Haastateltavana Pekan ja Suden kosketinsoittaja Antti K.J. Nieminen. Haastattelu tehty 11.10.2002 Helsingin Café Kafkassa.
Miten aikoinaan kiinnostuit musiikista?
Eiköhän se lähtenyt siitä, että isä ja äiti ehdottivat minulle musiikkiopistoon menoa. Ensimmäinen soitin oli viulu, muistaakseni seitsemänvuotiaana. Viidennellä luokalla viulu vaihtui selloksi, jota soittelin monet vuodet. Eli klassisella puolella liikuttiin aluksi.
Miten rock tuli mukaan kuvioihin?
Isoveli alkoi jossain vaiheessa kuunnella Deep Purplea. Silloin en siitä vielä jostain kumman syystä tykännyt ollenkaan, ehkä mulla oli jonkinlainen asennevika. Mutta sitten Anssi alkoi kuunnella Duran Durania ja Michael Jacksonia ja sitä kautta innostuin itsekin popista. Pikkuhiljaa tuli kuvioihin mukaan vähän raskaampikin tavara, muun muassa juuri toi Deep Purple.
Ylä-asteella seiskaluokalla piti isoveljeni Petrin ruveta soittamaan kitaraa. Petriltä kuitenkin jäi kitaransoitto ja se olinkin sitten minä, joka sitä kitaraa rupesi soittamaan.
Miten ja milloin tapasit Anssin ensimmäisen kerran?
Se tapahtui koulussa viidennellä luokalla, kun Anssin perhe oli muuttanut Vihdin kirkonkylään ja Anssi tuli meidän luokalle. Anssi astui luokkaan ja opettaja esitteli, että ”tässä on uusi oppilas”. Mä muistan vieläkin, kun Anssilla oli silloin tummansininen Adidaksen urheilulaukku, jossa oli Pantterit-koripallojoukkueen logo. Se herätti suurta kunnioitusta luokkakaverien keskuudessa ja me pohdittiin, että ”hitsi, se on varmaan tosi kova ponnistamaan, kun se pelaa koripalloa”. Anssi tosiaan pelasi Kauniaisissa asuessaan koripalloa Panttereissa.
Miten Yhdeksäs Hetki sai alkunsa?
Praudan Pete ja Anssi alkoivat keväällä tai kesällä 1986 soitella Vihdin yläasteen musiikkiluokassa. Mä menin yhtenä päivänä mukaan, siellä me sitten soitettiin Kissiä, ZZ Topia ja sen tapaista. Mulla oli kaverin kitara lainassa ja soitin pienen Philipsin mankan kautta, joka oli väännetty täysille niin että saatiin hyvä särösoundi. Aika pian päästiin Vihdin seurakuntatalolle soittelemaan, siellä oli rummut ja vahvistimet ja kaikki. Soiteltiin cover-matskua instrumentaaliversioina, noita äsken mainittuja ja muun muassa Pro Fiden kappaleita.
Jos muistelet Yhdeksättä Hetkeä, mitä sinulle päällimmäisenä tulee mieleen?
Ainakin meillä oli silloin hirveä into päällä. Meidän soitannollinen kehitys oli niinä muutamana vuotena melko hurjaa. Tämän huomaa selvästi kun kuuntelee keikkanauhoituksia eri ajoilta.
Me myös keikkailtiin yllättävän paljon. Bändin laulajalla Artolla oli runsaasti yhteyksiä kristillisiin piireihin eri puolilla Suomea ja sitä kautta saatiin paljon keikkoja. Se oli sen ikäiselle aika kiehtovaa ja jännittävää aikaa. Kivaa oli matkustaa jonnekin, roudata kamoja ja matkustaa yöllä takaisin, olla nälissään ja kylmissään…
Koitteko olevanne ”suuria muusikoita”?
Ilman muuta! Monesti jos oltiin soittamassa jossain, missä oli muitakin bändejä, niin kyllä me aika arvostelevasti niitä kuunneltiin.
Hengellinen sanoma ja hevimusiikki eivät ole asioita, jotka yleensä ensimmäisenä yhdistetään toisiinsa.
