Haastattelin Anssi Kelaa sähköpostitse, mikä osoittautuikin erittäin toimivaksi ratkaisuksi. Artistin elämäntyyliin soveltui pienimuotoinen kirjoittelu silloin, kun hänelle parhaiten sopi (lähinnä öisin) ilman ylimääräistä kiireen tunnetta. Haastattelu nimettiin Teetuokioksi ja sen aikana todellakin kului useita litroja teetä!
Teetuokio alkoi 5.1.2003 ja viimeiset vastaukset saapuivat aamuyöllä 8.3.2003. Anssille annosteltiin kysymyksiä hyvinkin pienissä erissä ja Nummelasta vastailtiin kiitettävän ahkerasti. Tammikuun loppupuolella vastailutahti hidastui haastateltavan erakoituessa kotistudionsa uumeniin kakkoslevyn kiilto silmissään. Hän kuitenkin näyttäytyi ulkomaailmalle todistettavasti muutamalla keikalla näiden kahden kuukauden ja kahden päivän kuluessa.
Tunnelmat vaihtelivat sydäntäsärkevistä ratkiriemukkaisiin. Tuokiossa pohdittiin kaikkea mahdollista rinnakkaisuniversumien olemassaolosta kuraisen auton pesuun (eli keskityttiin lähinnä musiikkiasioihin). Jostain syystä biisinteon ruotimiseen ajauduttiin yhä uudelleen. Korvista nousi höyryä ankaran ajatustoiminnan vuoksi! Lopussa voitiin todeta, että teenjuonnin ohessa syntyneestä eepoksesta tuli yllättävän laaja. Silti Anssin päänsisäistä syövereistä löytyy epäilemättä tämänkin tuokion jälkeen arvoituksellisia alueita.
Hyviä Teehetkiä toivottaa Mari.
Startti (6.1. – 9.1.)
Pekka ja Susi (10.1. – 15.1.)
Sooloilubändi (16.1. – 23.1.)
Musiikki (31.1. – 9.2.)
Muusikko (15.2. – 1.3.)
Loppusuora (1.3. – 8.3.)
Startti (6.1. – 9.1.)
Kuka on Anssi Kela?
Tällaiseen kysymykseen vastaamisessa on kaksi koulukuntaa. Ensimmäinen koulukunta nojaa raavaaseen faktaan ja vastaa: ”Anssi Kela on 29.7.1972 Helsingin Kätilöopistolla syntynyt nykyisin Nummelassa asuva 180 senttinen ja 60 kiloinen lupaava nuori laulaja-lauluntekijä. Kelan keväällä 2001 julkaistua esikoisalbumia Nummelaa on myyty hyllymetreissä mitattuna n. 1,5 kilometriä, joka tuplattuna on osapuilleen sama matka minkä hän juoksi Cooperin testissä vuonna 1992. Sittemmin Kela ei juurikaan ole harrastanut juoksemista, joten hänen nykyinen kuntonsa jää arvoitukseksi.”
Jotakin tuollaista varmaankin lukisi tuoreessa ”Kuka kukin on” -kirjassa mikäli olisin palauttanut kirjan toimitukselta tulleen kyselylomakkeen. On kuitenkin se toinen koulukunta, joka puolestaan näkee ”Kuka on Anssi Kela?” -kysymyksen suurena eksistentialismin pallomerenä. Tämä koulukunta ryhtyisi filosofoimaan ylähuuli hiessä ja luultavasti päätyisi vain lopulta esittämään väsyneen vastakysymyksen: ”Onko Anssi Kela kukaan?”
Minä pidän faktoista.
Mitä musiikkia teillä kuunneltiin kotona kun olit pikkupoika?
Vanhemmilla oli tietysti kohtalainen kokoelma levyjä, mutta niitä ei noina aivan varhaisina vuosina tullut hirveästi noteerattua, enkä osaa edes sanoa miten paljon ja minkälaista musiikkia he loppujen lopuksi kuuntelivat. Tuossa vaiheessa tuli kai itse lähinnä kuunneltua lastenmusiikkia; ainakin Täti Monika -kasetti oli jossain vaiheessa aikamoisessa powerplayssa. Muistan myös sen, että jouluisin kotona soi Tapiolan lapsikuoron joululevy.
Taisin kuunnella kotona lähinnä vanhempieni esittämää livemusiikkia. Erityisesti isäni oli varsin pedantti harjoittelija ja takoi pianoa monasti useita tunteja päivässä. Osa tuosta oli varmaankin sävellystyötä. Myös äitini soitti pianoa silloin tällöin. Kauniaislaisessa kerrostalomiljöössä tällaista musisointia ei tietysti aina katsottu pelkästään hyvällä. Suoraan alapuolellamme olevassa asunnossa asui jonkin aikaa erittäin vihamielinen naisihminen, joka aina pienintäkin pianon ääntä kuullessaan katsoi asiakseen toimittaa postiluukkuumme hyvin uhkaavasävyisiä kirjelmiä.
Ensimmäiset musiikilliset taipumuksesi?
Ensimmäiset levyt, joita lastenmusiikin ohella ryhdyin kuuntelemaan, olivat isän Pro Fide -yhtyeen albumeita. Rummuttelin aina pöydän pintaan kappaleiden tahtiin ja muistan erityisen elävästi kerran, jolloin päätimme Villen kanssa kilpailla siitä kumpi meistä rummuttaa paremmin. Hakkasimme pöytään kämmenet punaisina muistaakseni koko albumin mittaisen setin ja minä arvioin suoritukset aina jokaisen biisin jälkeen antaen puolueettomaan tyyliini kummallekin kouluarvosanat. Tuomaripeliä tai ei, mutta minä voitin kilpailun melko roimalla marginaalilla…
Tätä kilpailuahan on tavallaan jatkunut näihin päiviin saakka – olemmehan Villen kanssa esittäneet joillakin keikoilla yhteisiä rumpusooloja. Nykyisin ei tosin ole enää mitään epäilystä siitä kumpi on parempi. (Meikäläinen.)
Olitko ilkikurinen pojankoltiainen vai hiljainen näpertelijä?
Vähän molempia, tilanteesta riippuen. Enimmäkseen taisin olla aika hiljaista poikaa. Olen aina ollut hirvittävän ujo ja lapsena joutuessani uusiin tilanteisiin pillahdin tavallisesti itkuun. Ala-asteella en aiheuttanut opettajille lainkaan harmaita hiuksia, mutta yläasteella ryhdyin etsimään sisäistä Vaahteramäen Eemeliäni. Jälki-istunnoista ja luokasta ulos lentämisistä tuli jossain vaiheessa lähes rutiinia. Ennätykseni oli lentää ulos luokasta viidessä sekunnissa: astuessani sisään ruotsintunnille ilmehdin opettajalle, joka käännytti minut saman tien takaisin käytävään. Tämä hunsvottius oli kuitenkin nopeasti ohimenevä vaihe ja kyse oli muutenkin lähinnä hyväntahtoisesta pilailusta – en kai koskaan ollut varsinaisesti ilkeä. Lukioon mennessä olin taas rauhoittunut hiljaiseksi sivustakatsojaksi ja kunnostauduin lähinnä keräämällä ennätysmäärän poissaoloja.
Mikä oli suhteesi koulunkäyntiin? Olivatko aamuherätykset yhtä hankalia kuin nykyään?
Koulu ei koskaan ollut minun juttuni. Olin kaiketi melko keskinkertainen oppilas. Ala-asteella keskiarvoni oli vielä yli kahdeksan, mutta yläasteella pudottiin seiskan puolelle ja lukiossa haettiin jo kuutosella alkavia lukuja. Yllätin kuitenkin kaikki – ehkä eniten itseni – kirjoittamalla ylioppilaskirjoituksissa erityisen minimaalisten ennakkovalmistelujen jälkeen peräti M:n paperit.
Aamuherätykset ovat toden totta aina olleet silkkaa tervanjuontia. Jossain vaiheessa lukiota lopetin tyystin osallistumisen kahdeksalta alkaville tunneille… Älköön Suomen opiskeleva nuoriso kuitenkaan seuratko minun esimerkkiäni! Lukekaa läksynne, syökää kaurapuuronne ja menkää ajoissa nukkumaan! Niin, ja Älypäässä (www.alypaa.com) ei missään tapauksessa saa käyttää vihjeitä ennen kuin kasassa on 10 000 pistettä!
Vuosina 1984 – 86 tapahtui monia merkittäviä asioita elämässäsi. Mikä jäi niistä päällimmäiseksi?
Tuohon ajanjaksoon mahtui tosiaan monia mullistuksia: muutto vieraalle paikkakunnalle, isän kuolema, bändin perustaminen, ensimmäiset keikat, ensimmäisten biisien kirjoittaminen… On kuitenkin melko turhaa lähteä rankkaamaan menneisyyden tapahtumia merkittävyysjärjestykseen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jos tuosta tapahtumaketjusta poistaisi ensimmäisen lenkin, eli en koskaan olisi joutunut muuttamaan vieraalle paikkakunnalle, niin voi hyvinkin olla mahdollista, ettei yhtäkään noista sen jälkeen tulleita asioista olisi koskaan tapahtunut.
Usein epämiellyttävilläkin jutuilla on vain oma tarkoituksensa. Vuonna 1984 muutto Vihtiin oli kamala kokemus. Kaikki kaverini jäivät Kauniaisiin ja uudet luokkakaverit tuntuivat olevan typeriä maalaistolloja. Olin todella yksinäinen ja onneton. Suora leikkaus tähän hetkeen: olen tehnyt viisinkertaista platinaa myyneen albumin, jonka nimikappaleessa ylistän Vihdin Nummelan hienoutta! Kaikki elämäni aikana tapahtunut on tuonut minut juuri tähän. En vaihtaisi huonojakaan päiviä pois, sillä jos asiat olisivat aina menneet juuri niin kuin minä haluan, niin olisin varmasti jotain ihan muuta kuin menestyvä levylaulaja. Voisin olla aivan yhtä onnellinen tai onneton, mutta en kuitenkaan se sama ihminen joka olen nyt.
Onkohan muuten rinnakkaisuniversumeita olemassa?
Soittelitteko 2,5 vuotta nuoremman Ville-veljesi kanssa paljonkin yhdessä kotosalla? Villen mukaan et aluksi suostunut soittamaan hänen kanssaan, mutta myöhemmin jopa treenasittekin yhdessä.
En muista tarkasti milloin Ville sai ensimmäiset rumpunsa. Hän alkoi kuitenkin välittömästi harjoitella ahkerasti kotitalomme pienessä varastohuoneessa. Aluksi todellakin suhtauduin hänen soittoharrastukseensa lievällä ylenkatseella. Minä olin kuitenkin soittanut bassoa jo useamman vuoden ja olin bändissä joka keikkaili ympäri maata – olin siis erittäin pro! Muistan kuitenkin hetken, jolloin asenteeni muuttui: helmikuussa 1991 Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistys järjesti Nummelan Työväentalolla tuolloin jokavuotisen bändikatselmuksensa. Ville soitti tilaisuudessa Onesimus -yhtyeen rumpalina ja muistan olleeni erittäin vaikuttunut hänen suorituksestaan – tunsin jopa veljellistä ylpeyttä! Tuon jälkeen ei kulunut varmaan puoltakaan vuotta kun kysyin Villeä oman bändimme, Yhdeksännen Hetken, rumpaliksi.
