun mä tajusin, ettei toi poppishomma ole todellakaan mun juttu, mä lakkasin musan tekemisen aktiivisesti aika pitkäksi aikaa. Mä kyllä kirjoittelin lauluja säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta enpä paljon muuta. Jossain vaiheessa mulla alkoi olla jokseenkin potentiaalinen kasa uusia biisejä kasassa ja mä aloin pohtia, että saisko noista mitään järkevää aikaiseksi. Mut mä en halunnut lähteä taas jauhaa trenarilla, se oli jotenkin niin nähty se kuvio. Mulle tuli mieleen, että oikeestaan ainoo sessio, missä oli pitkään aikaan ollut mitään järkeä, oli se kun tehtiin Nummelan poikien kanssa mun edellinen soolodemo. Siitä oli kulunut vuosia, enkä mä oikeestaan ollut ollu missään yhteydessä noihin kundeihin, paitsi ehkä satunnaisen kahvittelun merkeissä.
No, mä sitten kuitenkin päätin soittaa Anssille ja kysyy siltä, haluisko se taas lähtee tekee jätkien kanssa mulle demoo. Se menikin sitten silleen, että me päädyttiin tekee koko homman aika alusta asti kimpassa. Anssi rupes vaatii multa biiseihin enemmän juttuja, ja me kirjoitettiin niitä kimpassa vähän uusiks ja mä kirjoittelin uusia tekstejä. Se oli tosi hyödyllistä, koska eipä kukaan ollut aikaisemmin mun biiseistä antanut mitään järkevää
kritiikkiä, joten nyt mä sain koko ajan palautetta online, kun tehtiin. Lopulta me äänitettiin kaiken kaikkiaan kymmenen biisiä demoksi ja niitä sitten soiteltiin levy-yhtiöissä. Oli aika varovaista kiinnostusta, johon toi edempänä mainittava showcase -keikka Pekan ja Suden kanssa viittaa. Joo, no taaskaan siitä ei tullut lopulta sen enempää, hauskaa oli ja opettavaista, mutta se siitä. En mä kai oikein ollut vielä valmis Mestaruussarjaan.
Aikani pähkättyäni päätin perustaa uuden bändin nimeltä NERO. Sen kanssa olikin sitten jo ihan toinen meininki. Muusikot oli tosi taitavia ja tehtiin paljon hyviä demoja ja keikkoja. Anssi teki tällä välin omaa levyään… NEROssa oli mun lisäkseni neljä tosi hyvää ja mielettömän lahjakasta ja musiikillisesti älykästä tyyppiä ja meidän demot olivatkin aikamoisia rock-oopperoita, koska kaikki diggas hinkata niitä biisejä ihan loputtomiin. Mutta jostain syystä tämäkään bändi ei oikein sytyttänyt missään levy-yhtiössä sen kummempaa innostusta. Tässä välissä Anssilta oli ilmestynyt Nummela ja tällainen ”laulaja-lauluntekijä” -buumi oli alkanut. Mahtoiko sitten olla siitä kiinni, että kun me pistettiin hanskat tiskiin NERON kanssa niin sain soololevytyssopimuksen melkein samana päivänä…
Haastattelit Anssia aikoinaan Pekan ja Suden muinaisille kotisivuille. Olit kerännyt haastatteluun myös muiden ihmisten – varsin hauskoja – luonnehdintoja Anssista, muun muassa näin: ”poikkeuksellisen lahjakas muusikko, mutta myös poikkeuksellisen lahjakas laiskimus”, ”mystisellä tavalla maailman tavallisin mies”, ”tuottajana sellanen sveitsiläinen käkikello: todella tarkka ja kukkuu vain tasatunnein”, ”teräsperseduracell, joka ei pahemmin hermoile”. Miten sinä luonnehtisit Anssia ihmisenä ja muusikkona?
No tota, mä en ole Anssin kanssa ollut pitkään aikaan oikeen missään tekemisissä, kun on ollut molemmilla ihan omat juttunsa. Mutta eiköhän noi edelliset pidä vieläkin kutinsa. Kyllä mä oon aina Anssin juttuja arvostanut korkealle. Lisäksi mun mielestä on mahtavaa, että joku ihminen pystyy omistautumaan jollekin asialle niin paljon kuin se. Mun mielestä Anssi on hieno muusikko ja tarinan kertoja ja paikkansa Suomen Laulaja-Lauluntekijänä ansainnut.