Meidän musa oli alussa pop-musiikkia, mutta muuttui aika pian heviksi. Siinä vaiheessa alkoi speed metal ja trash metal tulla Suomeen, esimerkiksi Anthraxia kuunneltiin paljon.
Jossain paikoissa me saatiin meidän hevilinjasta kritiikkiä. Joidenkin mielestä se ei ollut musiikkia jonka saattoi yhdistää siihen sanomaan. Me tietysti oltiin eri mieltä ja ollaan edelleen. Se oli kai vaan niin uusi asia silloin. Koin, että olimme edelläkävijöitä.
Yhdeksäs Hetki vaihtoi nimensä Pekaksi ja Sudeksi vuonna 1993. Muuttuiko muuta kuin nimi?
Jos sanoituspuolta ajattelee, niin me oltiin pikkuhiljaa menty kielikuvallisempaan suuntaan. Siirryttiin ns. tavallisiin sanoituksiin ja jossain vaiheessa sitten teimme ihan tietoisen päätöksen, että emme enää ole gospelyhtye, vaan popbändi.
Samoihin aikoihin nimenmuutoksen kanssa tuli Markus Poussa mukaan bändiin lyömäsoittajaksi ja taustalaulajaksi. Me oltiin muistaakseni kuultu hänen laulavan Nummelassa jossain bändikatselmuksessa. Anssi pyysi hänet kerran mukaan treeneihin ja siitä se sitten lähti.
Mikä oli oma roolisi Pekassa ja Sudessa?
En osallistunut juurikaan sovitukselliseen tai tuotannolliseen puoleen. Soitin niin kuin sovittiin. Totta kai mä keksin omia juttuja, joita soitin. Mutta jos mietittiin biisien rakenteita ja tyyliä, siinä en kovinkaan paljon ollut mukana. Bändissä oli jo kolme vahvaa persoonaa <Anssi, Ville Kela ja Petri Prauda> vääntämässä niistä kättä. Mutta en minä kokenut olevani ulkopuolinen, olimmehan me vanhoja kavereita. Minun roolini vain sattui olemaan soittajan rooli.
Lokakuussa 1993 voititte rockin Suomen mestaruuden. Mitkä olivat tunnelmasi sillä hetkellä, kun voittaja selvisi?
Tommi Läntinen juonsi rockin SM-kisat ja näin hänen kädessään lapun, jossa oli kolmen parhaiten sijoittuneen bändin nimet. Listalla oli mukana Pekka ja Susi, mutta en vielä tiennyt missä järjestyksessä nimet olivat. Jalat olivat kuitenkin jo siinä vaiheessa hyytelöä. Sitten kun meidän voitto selvisi, niin se oli kyllä melkoinen adrenaliinipurkaus.
Tosi hyvä fiilis oli, ehkä vähän epätodellinenkin olo. Ja toki me voiton jälkeen ajateltiin, että nyt on kaikki ovet auki, menestys odottaa kulman takana.
Rockin SM-kisojen jälkeen siirryit lopullisesti kitaran varresta koskettimien taakse. Miksi?
Meillä oli joitakin biisejä, joista mietittiin, että niihin sopisi koskettimet. Bändin rahoilla oli ostettu syntikka ja pojat kysyi, että ”haluat sä ruveta soittamaan sitä?”. Mä olin itsekseni soitellut pianoa muutaman vuoden, joten mä sitten rupesin sitä soittamaan.
Miten kommentoisit esikoisalbumianne?
Siinä on muutamia tosi hyviä biisejä. Karhun elämää on hitti, joka toimii aina. Kun osaan lentää -biisistä tykkään kovasti. Talo on hyvä rock-biisi ja esimerkiksi Sukellus ja Aurinkosade ovat myös hyviä. Ehkä ainut kappale, josta en tykkää ollenkaan, on Satumaa. En tiedä mistä johtuu.
Se oli meidän ensimmäinen isompi studioprojekti, aiemmin olimme vain tehneet joitakin demoja. Ei me oikein tiedetty, että mitä se levynteko on. Niinpä kaikki soittaa tosi varman päälle, levyllä ei ole yhtään sellaista rentoa draivia. Tuottaja Timo Löyvä oli tehnyt paljon konemusaa ja tykkäsi kliinisestä soundista, joka ei sopinut ollenkaan meille. Itse asiassa se demo, joka me lähetettiin rockin SM-kisoihin, oli soundeiltaan parempi.