Aloimme varmaankin noihin aikoihin soitella yhdessä siinä pienessä ja kylmässä varastossa. Treenailimme kaiken maailman biisejä, mm. Rushin legendaarista YYZ -instrumentaalia. Muistan myös, että jostain kumman syystä harjoittelimme erityisen huolellisesti erästä fuusiorumpali Billy Cobhamin kappaletta – elettiin siis musiikillisesti synkkää ja ilotonta aikaa!
Olit Yhdeksännen Hetken basisti, toinen biisintekijä ja loppuvaiheessa jouduit laulamaankin. Millaista oli lavalla ensimmäisellä keikalla 25.10.1986? Millaisia olivat myöhemmät hevikeikkanne?
Kyllähän sillä ensimmäisellä keikalla oli pirun jännää. Ennen lavalle menoa kaikki vakuuttelivat toisilleen, että yhtään ei jännitä, mutta ainakin omat polveni tärisivät sen verran, että olisin voinut säestää niillä keskisuurta flamenco-tanssiryhmää. Hauska detalji tuolla ensimmäisellä keikalla oli muuten se, että parissa biisissä solistinamme toimi Mikko Kuustonen, joka oli perheystävä vuosien takaa. Katsomossa oli tietysti meidän kaikkien vanhempia ja sukulaisia. Esityksen jälkeen koko porukka tuli kotiimme jatkoille ja söimme äitini ja tätini leipoman kitaranmuotoisen kakun. Kyselimme tietysti kaikilta, miltä keikka oli kuulostanut ja meille vakuuteltiin, että tosi hyvältähän se kuulosti.
Myöhemmin Yhdeksännestä Hetkestä tuli hevibändi ja keikat saattoivat olla melko fyysisiä kokemuksia. Tuolloin (80-luvun lopussa) speedmetal oli suuressa suosiossa ja suosikkibändejämme olivat mm. Anthrax, Stone ja Metallica. Lavaesiintymistä pyrittiin muokkaamaan esikuvia vastaavaksi, mikä tarkoitti lähinnä armotonta heviletin heilutusta musiikin tahtiin. Niskat olivat kovilla ja monasti keikan jälkeisinä päivinä katsoakseen sivulle piti kääntää koko ylävartaloa. Pain hurts!
Olet kertonut (syksyllä 1997) alkuaikojen biisienteosta: ”Nykyisin muistelen kaiholla silloista elämän sietämätöntä keveyttä.” Kerro jotain noista ekoista kappaleistasi Yhdeksännelle Hetkelle. Kirjoititko paljon pöytälaatikkoon vai oliko suurin osa julkaisukelpoista tavaraa silloisten kriteerien mukaan?
Biisejä tuli tehtyä aluksi aika kiivaaseen tahtiin. Niiden tekeminen oli kivaa kun itsekritiikki ei päässyt vielä pilaamaan mukavaa harrastusta. En muista tehneeni hirveästi pöytälaatikkoon. Kaikkea käytettiin, mutta kappaleiden elinikä oli lyhyenpuoleinen. Jotakin biisiäni saatettiin soittaa keikoilla vain puolen vuoden ajan ja sitten uudet teokset syrjäyttivät sen. Jossain vaiheessa kuitenkin musiikintekemisen lapsenomainen riemu ja viaton usko omiin tekeleisiin rupesi karisemaan ja itseltään alkoi vaatia enemmän. Ensimmäiset biisit kasattiin parista perussoinnusta ja se oli siinä – ei muuta kuin seuraavaa tekemään. Taidon karttuessa sitä kuitenkin alkoi luulla, ettei varteenotettava musiikki voi oikeasti olla noin yksinkertaista. Kunnon rallissa piti olla kummallisia sointuja, kymmenen eri osaa ja useita temponvaihdoksia. Siinä vaiheessa sitä kai luuli olevansa oikeasti taiteilija ja musiikintekemisestä tuli tätä kautta suurta tuskaa. En enää kuvittele tekeväni minkään sortin taidetta (itse asiassa naamalleni puhkeaa finnejä jos kuulen minua nimitettävän taiteilijaksi!), mutta tuota alkuaikojen helppoutta en kuitenkaan ole enää tavoittanut.
Nyt jälkeenpäin noita vanhoja juttujaan kuunnellessa huomaa helposti, miten ne ensimmäiset yksinkertaiset biisit olivat itse asiassa parempia kuin ne tekeleet, jolloin sitä luuli tekevänsä kuolematonta taidetta. Mutta suurimmalle osalle lauluntekijöitä käy juuri näin: aluksi sitä tekee paskoja yksinkertaisia biisejä. Sitten tekee paskoja monimutkaisia biisejä. Tämän jälkeen onkin kolme vaihtoehtoa: osa tekijöistä palaa keksimään yksinkertaisia lauluja, jotka tällä kertaa ovatkin hyviä. Jotkut ryhtyvät tekemään niitä hyviä monimutkaisia biisejä. Kolmas vaihtoehto on tietysti tehdä edelleen paskoja biisejä…
Oma tieni laulunkirjoituksen evoluutiossa oli palata takaisin yksinkertaisten asioiden pariin. Muistan kun tein demot kappaleista Karhun elämää ja Aurinkosade (molemmat mukana Pekan ja Suden debyyttialbumilla). Kitaristimme Pete kuunteli biisejä naama sen näköisenä kuin söisi sitruunaa ja kommentoi, että hän ei muuten ainakaan tuollaisia suostu soittamaan! Mutta faktaa on se, että mitä pitemmälle ilmaisuaan yksinkertaistaa, sitä vaikeampaa hyvän biisin tekeminen on. Jos sadalle lauluntekijälle annetaan käytettäväksi kaksi sointua ja melodiaksi kaksi nuottia, niin varmaankin jokainen saa niistä aikaiseksi jonkinlaisen biisin. Mutta uskon, että vain yksi sadasta tekee noista aineksista oikeasti HYVÄN biisin. Näennäisesti yksinkertaiset asiat ovat yleensä niitä kaikkein vaikeimpia. Jokainen osaa soittaa kitaralla Smoke On The Waterin kitarariffin. Onnea ja pitkää ikää vain sille kitaristille, joka yrittää keksiä neljästä äänestä yhtä tehokkaan ja mieliinpainuvan riffin!
Se mikä sitten taas on HYVÄÄ, onkin jo puhtaasti makuasia…
Pekka ja Susi (10.1. – 15.1.)
Pekan ja Suden ensimmäinen vuosi 1993 oli hienoa aikaa. Alkuvuodesta teitä kehuttiin Nuorison Taidetapahtumassa ja loppukesällä pääsitte ulkomaan keikoille Ranskaan. Olet kehunut kokemusta mahtavaksi, kerro jotain tuosta matkasta.
Reissu oli ikimuistoinen. Soitimme kolme keikkaa Niort -nimisessä kaupungissa, jossa järjestettiin poikkitaiteellinen l´Europe d´Art d´Art -festivaali eurooppalaisille nouseville kyvyille. Edustimme Suomea yhdessä kaustislaisen kansanmusiikkiryhmän kanssa. Viimeinen keikkamme oli pienessä Le Milky -baarissa, jossa hullut gallialaiset innostuivat niin, etteivät meinanneet päästää meitä lainkaan pois. He halusivat välttämättä kuulla Karhun elämää -kappaleen muistaakseni viisi kertaa ja oli liikuttavaa seurata kuinka he yrittivät laulaa mukana kertosäkeistöissä. Tajusin samalla, että tässä biisissä täytyy olla jotain.
Mitkä olivat tunnelmasi 15.10.1993 rockin SM-kisoissa? Entä silloin lavalla, kun voittajaksi julistettiin oma bändi? Ilmassa oli epäilemättä suuren urheilujuhlan tuntua, kun vihtiläiset kannattajanne olivat tuoneet Tampereelle voittoanne varten sata ruusua ja tiedotusvälineet kävivät kimppuunne takahuoneessa.
Olihan se mieliinpainuva kokemus. Etukäteen kilpailupaikalla tuntui vallitsevan jonkinlainen konsensus siitä, että helsinkiläinen soul-yhtye Ma Baker´s Soul Factory voittaa koitoksen – olivathan he kuitenkin parhaita soittajia! Itse en oikeastaan tainnut edes ajatella voittamista. Kuvaavaa on kaiketi se, että voittajayhtyeelle oli tiedossa kilpailun jälkeisenä päivänä kaksi keikkaa Tampereella, emmekä olleet edes treenanneet settiä mahdollisen keikan varalta! Harjoittelimme vain niitä kolmea finaalissa esitettävää biisiä. Villellä ei tainnut olla mukanaan edes hammasharjaa, koska emme kuitenkaan uskoneet joutuvamme yöpymään Tampereella. Toisin kävi ja muistan tuona yönä viettäneeni Tampereen Hotelli Victoriassa melko unettoman yön. Kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta ja mietin, että nytkö tämä kaikki muuttuu? Tuleeko minusta oikeasti rocktähti?
Vaimoni on muuten vieläkin katkera niiden vihtiläisten kannattajien tuomien ruusujen kohtalosta. Voiton ratkettua joku säntäsi lavalle kukittamaan meitä ja minähän linkosin suuren maailman tyyliin saamani yrtit saman tien takaisin katsomoon! Rouvan mielestä ne olisi pitänyt tuoda hänelle… No, minä en olekaan koskaan oikein ymmärtänyt kukkien pointtia. Länsimaista hapatusta…
Tuli muuten mieleeni hupaisa anekdootti liittyen tuohon kilpailuun: kitaristi Marzi Nyman oli tuolloin katsellut kotonaan kisan televisiontia ja päätellyt perkussionistimme Zarkus Poussan elämöintiä nähtyään, että tuo hassu setä on varmaankin jonkun yhtyeemme jäsenen isä!
Millainen Pekka ja Susi oli mielestäsi keikkabändinä? Eloisia mielikuvia keikoilta?
Rehellisyyden nimissä Pekka ja Susi ei varmaankaan ollut millään muotoa mikään Suomen kuumin livebändi. Kyllähän me soittaa osasimme ja biisien liveversiot päihittivät mennen tullen levytetyt tulkinnat, mutta kovin harvoin keikoillamme meininki yltyi mitenkään ekstaattiseksi. Toisaalta meillä myös nousi seinä vastaan melko varhaisessa vaiheessa: pääsimme tekemään vain yhden levyn ja keikkojakin oli albumin julkaisun jälkeen loppujen lopuksi melko niukasti. Eli pohjatyö jäi tavallaan kesken. Minusta tuntuu, että yksi isoimpia ongelmiamme lavalla oli se, että olimme bändimme ja musiikkimme suhteen melko totisia torvensoittajia – keikoillamme ei juuri hymyilty. Nykyinen bändini on tässä suhteessa täysin toista maata ja olenkin huomannut nauttivani keikkailusta huomattavasti enemmän nyt kun kaikkea ei aina oteta niin vakavasti eikä pelkästään kytätä otsa rypyssä niitä virheitä.