Toukokuun 6. päivänä 1999 Pekka ja Susi oli viimeistä kertaa lavalla Helsingin Semifinaalissa, kompaten silloin sinua showcase-keikallasi. Mitä muistoja sinulla on tuosta illasta?
Mulla on todella absurdit muistot. Ensinnäkin mua jännitti aivan tolkuttomasti, mä en ollut esiintynyt varmaan vuosiin ja sitten yht äkkiä Pekka ja Susi taustalla ja yleisössä levy-yhtiöherroja…. Toiseksi mä muistan, että mulla oli päässä koko keikan sellainen aivan älyttömän naurettava kalastajan hattu (?!?) Se oli taas näitä ”käsi pois taskusta” -juttuja… Kolmanneksi samaan aikaan pelattiin jotain lätkän MM-kisaa ja Suomi voitti jonkin matsin, ja kun me saatiin encore, niin mä päätin innoissani omistaa sen Suomen jääkiekkomaajoukkueelle… ei hitto… mut pitäs laittaa kyllä teoistani vankilaan…
Albumillasi on biisi Naura vaan, jonka sävellys on sinun ja Anssin yhteistyötä. Milloin ja miten tuo kappale on syntynyt?
Vastaus tähän löytyy aiempaa. Vuosi taisi olla 1996.
Onko olemassa myös muita biisejä, jotka ovat Raita-Kela -yhteistyötä?
Joo, on noita siitä demosessiosta muutamia.
Musiikilliseen diggailuhistoriaasi kuuluvat muun muassa Stray Cats, Kiss ja The Police. Mitkä yhtyeet tai artistit ovat nykyään suurimpia suosikkejasi?
Toi on tietysti niin, että tästä meilistä tulis gigan kokonen jos tohon kysymykseen vastais. Mä diggaan kyllä kaikesta hienosta musasta. Varsinaisesti artistiesikuvia mulla on aika vähän. Enemmänkin mulla on sellainen levykatalogi, joka on mun vahvin vaikutuslista: tässä muutamia.
1. Tom Waits: Closing Time / Tää levy on mun kaiken tekemiseni perusta ollut jo pitkän aikaa, ei yhtään huonoa biisiä.
2. The Beatles ja The Police: Koko tuotanto / Joo, näitä bändejä ei vaan voi sivuuttaa.
3. Marvin Gaye: What`s going on / Kuuluu jokaisen muusikon yleissivistykseen.
4. Radiohead: Ok Computer / Moderni klassikko.
5. The Cardigans: Long gone before daylight / Tätä levyä saa syyttää oman levyni akustisesta soinnista. Soi tosi paljon studiossa viime kesänä.
6. J. Karjalainen: Koko tuotanto / Ainoa suomalainen artisti, jonka levyjä olen kuunnellut koko ikäni. Maistuu vieläkin.
7. Björk: Debut / Avasi aikanaan silmäni muullekin musiikille kuin kitararokille.
8. Simon & Garfunkel: Koko tuotanto / Mä vaan diggaan niin älyttömästi niitten soundia, kun ne laulaa kimpassa. Ei voi mitään. Lapsena kuulin ekan kerran muistaakseni Sounds of Silencen kun olin piilossa mummia niitten mökin ulkovarastossa, jossa oli pieni transistoriradio päällä. Ei tollasesta muistosta voi päästä eroon.
9. Kiss: Destroyer / Hieno Rocklevy
10. Stray Cats: Stray Cats / Tästä se alko, kuuntelen vieläkin paljon. Hieno levy (tai oikeastaan mulla on kasetti)
Nää ei oo missään tärkeysjärjestykessä ja tähän pitäs lisätä vaikka mitä, mutta tossa nyt jotain esimerkkejä.
Mitä muuta puuhailet musiikin tekemisen lisäksi?
Mä oon töissä Musicmakers-nimisessä tuotantofirmassa. Rakennan taloa ja loikoilen, enpä muuta.
Mitä kuuluu tulevaisuudensuunnitelmiisi?
Kunhan nyt ihmiset kävisitte ostamassa mun levyä kovasti, niin ehkä saisin joskus tehdä toisenkin levyn! Levy on nimeltään Kuuleeko Maa? Keikoille yritetään päästä tänä syksynä, siihen asti talonrakennusta.
Harhaa.com kiittää Teemua haastattelusta ja toivottaa hänelle pitkää ja menestyksekästä uraa musiikintekijänä.