Muinaisista kotisivuistanne päätellen huumorilla oli keskeinen sija bändissänne. Olivatko myös treeninne ja keikkamatkanne huumorin sävyttämiä?
Treenit oli meillä yleensä tiukkaa työntekoa, mutta tauoilla kyllä irroteltiin. Esimerkiksi joskus oli Ville tuonut paikalle keihään ja sitä sitten heitettiin treenipaikan ulkopuolella.
Keikkamatkoilla ja vapaa-aikana meillä oli hauskaa. Tylsää hetkeä ei juuri ollut. Varsinkin Anssi ja Ville olivat hyviä keksimään kaikkia juttuja: kilpailuja ja sen sellaista. Anssilla oli aina videokamera mukana ja se keksi erilaista hauskaa kuvattavaa.
Perimätieto kertoo, että sinulla oli mehevimmät jutut.
Se ehkä liittyy näihin sivupersooniini, jotka välillä nousivat esiin.
Siispä on aika kysyä, kuka oli vääpeli Puiras?
Ensinnäkin vääpeli Puiras on humoristisen sivupersoonani lisäksi myös ihan oikea ihminen. Mä olin Kaartissa suorittamassa asepalvelusta ja siellä oli kouluttajana vääpeli Puiras. Se oli mielettömän sotilaallinen tyyppi, mutta sillä oli kuitenkin aina pilke silmäkulmassa. Se mun Puiras-persoonani lähti aikoinaan jostain pienestä jutusta kun oltiin miesporukalla koolla ja tuli armeija-ajat mieleen.
Puiras vaikutti etupäässä Pekan ja Suden muinaisilla kotisivuilla, elävässä elämässä hän esiintyi vähemmän. Yksi selkeä rooli Puiraksella oli kuitenkin keikkojen yhteydessä. Meillä oli tapana kerätä keikkamatkalla jokaiselta bändin jäseneltä pieni summa, esimerkiksi viisi markkaa, yhteiseen pottiin. Sillä ostettiin huoltoasemalta jotain tarpeellista, kuten esimerkiksi pussillinen savustuspuruja, Junnu Vainion kasetti, retkikeittimen kaasusäiliö tai muovipussillinen nahkapaloja. Jokainen esitti ennen keikkaa veikkauksensa siitä, paljonko keikalla on yleisöä. Lähimmäksi oikein arvannut voitti kyseisen palkinnon. Palkinto jaettiin treenikämpällä keikan jälkeen aamuyöllä juhlallisin seremonioin. Minulle, vääpeli Puirakselle, lankesi palkinnonjakajan kunniakas tehtävä. Minulla oli mikrofoni mahdollisimman kovalla ja kaiut täysillä, pojat seiso asennossa ja kuunteli!
Millainen keikkabändi Pekka ja Susi oli?
Kun vanhoja keikkavideoita katsoo, niin kyllä bändi toimi hyvin livenä. Oltiin me lavalla huomattavasti parempia kuin ekalla levyllä. Toisaalta välillä saattoi olla pitkiä keikkataukoja ja silloin keikkarutiini katosi joksikin aikaa.
Oliko teillä keikoilla lavashow-elementtejä, huumorivirityksiä tai jotain sen tapaista?
Oli meillä lavashow-hommiakin silloin tällöin. Joskus saatiin lainaksi sudenpuku, johon meidän autonkuljettaja/yleismies/miksaaja Kontusen Jari pukeutui ja tuli se päällä heilumaan lavalle.
Sitten mä muistan yhden keikan Nummelassa, kun oltiin hommattu jostain valkoiset asbestipuvut. Me aloitettiin keikka ne päällä, mutta sitten puvut oli pakko ottaa parin biisin jälkeen pois, kun meinasi valonheitinten paahteessa tukehtua.