Pekan ja Suden aikana pääsin myös kokemaan miten karua on olla yhden hitin ihme. Karhun elämää oli soinut jonkin verran radiossa ja oli ihmisille sitä kautta tuttu. Se oli myöskin selvästi ainoa biisi, jota keikoille tultiin kuuntelemaan. Keikan alusta lähtien katsomosta kuului tavallisesti ”SOITTAKAA KARHUN ELÄMÄÄ!” -huutoja. Kun sitten lopulta soitimme sen, oli kaikilla hetken aikaa kivaa – ihmiset lauloivat ja taputtivat rytmikkäästi. Arkeen palattiin välittömästi kun seuraava biisi lävähti ilmoille: hiljalleen lattia edessämme autioitui kansan kaikotessa baaritiskeille. Tämän kokemuksen läpikäytyäni olenkin osannut arvostaa sitä, että heti ensimmäisellä sooloalbumillani on ollut niin monta suosittua kappaletta, joiden avulla keikoista on voinut rakentaa sekä yleisölle että esiintyjille mielekkäitä kokonaisuuksia. (Tuo edellinen lausehan on kuin suoraan Dannyn suusta! Mahtavaa! Olen muuten tehnyt merkillisen havainnon: viime aikoina olen tavannut paljon uusia ihmisiä ja käynyt heidän kanssaan keskusteluja – riippumatta ihmisen iästä, sukupuolesta, ammatista tai taustasta, nämä keskustelut tuntuvat aina jossain vaiheessa kääntyvän Dannyyn! Havainto pelottaa minua hiukan…)
Keikkamatkoilla sinä ilmeisesti kehittelit bändille paljon ajankulua. Kerro jotain suosikkipelejä noilta ajoilta. Mitä taltioitiin mukana olleen videokameran avulla?
Eiköhän niitä juttuja kehitelty yhdessä, tuskinpa minä olin siinä suhteessa mitenkään merkittävässä roolissa. Yksi kestosuosikki oli tietysti keihäänheitto, mutta sekin liittyi pikemminkin treeneihin kuin keikkamatkoihin: meillä oli treenikämpällämme keihäs ja usein harjoitukset keskeytyivät pitkiksi ajoiksi kun oli pakko lähteä pihalle heittämään keihästä. Jossain vaiheessa meillä oli mukana Guinnessin Rock-skaba -kirja, jonka avulla mittelimme pop-triviassa. Tämä harrastus kuitenkin tyrehtyi jo alkuvaiheessa minun osoittauduttua melko ylivoimaiseksi. Yksi ajanviete oli pyrkimys pysähtyä katsomaan nähtävyyksiä: vierailimme mm. Näsinneulassa ja strutsitilalla. Ja autossa kuunneltiin lähes ainoastaan haitarimusiikkia. Hankimme huoltoasemalta kasetin, jonka kannessa julistettiin: ”PELEKÄLLÄ HANURILLA!” Päättelimme, että tämä on nyt niin kova juttu, ettei muita kasetteja varmaankaan enää tarvita.
Olimmeko me oikeasti noin tylsä bändi kun en nyt keksi mitään muuta?!? Olimme siivoja ja ryhdikkäitä nuorukaisia – meillä ei kakkakepposia harrastettu! Itselleni tärkeä aktiviteetti oli tosin tuo mainitsemasi videokuvaus. Arkistoissani on paljon hienoa kuvamateriaalia noilta vuosilta ja onkin oikeasti täysin käsittämätöntä, etten ole jatkanut harrastusta nykyisen bändini kanssa. Videokamera on ollut parilla keikalla jopa mukana, mutta en ole vain saanut aikaiseksi ottaa edes linssisuojusta pois.
Julkaisitte ensilevynne syksyllä 1994, mutta kriitikot ja suuri yleisö eivät juuri innostuneet. Miten syvä oli aallonpohja sen jälkeen ja nousitteko sieltä? Kenen suunnalta odotukset olivat suurimmat ja miten tuskallisesti nuo odotukset painoivat bändin hartioilla?
Kyllähän ne isoimmat odotukset olivat varmaankin itseaiheutettuja ja pettymys oli suuri kun levy ei sitten noussut edes top40 -albumilistalle. Syytä oli tuolloin vaikea ymmärtää ja sitä tuli haettua lähes kaikkialta muualta paitsi peilistä – josta se todellinen syyllinen olisi tietysti helposti löytynyt. Olimme erityisen katkeria Soundin julkaisemasta levyarvostelusta, jossa meidän tuotoksemme suorastaan mestattiin. Äkkiä kaikki tuntuivat olevan meitä vastaan.
Pekan ja Suden taival oli ollut tuohon pisteeseen saakka nousujohteinen: olimme aluksi menestyneet Nuorison Taidetapahtumassa ja päässeet sen johdosta soittamaan televisioon ja Ranskaan esiintymismatkalle. Sieltä palattuamme osallistuimme Rock SM -kilpailuun ja voitimme. Teimme sinkun, jota radiot ympäri Suomen alkoivat välittömästi soittaa. Meille tarjottiin vaatesponsorisopimuksia ja meitä hehkutettiin seuraavana Dingona. Sitten julkaisimme ensimmäisen albumimme ja mitään ei tapahtunutkaan. Emme olleet päässeet vielä lähellekään huippua, mutta olimme kiivenneet jo riittävän korkealle jotta putoaminen teki kipeää. Eikä pohjalta enää noustu.
Millä kriteereillä valitsit treenikämpälle vietävät biisit? Miten tuotoksesi otettiin yleensä vastaan? Mitä biisille sitten tapahtui ja muuttuiko se vielä paljon bändin käsittelyssä?
Pekan ja Suden viimeisinä vuosina biisien viemisestä treeneihin muodostui melko ahdistava prosessi. Jouduin miettimään jo lauluja kirjoittaessa minkälaiset jutut tulisivat läpäisemään bändin seulan ja mitkä puolestaan eivät. Tein biisejä koko ajan eräänlainen Pekka ja Susi -suodatin päällä ja se tuntui aika kahlitsevalta. En yksinkertaisesti saanut tehdä sitä mitä olisin oikeasti halunnut.
Näin jälkiviisastellen tuntuu siltä, että Pekka ja Susi hajosi lähinnä kahdesta syystä: toinen olin minä ja toinen kitaristimme Pete. Olimme kasvaneet vuosien varrella musiikillisesti niin eri suuntiin, ettemme enää lopulta mahtuneet samaan bändiin – toisesta oli ikään kuin tullut republikaani ja toisesta demokraatti. Pete ei näyttänyt pitävän mistään mitä minä tein ja luultavasti en itsekään osannut antaa hänelle positiivista palautetta silloin kun sitä olisi kipeästi tarvittu. Ville toimi välillämme jonkinlaisena sovittelevana osapuolena, mutta sekään ei enää lopulta riittänyt. Aika surullista kun muistaa miten helppoa kaikki oli silloin alussa.
Onneksi osasimme kuitenkin puhaltaa pilliin riittävän ajoissa pysyäksemme edes puheväleissä. Kutsuin juuri pari päivää sitten Peten luokseni saunomaan, joten yhteyttä pidetään edelleen. Hän oli kuitenkin se pallopäinen lapsi, jonka näin heti ensimmäisenä astuessani 11-vuotiaana sisään uuteen luokkahuoneeseeni Vihdissä. Nykyisin taidamme vain molemmat tietää, ettei meidän välttämättä kannata ryhtyä väittelemään musiikista.
Pekka ja Susi -aikaisten biisien symboliikasta. Kumisevatko ne kaikki biisit muka tyhjyyttään, kuten olet joskus väittänyt? Olen ymmärtänyt ettet silloinkaan ollut suuri tyhjänpäiväisten tekstitysten kannattaja.
Muistaakseni heti ensimmäisessä Pekka ja Susi -albumin julkaisun jälkeen tehdyssä isommassa haastattelussa toimittaja kysäisi, että mistähän se Karhun elämää oikeastaan mahtaa kertoa? Menin täysin puihin huomatessani, etten oikeasti muista! Tekstiä kirjoittaessani minulla oli mahtavia visioita kappaleen monikerroksellisuudesta ja allegorisuudesta, mutta sen valmistuttua ei mennyt kauaakaan kun olin unohtanut kaiken. Näin kävi useiden sanoitusteni kanssa.
Eli eivät ne kai kumisseet tyhjyyttään siinä mielessä, että niillä oli kyllä olevinaan syvempiä merkityksiä, joita kukaan – minä itse mukaanluettuna – ei kuitenkaan lopulta ymmärtänyt. Olen varmaankin käyttänyt tuota tyhjyys -ilmaisua kuvaillakseni sitä, kuinka nykyisin kuunnellessani vanhoja tekstejäni minulle tulee fiilis, että nämä eivät kerro oikeasti mistään käsinkosketeltavasta asiasta tai tilanteesta. Tai että ne kertoisivat ylipäätään JOSTAIN. En kai nuorempana uskaltanut pistää sanoituksissa itseäni likoon. Nykyinen karu lähestymistapani tekee itsestäni huomattavasti haavoittuvamman – tekstejäni joko rakastetaan tai vihataan. En usko, että Pekan ja Suden sanoitukset herättivät kenessäkään näin voimakkaita tunteita. Bändiin liittyvät inhoreaktiot taisivat aina perustua lähinnä musiikillisiin argumentteihin. Tekstit olivat ”ihan kivoja”.
Ja kyllähän minä kirjoitin myös ihan tietoistakin diibadaaba -lyriikkaa, varsinkin bändin loppuaikoina. Olin vain jossain vaiheessa kurkkuani myöten täynnä sanoittamista ja ainoa oikeutukseni niiden tekemiselle oli se, ettei Pekka ja Susi esittänyt instrumentaalimusiikkia. Oli myös oltava laulua. Tuumasin, että se saa nyt sitten olla ihan mitä vaan – ei kukaan kuitenkaan niitä sanoja kuuntele. En välttämättä enää ajattele näin…
Onko itsensä likoon pistäminen sitä, että asettaa itsensä tietoisesti kritiikille alttiiksi kirjoittamalla sellaista mistä kaikki eivät välttämättä pidä? Vai sitä, että kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja laulaa siitä yleisön edessä? Tekstinähän esim. Mikan faijan BMW jakaa mielipiteitä enemmän kuin Nummela, mutta kai Nummela on kuitenkin enemmän itsensä likoon pistämistä kuin BMW.
Tuntuu toisinaan hassulta lukea artistin X haastattelua, jossa hän kertoo laittaneensa uusimmalla albumilla itsensä totaalisesti peliin – tekstit ovat tällä kertaa hyvin henkilökohtaisia ja niiden tekeminen on ollut myös erittäin terapeuttinen kokemus. Sitten sitä oikeasti kuulee näitä biisejä eikä tajua niistä yhtään mitään! Eli henkilökohtaisuus ja itsensä likoon laittaminen taitavat sittenkin olla aika subjektiivisia käsitteitä. Omasta puolestani voin sanoa vain, että Nummelan tehtyäni (siis sen biisin) oloni oli erittäin alaston ja mietin, että kehtaako tällaista esittää lainkaan julkisesti. Siinä koeteltiin sitä aika epämääräistä, koskettavan ja kiusallisen välistä rajaa.