Petellä oli yhdessä vaiheessa outoja pukeutumisvirityksiä. Esimerkiksi Mustikkamaan juhannuskeikalla Pete pukeutui naisten nilkkapituiseen Marimekon yöpaitaan. Mä ymmärtäisin asian, jos se olis tehnyt sen vitsinä, mutta sen mielestä se oli hienoa!
Soititte myös covereita.
Covereita oli jonkin verran. Deep Purplelta oli parikin kappaletta: Perfect Strangers ja Never Before. Living Colourilta oli yks biisi ja Lenny Kravitzilta oli jotain. Harry Belafontelta oli yksi hauska biisi. Anssilla oli jossain vaiheessa Karibianmeri-kausi ja silloin se kuunteli muun muassa Belafontea. Joskus treenattiin Doorsin Love Street -biisiä. Covereita soiteltiin aina silloin tällöin.
Oliko paljon faneja?
Joskus oli, joskus ei. Muistan meidän keikan Porin Monttu-baarissa, jossa oli vain yksi ihminen paikalla. Mutta kyllä me sekin keikka hoidettiin, vaikka vähän tylsää oli.
Miten biisejä työstettiin? Olivatko sävellykset ja sanoitukset yleensä valmiita treeneihin tultaessa vai muotoutuivatko ne paljon vielä bändin käsittelyssä?
Joskus biisi oli hyvinkin valmis, niin että sitä ei tarvinnut sovittaa mitenkään. Varsinkin loppuaikoina kuitenkin monista biiseistä tehtiin useita eri sovituksia, kun yritimme löytää omaa tyyliämme. Aivan loppuvaiheessa, kun ei biisintekemisestä meinannut tulla mitään, pojat keksivät, että jokainen tuo treeneihin omia riffejään ja niistä yritetään kasata jotain.
Oliko bändin toiminta demokraattispohjaista vai oliko bändissä joku, joka selkeästi oli pomo?
Kyllä se oli demokraattista. Oli tietysti paljon asioita, joista ei tarvinnut neuvotella, esimerkiksi siitä miten joku soittaa omat stemmansa. Mutta jos joku soitti ihan paskaa, niin kyllä siitä sanottiin.
Meillä oli toki bändissä tiettyjä rooleja. Anssi biisintekijänä oli keskeisessä asemassa ja monilla onkin sellainen mielikuva, että Anssi olisi ollut johtaja. Kuitenkin jos meistä joku pomo pitäisi nimetä, niin kyllä se olisi Ville. Villellä oli vahva luonne, se uskalsi sanoa ja sanoikin. No, Villehän onkin nykyään opettaja…
Pekan ja Suden musiikillinen tyyli vaihteli vuosien mittaan kovasti. Miksi?
Kai se etupäässä johtui levy-yhtiön palautteesta. Kallosen Asko BMG:llä sanoi demoistamme, että ”ei tällaista, yrittäkää tavoitella jotain semmoista ja semmoista”. Sitten joku meistä oli nähnyt MTV:ltä jonkin videon: ”hei, tää on tosi hyvä, nyt mekin tehdään näin”. Sitä sitten kokeiltiin ja kun sekään ei toiminut, keksittiin taas joku uusi juttu. Koko homma oli aikamoista hakuammuntaa, ei me itse tiedetty mitä me haluttiin.
Me ei oltu vastaanottavaisia sille mitä Asko sanoi. Asko yritti saada meitä tekemään musiikkia sillä tavoin, mitä Anssi myöhemmin teki omalla levyllään. Anssillakin ilmeisesti oli jo Pekan ja Suden loppuaikoina mielessä millaista musiikkia hän olisi halunnut tehdä, mutta bändin ilmapiiri oli liian kriittinen eikä Anssi halunnut silloin sen voimakkaammin tuoda esiin ajatuksiaan.
Eli Kallosella oli enemmän näkemystä kuin bändillä?
Kyllä, ehdottomasti. Huomaahan sen esimerkiksi, kun ajattelee Askon löytämiä BMG:n artisteja. Kyllä Asko silloin tiesi, mihin suuntaan Pekan ja Suden olisi pitänyt kehittyä. Asko ei kuitenkaan ollut diktaattori, joka olisi pakottanut meidät johonkin. Hän yritti saada meidät itse löytämään tyylimme.
Millainen tyyli olisi mielestäsi sopinut parhaiten Pekalle ja Sudelle?
Henkilökohtaisena mieltymyksenä sanoisin, että sellainen pikkuisen hevahtava rokki. Radiosoiton kannalta olisi taas ollut fiksuinta tehdä Keltaisen kuun tapaista musiikkia.
Olet eräässä yhteydessä kertonut, että ”toisen albumin tekeminen oli jatkuvasti esillä ja pojat odottivat vain käskyä lähteä studioon. Kaiken piti olla toisen levyn äänittämisen suhteen melko selvää kunnes projekti kuitenkin kariutui.” Mihin tuo toisen albumin tekeminen kariutui?
Meillä oli tapaaminen BMG:llä, ja oletimme, että tarkoituksena on sopia levyn teon aikatauluista. Myös Eskolinin Ripa, jonka piti tuottaa se levy, oli tullut paikalle. Asko kuitenkin totesi, että ei tämä homma onnistukaan. Me oltiin täysin hämmästyneitä. Me oltiin oltu koko ajan siinä luulossa, että pian päästään studioon. En muista, oliko tuohon kariutumiseen jokin selkeä syy.
Pekka ja Susi hajosi treeneissä tehtyyn päätökseen 22. tammikuuta 1999. Mitkä olivat ajatuksesi välittömästi tuon päätöksen jälkeen?
Mulla oli tavallaan aika helpottunut olo. Bändi oli alkanut tuntua kiviriipalta ja motivaatio oli vähissä, kun kakkosalbumin tekeminenkin oli kariutunut. Toisaalta oli hyvin haikea olo. Vaikka ei meillä välit menneet millään tavalla poikki, niin me oltiin kuitenkin oltu niin kauan yhdessä.
Miksi Pekka ja Susi hajosi?
Kai siinä alkoi kaikki tajuta sen, ettei homma johda mihinkään. Ville oli se, joka suhtautui hajoamisajatukseen varauksellisimmin.
Oliko lopettaminen käynyt mielessänne jo ennen tuota tammikuun päivää?
Me ei oltu koskaan aiemmin puhuttu siitä. Ehkä se oli vähän samanlaista kuin jossain väljähtyneessä parisuhteessa: uskotellaan, että kyllä se vielä tästä…
Mitä vuodet Pekassa ja Sudessa antoivat sinulle?
Kyllä ne vuodet antoivat sellaisia kokemuksia, joita ei mistään muualta olisi saanut. Äijäporukassa yhdessä tekeminen ja matkustelu – sitä ei voi tajuta ennen kuin sen tekee itse. Moni nainen olisi varmaankin pitänyt meitä todella lapsellisina ja täysinä idiootteina, mutta ainakin meillä oli hauskaa! Ja niin kuin Anssikin on jossain haastattelussa sanonut, niin se oli meille kaikille bändikorkeakoulu. Me opittiin soittamaan ja toimimaan bändissä.
Miten luonnehtisit Pekan ja Suden muita jäseniä – niin henkilöinä kuin bändin jäseninä:
Pete Prauda
Pete on ihminen, jonka kanssa on valtavan helppo tulla toimeen. Mielettömän avoin ja tunteellinen tyyppi. Soittajana Petellä oli hieno soundi, mutta hän oli ehkä pikkuisen kaavoihin kangistunut. Se yleensä soitti samat jutut mitkä se oli soittanut alusta lähtien. Mä muistan jopa kun me muut joskus kuittailtiin asiasta treeneissä: kun Pete soitti jonkun kitarajutun, niin me kaikki tuplattiin se omilla soittimillamme. Mutta takuuvarma kitaristi Pete oli ja soitteli erittäin ruudikkaita sooloja, joista mä tykkäsin.
Ville Kela
Ville on hyvin määrätietoinen ja vahva persoona. Anssiin verrattuna Ville on huomattavasti avoimempi, häneen on helpompi ottaa kontakti. Ville on hyväntahtoinen tyyppi, todella lojaali niitä ihmisiä kohtaan, joista se välittää. Soittajana Ville haki pitkään omaa tyyliään, sillä yleensä oli joku rumpali-idoli, jolta se otti vaikutteita. Hieno ja lahjakas rumpali. Soitti aina sen mitä tarvittiin ja soitti sen hienosti ja valtavalla draivilla.