Eli jos biiseistä ei tajua mitään, ne eivät myöskään voi olla henkilökohtaisia? Ja subjektiivisuus varmaan tarkoittaa myös sitä, että biisit voivat kuulijan korvaan kuulostaa henkilökohtaisilta, vaikka ne eivät sitä olisi. Siihenhän sinä kai perustat tuon uudemman tuotannon. Eli kaikki tapahtuukin vain kuulijan päässä?
Uskoisin, että suosioni perustuu pitkälti siihen, että yksityisestä on tullut yleistä. Kuuntelemalla henkilökohtaisen kuuloisia biisejäni, ihmisille on herännyt omia ahaa-elämyksiä ja he ovat äkkiä löytäneet niistä itsensä. Tässähän on myös kyse täydellisen illuusion rakentamisesta: pyrin tekemään lauluistani mahdollisimman henkilökohtaisen ja autenttisen kuuloisia vaikka ne eivät välttämättä perustuisikaan omaan elämääni, kokemuksiini tai ylipäätään mihinkään todelliseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö täysin tuulesta temmatut tarinatkin voisi olla totta: olen esim. kuullut raavaiden miesten kyynelehtineen Mikan faijan BMW:n kuultuaan. Tuo biisi on kuitenkin suurelta osin fiktiivinen eikä näin ollen ole minulle erityisen henkilökohtainen. Joten vastaus kysymykseesi taitaa olla kyllä – kaikki tapahtuu kuulijan päässä!
Ovatko Pekan ja Suden biisit mielestäsi henkilökohtaisia? Esimerkiksi?
Eivät ainakaan niin henkilökohtaisia kuin vaikkapa Nummela. En muista koskaan tunteneeni yhdenkään Pekka ja Susi -biisin tekemisen jälkeen oloani niin haavoittuvaksi kuin kirjoitettuani Nummelan. Tottakai sielläkin on henkilökohtaisia juttuja ja ajatuksia; esim. Saarnaaja, jossa tavallaan kävin läpi asioita, joita olin joutunut miettimään siirtyessäni kirjoittamaan symbolisempaa tekstiä verrattuna Yhdeksännen Hetken aikaiseen, varsin julistavaan tyyliin. Tai Kuolematon laulaja, joka käsittelee artistin ja yleisön välistä suhdetta.
Omat suosikkisi Pekan ja Suden tuotannosta? Onko joidenkin biisien tekoon uhrattu sydänverta enemmän kuin muihin? Entä mitkä toimivat keikkabiiseinä Karhun elämää -hittinne lisäksi?
Rannalla -levyn kolme viimeistä kappaletta ovat mielestäni juuri sitä, miltä Pekan ja Suden oli aina tarkoituskin kuulostaa. Harmillista, että tyyli löytyi vain liian myöhään. Uskoisin, että jos ensilevymme olisi kuulostanut tuollaiselta, niin asiat voisivat olla toisin. Eli olen toisaalta hiton tyytyväinen, että levystä tuli juuri sitä mitä se on, sillä pidän asioista juuri näin!
Onhan vaikkapa Karhun elämää loppujen lopuksi ihan mallikelpoinen biisi. Sanoitus on melko kaukana siitä mitä teen nykyisin, mutta mielestäni siinä oleva symboliikka on kuitenkin jotenkin mielenkiintoista ja nasevaa. Jossain vaiheessa kieltämättä kaduin kappaleen tekemistä (se yhden hitin taakka…), mutta nykyisin sitä on taas todella mukavaa esittää uutena sovituksena. Myös nimikappale Pekka ja Susi on melko pätevä ja Talo oli aika mukava livebiisi. Sen soittaminen oli viihdyttävää. Sen sijaan Kun osaan lentää oli keikoilla viheliäinen: kertosäkeistöt menivät liian korkealta ja ääneni tavallisesti petti niitä hoilatessa. Niinpä jouduin mörisemään ne oktaavia matalammalta ja lopputulos kuulosti aika väsähtäneeltä…
Tuon albumin kappaleista Kuolematon laulaja on sellainen, jonka olemassaolo harmittaa ehkä eniten. Levyltä löytyvä versio on kammottava ja hukuttaa alleen sen, että itse biisissä saattaisi olla jotain hyvääkin. Ehkä täytyisi joskus tehdä siitäkin uusi sovitus…
Miten BMG:n Asko Kallonen vaikutti Pekan ja Suden musiikilliseen linjaan?
Kokemukseni mukaan Asko ei kuulu niihin levy-yhtiötyyppeihin, jotka lyövät nyrkkiä pöytään ja karjuvat: ”Te teette juuri niin kuin minä sanon tai pidän huolta siitä, ettette enää ikinä työskentele tässä kaupungissa!” Eli hän ei koskaan pakottanut meitä mihinkään suuntaan vaan yritti pikemminkin kevyesti tuuppia meitä löytämään itse oman tiemme. Me sitten säntäilimme ympäriinsä päättöminä kanoina ja se jäi löytämättä. Askon oli ymmärrettävästi lähes mahdotonta tietää mitä tekisi meidän kanssamme, koska emme tienneet sitä itsekään. Matkanteko on yleensä helpompaa jos tietää edes ilmansuunnan mihin on menossa.
Mihin kakkosalbumi kariutui?
Mehän luulimme jo yhdessä vaiheessa pääsevämme tekemään toista levyä. Taisi olla syksyllä 1998 kun viimeisimmän demomme kuuntelupalaverissa Askossa heräsi pieni toivonkipinä ja hän alkoi puhua seuraavan levyn tekemisestä. Mietimme jo albumille tuottajaakin ja päätimme kokeilla Eskolinin Ripaa. Sovimme uuden palaverin viikon päähän ja saavuimme siihen innoissamme Ripan kanssa lyömään lukkoon tarkempia aikatauluja. Meidät kuitenkin ammuttiin saman tien maan pinnalle: Asko sanoi soittaneensa demoa muille BMG:n työntekijöille, eikä ketään muuta kiinnostanut Pekka ja Susi -albumin tekeminen. Joten valo vaihtui äkkiä vihreästä punaiseksi. Tämän episodin jälkeen se viimeinenkin heikosti lepattava motivaation liekki oli kulutettu loppuun ja tuli sammui lopullisesti.
Mutta kuten jo aiemmin totesin: en syytä kakkosalbumimme kariutumisesta ketään muuta kuin meitä itseämme. Levy-yhtiönkin on vaikea julkaista levyä jos bändi ei pysty sitä toimittamaan.
Vielä syksyllä 1997 olit sitä mieltä, että Pekka ja Susi ei luultavasti hajoaisi milloinkaan. Toisin kuitenkin kävi. Oliko ajatus lopettamisesta ollut mielessäsi ennen “kohtalokasta” päivää 22.1.1999? Mitkä olivat tunnelmasi päätöksen jälkeen? Entä suunnitelmasi tulevaisuuden suhteen?
Ajatus lopettamisesta tuli ensimmäistä kertaa mieleeni vasta pari viikkoa ennen lopullista päätöstä. Olimme kokoontuneet kotiini Nummelaan kriisipalaverin merkeissä. Olin pyytänyt jokaista ottamaan mukaan viime aikojen suosikkilevyjään, joista voisi olla ammennettavissa vaikutteita Pekalle ja Sudelle. Lyhyesti: minä soitin akustista folkia, Pete industriaalimättöä ja ymmärsin orkesterimme taipaleen olevan lopussa. Kypsyttelin ajatusta vielä pari viikkoa. Päätös oli vaikea, koska bändi oli ollut erottamaton osa elämääni jo kolmentoista vuoden ajan. Meillä oli niin pitkä yhteinen historia, että olin alkanut vaalia ”tämä yhtye ei hajoa ikinä” -ajattelua. Tuossa kriisipalaverissa ruusunpunaiset linssit kuitenkin lopullisesti putosivat silmiltäni ja huomasin äkkiä, että hetkinen – tässähän ei muuten ole mitään järkeä!
Tunnelmat päätöksen jälkeen olivat sekavat: tunsin jonkun verran haikeutta, mutta toisaalta olin myös suunnattoman helpottunut. En oikeastaan suunnitellut vielä siinä vaiheessa mitään. Minulla oli pari biisiä, jotka olin tehnyt jo ennen bändin hajoamista. Tuumasin tekeväni vielä pari lisää ja vieväni niitä sitten levy-yhtiöön kuultavaksi. En edes tiennyt haluaisinko itse esittää niitä. Ajattelin, että ehkä voisin ruveta tekemään lauluja muille tai siirtyä pelkästään tuottajan tehtäviin. Kaikki oli auki, joten pystyin keskittymään biisien tekemiseen vapaassa ja paineettomassa ilmapiirissä. Muutaman kuukauden jälkeen minulla oli viiden kappaleen demo, jonka vein Askon kuultavaksi. Käytän erittäin vastentahtoisesti kulahtanutta ilmausta ”ja loppu on historiaa”, mutta tässä tapauksessa sille taitaa jo olla hieman katetta.
Missä vaiheessa aloit oivaltaa, että tarinankerronta voisi olla sinun juttusi? Näemmä jo Pekan ja Suden loppuaikoina päässäsi liikkui jotain ajatuksia siirtymisestä kohti nykyistä tekstitystyyliäsi.
Tarinankerronta hiipi tajuntaani kantrimusiikin kautta. 90-luvun alkupuolella tuli tarve löytää jotain aivan uutta musiikkia kuunneltavaksi. Mietin mikä olisi kamalinta mahdollista musiikkia ja totesin, että ainakin kantri on sietämätöntä. Päätin alkaa kuunnella sitä. Kävelin levykauppaan ja ostin Willie Nelsonin kokoelman. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla koko touhu hieman nauratti, mutta pian huomasin kuuntelevani jotain Help Me Make It Trough The Nightia tai Angel Flying Too Close To The Groundia lähes tippa linssissä. Siitähän se lähti.
Aloin tehdä lähempää tuttavuutta punaniskamusiikin kanssa ja pian huomasin pitäväni erityisesti kantribiisien sanoista. Ne ovat tavallisesti hyvin suoraviivaisia; asioista puhutaan kursailematta niiden oikeilla nimillä eikä muutenkaan pahemmin kaarrella. Monissa kappaleissa oli hienoja tarinoita mm. vanhasta villistä lännestä ja aloin miettiä, että olisipa mukavaa kuunnella tällaisia stooreja myös suomeksi. Kukaan (ehkä J. Karjalaista lukuunottamatta) ei vain tuntunut tekevän niitä. Vaikutti, että Suomessa arvostettiin lähinnä sellaista Yrjänä -tyyppistä elämää suurempaa rock-runoutta, kun minä olisin ennemmin kuunnellut lauluja pienistä asioista.
Jonkin aikaa näitä tuumattuani aloin miettiä, että kun kerran muut eivät kerro tarinoita, niin miksen voisi itse yrittää. Ensimmäiset kokeilut olivat todella epäonnistuneita ja huomasin pian, että tarinankerronnallinen sanoitus vaatii myös oikeanlaiset musiikilliset raamit. Pekka ja Susi ei näitä tarjonnut. Tarinaa kerrottaessa musiikki täytyy tehdä sen ehdoilla ja tavallaan häivyttää taka-alalle; sitä on yksinkertaistettava ja kaikki tarpeeton on karsittava pois. Sanojen on oltava etusijalla ja niille on raivattava tilaa vaikkapa lisäämällä tavujen määrää, joka puolestaan estää pitkien melodisten kaarien säveltämisen. Tekstipainotteisista biiseistä tulee myös helposti pidempiä. Näitä muutoksia ei voinut Pekassa ja Sudessa tehdä, joten minun oli vain odotettava – ja odottaessani kirjoitettava lisää globaalia höpinää. Juuri tässä vaiheessa olin melko turhautunut biisinikkari!
Mitä mielessäsi harhaili sinä iltana (6.5.1999), kun olit juuri solminut levytyssopimuksen soololevystäsi ja soititte viimeistä kertaa julkisesti yhdessä Pekan ja Suden kanssa Helsingin Semifinalissa Teemu Raidan taustabändinä yrittäen saada hänelle levytyssopimusta?
Eipä kai mitään erityistä. Oli luonnollisesti hyvä fiilis; alkoihan henkilökohtaisen tunnelin päässä vihdoinkin häämöttää valoa. Yritin kuitenkin pitää mölyt mahassani, sillä tuo keikka oli Teemulle iso juttu ja näytön paikka. Ehkä tuo levytyssopimus tuli kuitenkin mainittua bändin pojille…
Itse asiassa levytyssopimus oli tuolloin vasta suullinen lupaus Askolta. Varsinainen sopimuspaperi allekirjoitettiin siinä vaiheessa, kun Nummelaa oli myyty 7000 kappaletta. Siinä vaiheessa BMG:lläkin herättiin, että ehkäpä tälle kaverille kannattaisi tarjota levytyssopimusta!
Sooloilubändi (16.1. – 23.1.)
Jo syksyllä 2000 kokosit bändisi tulevia keikkoja varten. Antti Karisalmi bassossa, Ville Kela rummuissa, Jani Auvinen toisissa rummuissa ja Anna Kuoppamäki koskettimissa. Treenasitte ilmeisesti aika ankarasti ennen keikoille lähtöä. Löytyikö yhteinen sävel helposti?
Huomasin heti ensimmäisissä treeneissä, että minun oli aivan turha yrittää leikkiä rautakansleria ja pakottaa jätkät ja tyttö soittamaan nuotilleen haluamallani tavalla. Näytin vain suurin piirtein miten kappaleet menevät ja annoin sen jälkeen jokaiselle tilaa merkata oman reviirinsä. Biiseistä löytyi nopeasti aivan uusia puolia ja juttuja, joita en itse olisi koskaan tullut ajatelleeksi.
Kesällä 2001 bändin kokoonpano vakiintui nykyiseen muotoonsa (Antti K., Ville K., Kelly Ketonen, Saara Metsberg). Oliko tuo suurikin edistysaskel keikkojen onnistumisen suhteen? Olittehan soittaneet varsin sekalaisilla kokoonpanoilla keväämmällä.
Bändin kokoonpanon vakiintuminen oli suunnaton helpotus. Annahan oli alunperinkin bändissä vain tilapäisesti. Tosin elättelin pitkään toiveita työsuhteen vakinaistamisesta, mutta kun hän sitten keväällä 2001 hankkiutui siunattuun tilaan, muodostui uuden kosketinsoittajan löytäminen nopeasti melko akuutiksi ongelmaksi. Minulla oli lopulta kaksi vaihtoehtoa. Halusin bändiin ehdottomasti myös naisäänen laulamaan, joten koesoitatin kaksi lupaavaa neitoa, joista Saara tuntui välittömästi minun kosketinsoittajaltani.
Tämän jälkeen oli hoidettava vielä rumpaliongelma: Auvinen soitti myös Emmin bändissä ja tästä aiheutui aivan järjetön määrä säätöä. Jokaikistä keikkaa varten piti soittaa n. 13 puhelua selvittääkseen, että pääseekö se Auvinen vai ei. Lopulta pidin miehelle puhuttelun ja sanoin, että tämä ei voi jatkua näin. Oli tehtävä valinta: joko Emmi tai minä. Auvinen valitsi Emmin, koska ilmeisesti viihtyi paremmin tämän bändissä (piti kuulemma huumoriamme hieman outona…). Hän ei myöskään oikein löytänyt musiikillista rooliaan kahden rumpalin bändissä, joten ymmärsin hyvin hänen valintansa. Seuraajan löytäminenkään ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia: Kelly oli jo soittanut bändissä keikkoja Auvisen tuuraajana ja tiesin, että homma tulee toimimaan paremmin kuin hyvin.
Keikkabussissamme oli muuten pitkään ns. Auvisen hauta. Pyrimme pitämään sen edessä aina tuoreita kukkia…
Olet kertonut, että keikoilla esiintyminen ja suuren yleisön viihdyttäminen ei ole sinulle luotu muusikon elämään kuuluva piirre, vaan joskus jopa epämukavaa, mutta se kuinka tyhmyys porukassa tiivistyy on silti varsin hauskaa. Miten nykyään suhtaudut keikkailuun? Mikä on muuttunut esiintymisessäsi sitten Yhdeksännen Hetken, Pekan ja Suden ja soolouran alkuajan?
Kaipa siitä on tullut varmempaa. Olen joutunut sellaisiin tulikokeisiin, että tiedän nykyisin selviytyväni esiintyjänä lähes mistä vain. En enää jännitä mokaamista; pikemminkin altistan itseni sille. Aikaisemmin esiintymistä varten treenattiin tarkasti ja pyrittiin sitten lavalla toistamaan etukäteen harjoitellut jutut mahdollisimman virheettömästi. Nykyisin nautin siitä tunteesta, etten tiedä tarkalleen mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Pari viikkoa sitten kuuntelin viime kevään kiertueelta nauhoitettuja keikkoja ja muutaman kerran olin lentää persiilleni kuullessani, mitä kaikkea keikoilla oli tapahtunut! Joistakin biiseistä löytyi versioita ja juttuja, joita olin täydellisesti unohtanut soittaneeni. Välillä oli tunne kuin olisi kuunnellut kokonaan jonkun toisen soittoa ja sitä vain ihmetteli, että mistähän TUOKIN oikein tuli!
En varmuuden lisääntymisestä huolimatta kuitenkaan vieläkään ole luontainen esiintyjä eikä olo kaiken keskipisteenä ole minulle mikään elinehto. Mutta keikkailu on nykyisin kieltämättä hauskempaa ja mielekkäämpää kuin Pekka ja Susi -aikoina. Se varmaankin myös auttaa, että tätä nykyä minulla on yleisöä jolle soittaa.
Keikkamatkoilla ja hotelleissa bändilläsi on paljon yhteisiä urheiluharrastuksia kuten käytävätennis, mikroautoilu ja syöminen. Miten pärjäät noin tiukasti trimmatussa joukossa?
Porukka on kieltämättä aika urheilullista. Jos bändille tehtäisiin kuntotesti, en varmaankaan sijoittuisi kärkipäähän… Pärjään kuitenkin aika hyvin. Ehkä siksi, että yleensä nuo juoksukilpailut hotellissa yms. järjestetään pikkutunneilla, jolloin rytmiryhmä on kännissä kuin käki. Minä sitten kilpailen ainoana selvinpäin ja pokkaan helpon voiton. Tämä on taktiikka, johon menestykseni perustuu!
Äärimmäisen hyvä taktiikka! Keikkapäiväkirjassa olikin joskus maininta jostain tasapainoilukisasta – en yhtään ihmettele että olit täysin omaa luokkaasi!
Nyt on pakko täsmentää sen verran, että tasapainoilukisassa kaikki osallistujat olivat selvin päin ja voittoni perustui ainoastaan ylivertaiseen hyvyyteeni kyseisessä lajissa!
Kuka näitä pelejä on ideoinut, niitä on kirjattu keikkabussissa olevaan vihkoon ilmeisesti kymmeniä. Omat suosikkilajisi?
Pakko myöntää, että minä olen aika hyvä keksimään erityisen typeriä urheilulajeja. Välillä on tosin hyvin vaikeaa saada muita ottamaan osaa näihin kilpailuihin! Saara ja Antti jättäytyvät yleensä sivummalle harrastuksistamme, mutta Villellä, Kellyllä ja itselläni näyttäisi olevan melkoinen kilpailuvietti, joka vaatii tyydyttyäkseen erittäin epämääräisten lajien keksimistä. Näitä ovat mm. Virallinen Pokeri, Pullonpalautus, Syötönmurto, Nokkapokka, Formulatikka… Bussissa on tosiaan se legendaarinen sinikantinen vihko, johon tulokset sitten huolellisesti kirjataan.
Loppukesästä kaikkien yhteinen suosikkilaji taisi olla perinteinen persis, jota pelattiin useilla eri paikkakunnilla. Tähän osallistui koko yhtye.
ETTÄ MIKÄ???
Etkö ole koskaan kuullut persiksestä? Tunnetaan myös pehviksenä? Kyseessä on pallopeli, jossa etu- ja takapolttajat pyrkivät polttamaan maassa istuvat pelaajat. Pelistä on olemassa myös keinussa pelattava versio, eli keinupersis. Ainakin minä pelasin tuota runsaasti lapsuudessani.
Erittäin pätevä peli on myös Tennisvuoro, joka kehitettiin vastikään Petrax -studiolla Antin, Kellyn ja Lemonatorin Lassen kanssa. Kyseessä on pöytätennistä neljällä miehellä, kolmella mailalla ja kiertävällä lyöntivuorolla. Pelissä juostaan villasukat jalassa ympäri pöytää, vaihtoalueella luovutetaan mailattomalle pelaajalle maila ja kilpaillaan lähinnä siitä miten kauan pallon saa pysymään pelissä. Kuulostaa monimutkaiselta ja on myös sitä! Selkeästi tuleva olympialaji!
Oma kestosuosikkini on tietysti mikroautoilu, jota harrastetaan yhdessä Villen ja Kellyn kanssa. Aina saapuessamme keikkapaikkakunnalle, tarkistamme heti kärkeen josko lähistöltä löytyisi rataa. Mikroauton ratissa saa sitten yleensä tapettua mainiosti muutaman tunnin joutavaa aikaa. Villen kanssa mittely perheen sisäisestä hegemoniasta on erityisesti ankaraa – minä taidan vielä toistaiseksi olla hivenen niskan päällä…
Mikä on parasta ajanvietettä keikkabussissa? Nukkumista ei lasketa.