Anssi Kela
Anssi saattaa aluksi tuntua tylyltä ja kylmältä sellaisen ihmisen mielestä, joka ei häntä tunne. Mutta kun Anssi kokee olonsa mukavaksi ja turvalliseksi tuttujen keskellä, hän on hyvinkin seurallinen. Anssi osaa olla paikan keskipiste, mitä ei hänestä ensi tapaamisella uskoisi. Kun muistelee kaikkia hullutuksia mitä tehtiin, niin kyllä Anssi oli niissä hyvin keskeinen ja siltä osin myös johtaja luonteeltaan.
Soittajana Anssi on harvinaisen lahjakas. Muistan esimerkiksi kun se oli levyltä opetellut korvakuulolta soittamaan sellaista Jaco Pastoriuksen biisiä, jota toiset ei opi soittamaan edes nuoteista. Anssi opiskeli bassonsoittoa lyhyen ajan Oulunkylän pop-jazz opistossa. Se opettaja oli kuulemma sanonut, että ei hän pysty enää Anssille mitään opettamaan, korkeintaan antamaan biisiläksyjä. Anssilla oli ehtymätön ideavarasto siitä, mitä juttuja biiseissä voisi olla. Esimerkiksi se mitä soitan Kuuhullu-kappaleella Rhodes-pianolla, niin se on yhtä paljon Anssin kuin mun keksimä juttu.
Markus Poussa
Markus oli jännä tyyppi. Kun biisistä kuului ensimmäinen sointu, Markus meni biisin mukana ihan omiin sfääreihin. Se oli koko ajan kuitenkin ”mukana” kappaleessa ja tiesi missä mennään, vaikka ulkomaailma hävisi siltä kokonaan.
Mä muistan kun Markuksella oli kaksi pitkulaista tamburiinia, joita se keikoilla hakkasi päähänsä. Mä kerran kokeilin niitä ja pikkusen napautin niitä päähän, niin mua sattui aivan tolkuttomasti. Markus hakkasi niitä aivan hulluna ja mä ihmettelin, että miten se pystyy siihen. Ehkä se oli jonkinlaisessa transsissa, eikä tuntenut kipua… Jos sanakirjoissa olisi sanan ”rytmi” kohdalla jokin kuva, niin se varmaankin olisi Markuksen kuva, koska sillä on aivan mieletön rytmitaju.
Ihmisenä Markus on järjettömän ystävällinen ja avoin. Hieno tyyppi.
Rannalla-kokoelmalla julkaistiin peräti 15 ennen julkaisematonta Pekka ja Susi -raitaa. Jäikö vielä paljon aarteita arkistojen kätköihin?
Kyllä niitä jäi, osa ihan julkaisukelpoisiakin – joko sellaisina tai hieman työstettyinä. Kun me valittiin noita biisejä, me kokoonnuttiin Anssilla tammikuun 2002 alussa ja kuunneltiin kaikki läpi. Valinta oli jonkin verran hankalaa, koska ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä kappaleista. Kyllä me kuitenkin aika hyvään kompromissiin päästiin.
Mainitse muutama Pekan ja Suden kappale, joita muistelet erityisellä lämmöllä.
”Taloa” oli aina kiva soittaa keikoilla. Meillä oli aika vähän rempseitä rock-biisejä niihin aikoihin ja ”Talo” pisti aina yleisönkin jalat liikkumaan. ”Pekka ja Susi” -biisistä mä nautin kovasti, se on hieno sävellys. ”Odotus” oli kiva, kun siinä sai leipoa urkuja kunnolla. Vanhana Deep Purple -fanina on Hammond-soundi lähellä sydäntä. ”Kulkurissa” on upea kertosäe, se kuuluu ehdottomasti mun TOP3:een.
Pekan ja Suden aikana käytit nimeä Antti K.J. Nieminen. Mistä tulevat kirjaimet ”K.J.”?