Edellä mainittujen kilpailujen lisäksi kilometrit kuluvat rattoisasti vaikkapa laatiessa Antin kanssa poliittista antihuumoria. Käymme usein matkoillamme divareissa kartuttaaksemme poliittisten muistelmateosten kirjastoamme, joka alkaakin olla jo melko mittava. Lueskelemme sitten poliittista kirjallisuutta ja luomme sen pohjalta eräänlaista absurdia huumoria. Kesän kiertueella aloin Antin kanssa myös harrastaa törkeää ristikoiden väärintäyttämistä. Pyrimme täyttämään ristikot siten, että jokaiseen kohtaan tulee jokin virallinen sana – ei kuitenkaan se mikä ristikon tekijällä on ollut mielessään! Meillä oli erilaisia teemoja: joskus pyrimme täyttämään ruudut pelkillä rivouksilla, toisinaan taas teemana oli äänimiesten käyttämä tekninen sanasto. Loppujen lopuksi ryhdyimme tekemään toisillemme omia ristikoita.
Välillä käymme bussissa myös mielenkiintoisia keskusteluja. Muistan erityisesti erään Antin kanssa viideltä aamulla aloitetun keskustelun: käytimme kaksi tuntia elämästämme pohtien Iron Maidenin ja Anthraxin musiikkia ja vertaillen kyseisten yhtyeiden uria toisiinsa. Totesimme mm., että Iron Maiden puhkesi kukkaan Piece Of Mind ja Powerslave -albumeillaan Anthraxin saavuttaessa lakipisteensä kolmannella levyllään, Among The Livingilla. Tällaista se siis on kun tyhmyys tiivistyy!
Miten Anssi K. & Antti K.:n huonon poliittisen huumorin kirja tällä hetkellä jakselee?
Kokoonnumme aina silloin tällöin yhteen puhumaan politiikkaa. Vitsejä syntyy pikkuhiljaa; katsotaan nyt päätyvätkö ne koskaan oikeasti kansien väliin. Enkä tiedä voisiko tuollaista kirjaa edes oikeasti julkaista. Olemme nimittäin kaskuissamme vääristelleet historiallisia tapahtumia ja henkilöitä niin runsaalla kädellä, että kunnianloukkaus- ja herjaussyytteiltä ei varmaankaan voitaisi välttyä…
Onko olemassa sellaista käsitettä kuin basistius?
Yleensä basistiksi kai ajaudutaan olosuhteiden pakosta – sille bändin huonoimmalle ja lihavimmalle soittajalle lyödään mielellään bassoa kouraan. Tai sitten katsotaan hyötynäkökohtia: basisti on se tyyppi, josta kukaan ei oikeasti pidä, mutta kun sillä on se pakettiauto ja laulukamat… Itselleni basso oli nuoruudessani jostain syystä jopa jonkin asteinen kutsumus. Kuuntelin pikkupoikana niitä Pro Fiden levyjä ja vaikka pöytään lätkimällä oli helppoa imitoida rumpalia, niin basso oli kuitenkin mielestäni se kaikkein hienoin instrumentti. Eli tiesin hyvin varhaisessa vaiheessa haluavani soittaa nimenomaan bassoa. Ehkä minun tapauksessani basistius on siis jonkinlainen psyykkinen oireyhtymä, joka oltaisiin aikanaan oikeanlaisella terapialla voitu hoitaa…
Basistivitsithän ovat muuten kummallinen suomalaiskansallinen traditio. Muualla maailmassa kerrotaan täysin samoja kaskuja, mutta pilkan kohteena ovat (ansaitusti) rumpalit.
Mitä tapahtuu jos kaksi basistia majoitetaan samaan hotellihuoneeseen?
Viitannet minuun ja tupakaveriini Karisalmeen… Yleensä laitamme heti hotellihuoneeseen saavuttuamme vedenkeittimen karjumaan ja nautimme kupposet teetä. Tämän jälkeen käydään vapaamuotoista keskustelua päivänpolttavista aiheista. Itse asiassa hotellielämä on yleensä pikemminkin hotellikuolemaa. Ainoita valopilkkuja ovat Sokos Hotels -ketjun tarjoamat Sokos Hotels -makeiset! Esimerkiksi Kuopion Puijonsarvessa niitä on aina respassa tarjolla kokonainen kulhollinen, josta sitten kahmitaan taskut täyteen karkkeja. Punaiset ovat omia suosikkejani. Olen myös toisinaan yrittänyt lahjoa yleisöä heittelemällä lavalta kyseisiä namusia…
Luonnehdi bändikavereitasi henkilöinä ja muusikkoina.
Villen kanssa on luonnollisesti pitkä yhteinen historia eikä bändiä kasatessani tullut mieleenikään, etteikö hän olisi mukana. Soittajana Ville on tietynlainen peruskallio – voi aina luottaa siihen, että rumpujensoitto toimii. Hänellä on nykyisin aika miellyttävä minimalistinen tyyli ja hän malttaa soittaa biisin ehdoilla, vaikka teknisiltä edellytyksiltään voisi varmasti soittaa paljon mutkikkaampiakin juttuja. Tämä minimalistinen lähestymistapa ei tosin päde hänen soittamaansa Handsonic -sähkörumpuun, josta pääsee välillä hyvinkin hallitsemattomia ja tilanteeseen sopimattomia ääniä! Ville on leppoisa kaveri, enkä usko, että on ketään joka ei hänen kanssaan tulisi toimeen. Hän on myös lahjakas biisintekijä ja toivottavasti tulevaisuudessa hänen tuotoksiaan silläkin rintamalla voitaisiin vielä kuulla levyformaatissa. Ville on myös muutamalla keikalla hoitanut ansiokkaasti basistin tointa. Sen kun vain oppisi ymmärtämään, että mihin sillä pojalla on aina niin kauhea kiire? Hän on porukasta aina se, joka lyö ensimmäisenä kädet reisiinsä, nousee ja toteaa: ”Jaahas!” Poistuu sitten johonkin nurkan taakse odottelemaan…
Antti oli Villen jälkeen seuraava kiinnitykseni bändiin; taisin kysäistä häntä mukaan yli puoli vuotta ennen ensimmäisiäkään treenejä. Hän on läpeensä musikaalinen, idearikas soittaja ja hoitaa tarvittaessa basson lisäksi mainiosti myös koskettimet. Myöskin loistava piirtäjä!
Antti kuuntelee hyvin mielellään omaa ääntään ja sen ihanuudesta pääsevät kiertueilla luonnollisesti osalliseksi kaikki muutkin. Varsinkin sunnuntaisin, jolloin yleensä ajellaan bussilla jostain todella pitkältä kohti kotia. Tällöin basistimme saavuttaa monasti tilan, jonka hän itse määrittelee ”päänsäryttömäksi krapulaksi”. Silloin sitä juttua piisaa. Muistan eräänkin reissun, jolloin Karisalmen lätinä alkoi heti alkumatkasta. Poistuin nukkumaan ja taisin vedellä useamman tunnin hirret. Kömpiessäni ylös punkasta, Antti jatkoi edelleen samaa juttua. Silminnäkijöiden mukaan puhe ei ollut tauonnut hetkeksikään.
Antti on myös erittäin älykäs ja hänestä huokuu tietynlainen aristokratia – ensimmäisellä kohtaamisella hänestä saattaa välittyä aika ylimielinenkin vaikutelma. Tulee mieleen Viking Cinderellalla näytelty episodi: olimme messissä ja juuri ruokailleet. Pöytäämme lyöttäytyi laivan henkilökunnan jäsen ja alkoi heittää ”vanha merikarhu” -tyyppistä läppää. Antti veti tupakkaa ja hänestä näki, ettei hän suuresti arvostanut matruusin läsnäoloa. Jutun hetkeksi tauottua Karisalmi veti savukkeestaan henkoset ja puhaltaessaan savun ulos tokaisi miehelle: ”Sä taisit olla Estonialla silloin kun se uppos.” Pursimies nousi ja poistui.
Heh, nyt tulee jostain syystä mieleen näitä Antti-anekdootteja. Kyseinen mies kun ei myöskään näytä tuntevan minkäänlaisia häpeän tai nolouden tunteita. Viime kesänä Kaustisten Kansanmusiikkijuhlilla esiintymispaikalla parveili jo soundcheckin aikaan tuhansia ihmisiä. Antti menee lavalle, astelee mikin ääreen ja alkaa laulaa Simo Salmisen Raikulipoikaa. Esityksen loputtua runsaslukuinen yleisö antaa suorituksesta raikuvat aplodit. Antti kysyy: ”Haluuttekste lisää?” Kansa hurraa. Antti toteaa: ”Ette saa”, ja astelee pois lavalta.
Seuraavaksi Antin jälkeen kokoonpanoon liittyivät siis Jani Auvinen ja Anna Kuoppamäki, joita muistelemme lämmöllä. Kelly tuli alunperin tuuraamaan Auvista Antin suosituksesta. Tapasin hänet ensimmäisen kerran kunnolla vasta siinä vaiheessa kun hän tuli seuraamaan treenejämme joitakin päiviä ennen astumistaan tuuraajana rumpupallille. Kellyhän kuuluu tähän ihmistyyppiin, josta voi huoletta käyttää nimitystä ”hyvä jätkä”. Hän näyttää tuntevan osapuilleen kaikki ja niidenkin, joita hän ei vielä jostain syystä tunne, on erittäin helppoa tulla hänen kanssaan toimeen. Ensivaikutelma Kellystä on vähän sellainen joka äidin unelmavävy; hän on miellyttävä ja hyväkäytöksinen.
Luulenpa tosin, että moni äiti harkitsisi asiaa uudemman kerran, mikäli joutuisi matkustamaan keikkabussissamme. Tällöin nimittäin paljastuisi hyvin nopeasti eräs Kellylle erittäin tunnusomainen piirre: hänellä on maailman yököttävimmän hajuiset pierut! Hän myös näyttää olevan tästä meriitistään ylpeä ja näin ollen pieree kernaasti. Olen pari kertaa osunut ikävästi tulilinjalle ja puran tästä aiheutunutta traumaa vielä varmasti kuolinvuoteellanikin…
Rumpalina Kelly on selvästi enemmän fiilistyyppi kuin Ville – niin hyvässä kuin pahassa. Samoin kuin Ville, myös Kelly lähestyy soittoa ennen kaikkea biisin ja tunnelman kautta. Täytyy vain ihailla näiden kahden yhteistyötä – kahden rumpalin konseptihan on erittäin tulenarka ja vaatii soittajalta paljon. Täytyy osata antaa tilaa myös toisen soitolle ja seurata jatkuvasti mitä rinnalla tapahtuu. Aika saumatontahan tuo poikien rummutus nykyisin on!
Saara päätyi bändiin tavallaan keittiön kautta. Saaran isä, kitaristi Jari Metsberg, on tätini avomies (Saara on peräisin hänen aikaisemmasta avioliitostaan, joten hän ei ole minulle sukua). Soittelimme 90-luvun alkupuolella joitakin keikkoja trio-kokoonpanolla; minä, Ville ja Jari. Nelisen vuotta sitten törmäsin pitkästä aikaa Jariin ja hän kertoi, että Saara on tehnyt bändinsä kanssa demonauhan, joka minun pitäisi ehdottomasti kuulla. Sain äänitteen kuultavakseni; siinä oli Saaran englanninkielisiä biisejä – hän lauloi ja soitti koskettimia. Materiaali ei välttämättä ollut täysin valmiin kuuloista, mutta huomasin välittömästi Saaran olevan erittäin lahjakas ja kehityskelpoinen. Soitin hänelle heti demon kuultuani ja annoin isällisiä kommentteja kuulemastani…
Kun sitten kesällä 2001 tuli aika valita Annalle seuraaja, oli Saara ensimmäisenä mielessäni. En epäillyt hetkeäkään hänen musiikillista soveltuvuuttaan, mutta minua hiukan arvelutti sopeutuisiko hän ryhmään sosiaalisella tasolla. Koesoiton jälkeen päätin kuitenkin kokeilla häntä tositilanteessa ja niin Saara tuli mukaan juhannuksena Himos-festivaalille. Emme järjestäneet ennen tuota keikkaa lainkaan treenejä, olin vain joitakin päiviä ennen keikkaa näyttänyt hänelle pikaisesti, miten biisit menevät. Tulikoe ei siis ollut helpoimmasta päästä: iso festivaali, ei treeniä. Saara suoriutui keikasta yli odotusten ja hänet toivotettiin tervetulleeksi bändiin.
Alkuvaiheessa Saara oli keikkamatkoilla hyvin hiljainen ja sulkeutunut eikä kukaan oikein saanut häneen otetta. Muistan käyneeni Kellyn kanssa keskusteluja, joissa mietimme, että viihtyyköhän tuo tyttö ollenkaan meidän seurassamme? Jossain vaiheessa kysyin asiaa Saaralta itseltään ja hän vakuutteli, että hänellähän on oikein hauskaa. Hiljalleen hän alkoikin puhua muille ja ottaa jopa osaa kyseenalaisiin harrastuksiimme. Välillä häntä käy kyllä hiukan sääliksi. ”Ei oo varmaan helppoo olla nainen kun tyhmyys tiivistyy…”
Saara on siis hyvin lahjakas ja osaava musikantti. Hän soittaa koskettimien lisäksi myös kitaraa ja onkin ollut puhetta, että voisimme tulevaisuudessa soittaa keikoilla joitakin biisejä kahden kitaran voimin. Basistinakin Saara on kunnostautunut – ainakin kerran: Uudenkaupungin keikalla päätimme kesken esityksen pistää instrumentit uusjakoon. En enää muista kuka loppujen lopuksi soitti mitäkin, mutta sen muistan, että arvonnassa Saara veti aika pitkän tikun: Karisalmen basson. Anttihan roikottaa tunnetusti bassoaan erittäin alhaalla. Kun Saara on vielä Anttia tuollaiset pari metriä lyhyempi, niin näky oli kieltämättä hieman huvittava: Saara laittoi lavalla lojuneen basson hihnan kaulaansa ja oikaisi selkänsä. Basso lojui edelleen lavalla…
Kun aikaisemmin oli puhetta näistä erilaisista kilpailuista ja urheilulajeista, niin mainittakoon, että olin aiemmin tänään Saaran kanssa pelaamassa sulkapalloa ja koin kirvelevän tappion!
Summa summarum: kaikki bändini jäsenet ovat ykkösluokan tyyppejä ja antaisin mielelläni heistä vaikka koko tämän haastattelun mittaisen vastauksen. Olkoon tämä nyt lyhyt johdanto aiheeseen.
Bändisi vahvuudet ja heikkoudet?
Yksi bändini vahvuuksista on ainakin sen kyky elää ja joustaa tilanteen mukana. Emme ole tyytyneet biisien ennalta harjoiteltuun, kaavamaiseen läpisoittoon, vaan kappaleista etsitään jatkuvasti uusia puolia. Kukaan soittajista ei pelkää riskien ottamista ja parhaimmillaan tuloksena onkin aitoa hetkessä kiinni olevaa elävää musiikkia. Huonoimmillaan kuulostamme kolmannen veroluokan autotallibändiltä.
Emme muuten ole tämän nykyisen kokoonpanon kanssa pitäneet yksiäkään treenejä! Olen jollain kierolla tavalla asiasta erittäin ylpeä. Minusta on vain hauska prosessi ottaa esimerkiksi uusia kappaleita ohjelmistoon siten, että näytän vain nopeasti ennen keikkaa miten ne menevät. Sitten ei muuta kuin soittamaan! Tavallisesti menee joitakin keikkoja ennen kuin nämä biisit alkavat oikeasti toimia, mutta minusta on jotenkin mukava ajatus, että laulut kasvavat ja muotoutuvat lavalla ihmisten silmien edessä. Tällöin niitä ei ole pakotettu mihinkään muottiin ja niistä toivottavasti välittyy jotain aitoa.
Huonoin puoli bändissäni on varmaankin se, että se varastaa kaiken huomion! Tyypillinen ilmiö keikoillani on, että parin ensimmäisen biisin aikana tytöt katsovat minua. Tämän jälkeen he kai toteavat, että eipä ole häävi, ja siirtyvät tuijottamaan rytmiryhmääni. Kun sitten keikan jälkeen tyttöjä tulee jututtamaan minua, niin osapuilleen yhdeksässä tapauksessa kymmenestä heidän asiansa kuuluu: ”Voisiksä käydä sanoo tolle sun basistille/rumpalille että tulis tänne?” No, minähän olen ukkomies, joten eihän tällaisella asialla voi olla hirveästi merkitystä. Eihän?
Ja ukkomiehiähän nuo muutkin ovat, joten ”Sex & Drugs & Rock´n´roll” -teesistä ei minun bändissäni toteudu yksikään osa-alue!
Musiikki (31.1. – 9.2.)
Millainen on hyvä biisi?
Ne Luumäet -yhtye muistaakseni aikanaan määritteli hyvän biisin melko tyhjentävästi: pitää olla kova kiirus ja kiva koorus. Tämä nyrkkisääntö päteekin varmasti silloin kun musiikin tyylinä on ramopunk – oma vastaukseni taitaa olla hiukan mutkikkaampi.
Itse asiassa tuumatessani tätä nyt tekeillä olevan mutkikkaan vastaukseni seuraavaa kappaletta, ymmärsin tämän olevan taas niitä kysymyksiä, joihin on täysin mahdotonta antaa koko maailman kattava yleispätevä vastaus. Olisi helppoa kuitata tämä toteamalla, että hyvä biisi nyt on niin subjektiivinen käsite – toinen tykkää isästä ja toinen tyttärestä. Mutta kun sekään ei ole koko totuus. Ainakin minä tiedän mahtavia biisejä niin monien eri musiikintyylien edustajilta, että sellaisen paksun punaisen langan punominen omasta musiikkimaustani on melko työlästä…
Yleisesti ottaen pidän yksinkertaisista biiseistä: pidän siitä, että kuulen heti miksi tämä kappale on tehty. On mukavaa jos biisillä on jokin tarkoitus ja se kertoo oikeasti jostain. Mutta toisaalta pidän myös lauluista, joiden sanoista en ymmärrä tuon taivaallista. Joskus siis täydellinen jargonkin saadaan jotenkin puettua minua puhuttelevaan muotoon! Olen myös taipuvainen tykästymään ennemmin musiikillisesti yksinkertaisiin kuin monimutkaisiin biiseihin. Mutta silti pidän valtavasti esimerkiksi sellaisesta teoksesta kuin Radioheadin Paranoid Android. Eli ota tästäkin nyt selvää…
Yksi asia on kuitenkin selvää: hyvässä biisissä on oltava koukku; jokin mihin korva tarttuu. Tämä koukku voi olla musiikillinen, mutta voi piillä yhtä hyvin sanoituksissakin. Sen ei välttämättä tarvitse olla edes erityisen ihmeellinen; toisinaan se yksi oikein ajoitettu taikasana riittää muuttamaan keskinkertaisen laulun hyväksi.
Ehkäpä tuommoinen ei-erityisen-jymisevä vastaus kysymykseen voisikin olla, että hyvän biisin pitää olla ainakin biisi. Ärsyynnyn erityisesti musiikista, jota tehdään jonkin muun kuin biisien ehdoilla. Tähänkin Radiohead voisi olla osuva esimerkki: olin sanoinkuvaamattoman pettynyt kuullessani yhtyeen muutaman vuoden takaisen Kid A -albumin. Sieltä löytyi hienoja soundeja, komeaa tuotantoa ja nerokkaita sovitusideoita, mutta kun koko ajan teki mieli huutaa: ”Perkele, soittakaa nyt edes yksi BIISI!”
Äh, tässä vaiheessa heilutan valkoista lippua: hyvässä biisissä on kova kiirus ja kiva koorus.
Olet musiikillisessa evoluutiossasi käynyt läpi lukuisia musiikkityylejä (mm. kitarapop, speed ja heavy metal sekä funk ja rap) Erityisesti raskaampi ilmaisu tuntuu kiehtovan sinua. Onko sinulla edelleenkin tarve rokata vai mihin suuntaan kehitys miestä nyt vie?
Ehkäpä tuossa Pekan ja Suden hevikaudessa oli kyse jonkinlaisesta rock-uskottavuuden menettämisen aiheuttamasta traumasta. Kun olet aikanaan aloittanut soittamisen hevimusiikin parissa ja sitten ensimmäistä levyäsi verrataankin Neon 2:een ja Suurlähettiläisiin, niin onhan se jonkinlaista shokkihoitoa. Meille tuli varmaankin tarve todistaa, että myös rokkaaminen onnistuu. Siinä oli vähän sellaista ”kuulostaako enää Mambalta, häh?” -henkeä.
Nykyisin en ole enää erityisen huolissani rock-uskottavuudestani (koska olen jo menettänyt sen täydellisesti pelkästään myymällä aivan liikaa levyjä…). Yritän vain tehdä mitä itse haluan – huolehtikoot minua viisaammat sitten sen kategorisoinnista. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö rajumman rokin rypistäminen silloin tällöin tuottaisi yhä suurta tyydytystä. On yksinkertaisesti kivaa vääntää joskus nupit kymppiin (okei, näin vanhoilla päivillä seiskakin riittää) ja soittaa jotain erityisen holtitonta. Välillä musiikin pitää olla myös fyysinen kokemus.
Loppuvuodesta 1994 kerroit seuraavasta levystä (joka jäi vain idea-asteelle) tällaista: ”Vielä en osaa sanoa tyylistä. Luulen kuitenkin, että teen aika paljon itseni kuuloisia biisejä. Olen löytänyt tietyn linjan biisien tekemiseen ja meinaan jatkaa sitä.” Nyt Nummelan julkaisun jälkeen olet vakuuttanut löytäneesi oman äänesi biisintekijänä ja tekeväsi itsesi näköisiä kappaleita ja siksi myös aiot jatkaa samoilla linjoilla. Herättääkö tämä jotain ajatuksia?