Kirjaimet K.J. ovat toinen ja kolmas etunimeni Kalle Juhana. Muistaakseni Anssi keksi joskus, että mä voisin ruveta käyttämään niitä. Se näytti hienommalta, vitsihän se lähinnä oli. Meidän teknikko Kontusen Jari kutsui mua aina nimellä ”K.J.”. En mä niitä kirjaimia nykyisin enää käytä.
Kirjoittelet silloin tällöin Anssin kotisivujen keskustelufoorumilla nimimerkillä Vääpeli Puiras. Seuraatko foorumia säännöllisesti vai oletko vain satunnainen vierailija?
Mä käyn ehkä kerran viikossa katsomassa, että onko mitään mielenkiintoista ilmaantunut.
Mitä instrumentteja soitat?
Koskettimet, kitara, basso, sello. Viuluakin joskus, jos sellaisen vaikka kaverin luona näen.
Teetkö omia biisejä?
Kyllä, nykyisessä bändissäni.
Missä bändissä soitat?
Soitan kitaraa Maanalainen armeija -nimisessä gospel-bändissä. Musiikkityyliltään se on melodista rockia. Lisäksi mä olen joidenkin muiden artistien ja bändien levyille soittanut kitaraa ja koskettimia.
Mitä nykyisin teet musiikin ohella?
Työskentelen Malmin seurakunnassa nuorisotyönohjaajana. Olen tehnyt niitä töitä vajaan parin vuoden ajan.
Harrastuksesi?
Mulla ei musiikin lisäksi ole mitään sen kummempia harrastuksia, mutta ruoan laittamisesta tykkään. Se ei koskaan tunnu tylsältä.
Olet koulutukseltasi kokki. Millä ruoalla hemmottelet itseäsi?
Valmistuin kokiksi 1991. Siitä on ollut paljon iloa ja hyötyä. Mutta ei mulla ole mitään varsinaisia bravuurinumeroita ruoanlaitossa. Mä improvisoin aika paljon, saatan vasta kaupassa katsella, että mitähän sitä ostaisi. Television ruokaohjelmista poimin melko paljon ideoita. Ammattiylpeydellä voisin todeta, että kokkaan hyvää ruokaa mistä tahansa aineksista!
Musiikkimakusi?
Minuun voisi soveltaa kulunutta termiä ”kaikkiruokainen”. Levyhyllyssäni on kaikkea mahdollista Laura Pausinista Panteraan. Viimeisimpiä hankintojani on Steely Danin dvd. Tom Pettyä olen kuunnellut aika paljon, hänen Wildflowers-albuminsa on yksi suosikkilevyjäni. Vanha jatsikin on soinut mulla viime aikoina paljon. Sellaista mitään yhtä suurta suosikkia ylitse muiden mulla ei ole, mutta esimerkiksi David Bowieta arvostan kovasti. Ja tietysti Deep Purple johdannaisineen on musiikkia, johon en koskaan väsy. Kosketinsoittajista tykkään muun muassa John Lordista (Deep Purple).
Aika paljon se musiikinkuuntelu on fiilispohjaista. Yhtenä aamuna heräsin siihen, kun naapuri kuunteli aamulla puoli kuuden aikaan täysillä Kaija Koota. Sain sen jälkeen vielä nukuttua tunnin, mutta sitten pisti niin vihaksi, että oli pakko kuunnella Panteran Fucking Hostile -biisiä.
Klassista mä myös kuuntelen paljon, esimerkiksi impressionistisen kauden säveltäjiä. Nimistä mainittakoon Debussy, Satie ja Gabriel Fauré. Sen sijaan Mozartit ja Beethovenit eivät ole mulle koskaan kolahtaneet.
Mitä haluaisit lopuksi sanoa harhaa.comin lukijoille?
En ole mikään suuri filosofi, mutta pistä sinne vaikka tällainen: ”Nyt pitäis kerta kaikkiaan saada asiat kuntoon ja ihmisille siistit vaatteet”. Se on sisäpiirin juttu, ainakin Anssi sen ymmärtää. En halua selittää sitä sen enempää.
Antti Niemistä haastatteli Helsingin Café Kafkassa Sami 11.10.2002.