Déjà-vu! En tiedä. Varmaankin minusta tuntui juuri tuolta vuonna 1994 – tuskinpa olisin muuten moista möläyttänyt. Ehkä ero entisen ja nykyisen välillä on siinä, että ensimmäiseen levyyn mennessä kehitykseni biisintekijänä oli ollut nousujohteista, suoraviivaista ja varsin tiedostamatonta. En pahemmin miettinyt mitä teen ja miksi. Nummelan lauluja kirjoittaessani puolestaan tein tietoisen muutoksen tyylissäni ja pystyin tämän tehtyäni nousemaan lauluntekijänä aivan eri tasolle. Ymmärrän mielestäni nykyisin paremmin biisintekoon liittyvää prosessia – myös tulokset tuntuisivat puhuvan tämän väitteen puolesta…
”Patologisena itsekriitikkona kiinnitän huomioni aina ensimmäisenä niihin asioihin, jotka jäivät ärsyttämään…” (Pekka ja Susi -levystä syksyllä 1996) Ensimmäisen soololevysi valmistumisesta on nyt noin kaksi vuotta. Mitä ajattelet albumista Anssi Kela: Nummela?
Kuuntelin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan Nummelan alusta loppuun. Tuli sellainen fiilis, että onpa muuten aika lupaavan kuuloinen lauluntekijä! Oli myös mukavaa huomata, ettei kuunnellessa tullut juurikaan ajateltua, että olisipa tämä ja tämä juttu tehty toisella tavalla. Seison siis edelleen rinta rottingilla tekeleeni takana!
Myönnätkö käyttäväsi pienimuotoista symboliikkaa tai muuta vastaavaa nykyisissä kappaleissasi?
Vaikka jollain tasolla yritänkin sitä välttää, niin varmaankin teksteihin pääsee välillä pujahtamaan hiukan symbolisempaakin kamaa. Esimerkkinä vaikkapa Esko Riihelän painajainen, jota voi varmaankin halutessaan analysoida monellakin eri tavalla. Itse en tosin lähtisi analysoimaan…
Olet leikannut mm. musiikkivideoita, kuvannut kotivideoita, katsellut ahkerasti elokuvia ja huhujen mukaan sinussa on myös näyttelijän vikaa. Olet laulanut leffan ohjaamisesta ja nyt biisejäsi kehutaan elokuvallisiksi. Olit koulussa hyvä taideaineissa ja osaat piirtää melko hyvin. Onko kuvallisen ilmaisun ala yksi salattu vahvuutesi? Onko mahdollista, että suuri yleisö pääsee joskus nauttimaan näistä taidoista?
Enpä nyt tiedä… Ei minulla ole mitään erityisiä ambitioita ryhtyä esim. ohjaamaan elokuvaa. On paljon muita, jotka tekevät sen varmasti minua paremmin. Luulisin muutenkin, että elokuvien katsominen on hauskempaa kuin niiden tekeminen. Enkä nyt ole niin häävi piirtämäänkään; Antti on kuvittajana aivan eri tasoa kuin meikäläinen. Tuo piirtämisjuttu kieltämättä kaivelee hiukan: piirtelin lapsena todella paljon, mutta kun teini-iässä tartuin kitaraan, tyrehtyi piirustusharrastukseni kokonaan. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut Antin innoittamana piirrellä uudestaan ja on erittäin turhauttavaa kun kynä ei tottele ajatusta! Kadehdin ihmisiä, joilla homma on ihan oikeasti hallussa.
Kirjallisen esikuvasi Raymond Carverin mukaan jokainen hyvä kirjoittaja rakentaa omanlaisensa maailman. Olet joskus maininnut, että Harhaa-kappaleen hahmot asustavat samassa talossa kuin rouva Ruusunen, joka puolestaan on Puistossa-biisin Petri Ruususen äiti… Anssi Kelan maailmaan on ilmeisesti saatu ainakin yksi kerrostalo pystyyn ja lisää on rakenteilla? Miten tuo maailma eroaa nyky-Suomesta?
En ole mitenkään tietoisesti maalaillut lauluissani ajankuvaa suomalaisesta arkipäivästä, mutta tietysti silloin kun kirjoittaa asioista joita tapahtuu itselle tai joita näkee tapahtuvan muille, niin tuleehan niistä väkisinkin ajankuvaa. En usko, että laulujeni maailma juurikaan poikkeaa vallitsevasta todellisuudesta. Nummelalla tarinoiden pohjavire oli melko mollivoittoinen ja välillä synkeäkin, mutta onneksi arkeen mahtuu välillä myös juhlaa. Olenkin huomannut, että seuraavalle albumilleni on tulossa myös hiukan positiivisempia kertomuksia!
Olet viime aikoina puuhastellut kakkosalbumisi parissa. Nummela-albumin valmistumisesta saakka olet suunnitellut, että kakkoslevyllä käytetään paljon tiiviiksi hitsautunutta bändiä, mutta suunnitelmat näyttävät muuttuneen. Mistä tämä valinta? Tuliko taas halu kirmata laitumelle ilman mitään rajoituksia ja tehdä kaikki oman näkemyksen mukaan?
Suunnitelmilla on paha taipumus muuttua. Yksi syy mielenmuutokseen on se, että kun keikat loppuivat ja tuli aika keskittyä albumin tekemiseen, niin tuntui yksinkertaisesti tylsältä vaihtoehdolta ryhtyä työstämään biisejä juuri samalla tavoin kuin parin vuoden aikana tekemillämme parilla sadalla keikalla. Useimmat ”uudet” kappaleethan eivät ole erityisen uusia, vaan niitä on esitetty jo jopa kyllästymiseen asti keikoilla. Niinpä tuli halu etsiä biiseistä uusia puolia ja hylkäsin suurimman osan bändin kanssa viime toukokuussa tekemistämme äänityksistä.
Aloitin tekemällä yksin kotonani uuden version Laulu petetyille -kappaleesta. Lopputulos oli mielestäni todella onnistunut ja huomasin, että loistavasta bändistäni huolimatta taidan sittenkin itse olla paras taustayhtyeeni (tämä tarkoittaa luultavasti myös sitä, että olen lopullisesti menettänyt otteeni todellisuudesta…). Kun teen kaiken yksin, niin tuloksena syntyy ainakin takuuvarmasti itseni kuuloista tavaraa. Rajallisista soittotaidoistani esim. rumpalina aiheutuu, etten rumpuja soittaessani ”oikeasti” soitakaan rumpuja vaan pikemminkin teen vain sen, minkä biisi vaatii. Kaikki ylimääräinen menee taitojeni ulkopuolelle. Totesin esimerkiksi rumpuja äänittäessäni, etten oikeastaan osaa soittaa tomifillejä – menen fillin jälkeen aina sekaisin ja komppi kaatuu. Niinpä poistin setistäni tomit kokonaan ja päätin, että nyt homman täytyy toimia erittäin alkukantaisella tasolla. Samantyyppisiä ratkaisuja tein myös muiden soitinten osalta. Näin lopputuloksesta ei kuulijalle varmaankaan ensimmäisenä välity soitannollinen nerokkuus ja virtuositeetti, vaan etualalle nousee biisi ja tarina – pääasiat.
En väitä, etteikö bändini olisi pystynyt kaikkeen tähän, mutta kyse lienee myös siitä pahamaineisesta kontrollifriikkeydestäni ja haluttomuudesta kompromisseihin. Lisäksi pidän haasteista ja tätä seuraavaa levyä tehdessä olen joutunut venymään muusikona ja löytänyt sitä kautta itsestäni aivan uusia puolia. Metodi on kuitenkin erittäin raskas ja juuri nyt tuntuu (taas) siltä, etten enää koskaan tee levyä tällä tavalla. Kolmannelle albumille hankin varmaankin oikean tuottajan ja käyn studiossa vain laulamassa!
Miltä tuo uudeksi levyksi kutsuttu keskeneräinen kokonaisuus näyttää kuvittellisen seinäfreskon muodossa? Mitä värejä siitä löytyy? Onko maalaamiseen käytetty telaa vai ohuita pensseleitä? Miten paljon valkoista taustaa on vielä näkyvissä? Onko mitään aavistusta siitä, mikä kuva on syntymässä?
Maalaus on juuri nyt erittäin ärsyttävässä vaiheessa: olen roiskinut maalia sinne tänne, mutta en tiedä vielä mitä kuva oikeasti tulee esittämään. Jonkin verran valkoista kangastakin on vielä näkyvillä. Televisiossa näytettiin joitakin aikoja sitten hieno dokumenttielokuva Picassosta työnsä äärellä. Hän maalasi erästä tauluaan pitkän aikaa: teki hienoja yksityiskohtia vain sutatakseen ne hetkeä myöhemmin ja maalatakseen päälle jotain aivan muuta. Taulu muutti jatkuvasti muotoaan eikä lopputulos muistuttanut lainkaan alkuperäistä ideaa. Minä en malta odottaa miltä oma maalaukseni tulee lopulta näyttämään!
Muusikko (15.2. – 1.3.)
Mikä on ollut tähänastisen urasi huippukohta?
On vastattava tylsästi: Nummela -albumi. Se tulee luultavasti myös jäämään huippukohdaksi – en usko, että enää koskaan myyn samanlaisia lukuja ja koen vastaavanlaista suosiota. Nummela tulee tietysti aina ensimmäisenä sooloalbuminani olemaan kaikkein tärkein. Sen tekemisen aikana palaset loksahtivat vuosien uurastuksen jälkeen paikalleen ja se nosti minut artistina eturiviin. On sääli, että silloin kun jalometallilevyjä suorastaan sataa taivaalta niskaan, niin niitä ei oikein osaa arvostaa – ne tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Luulenkin, että tulevina vuosina niitä silloin saavutettuja kulta- ja platinalevyjä rupeaa oikeasti arvostamaan huomatessaan, ettei niiden saavuttaminen olekaan enää ihan niin yksinkertaista.
Yksittäisenä huippuhetkenä on varmaankin pakko nostaa esille esiintymiseni Elämä lapselle -konsertissa Olympiastadionilla. Olihan se eräs päiväunelmien täyttymys: kymmenettuhannet ihmiset laulavat kappaleittesi mukana niin kovaa, ettet kuule omaa ääntäsi. Arkipäivää maailmantähdille, mutta tässä maassa tuollaista pääsee kuitenkin harvemmin kokemaan. Yleisön huuto jäi kieltämättä pysyvästi mieleen: se oli kuin olisi lyöty lekalla rintaan…
Mikä on parasta muusikon ammatissa? Entä huonointa?
Parasta on tietysti se, että tämä ei oikeasti tunnu työltä. Soittelisin kitaraa joka tapauksessa – mahtavaa, että siitä vielä maksetaan! Olen myös tottunut viettämään tietynlaista boheemielämää ja minulle olisi pelkkää murhaa joutua kahdeksasta neljään -tyyppisiin töihin. Omassa ammatissani pystyn melko pitkälti itse määrittelemään milloin teen töitä ja milloin en. Tietysti keikkaillessa elämänrytmi määräytyy lähinnä edessä olevien kilometrien mukaan, jolloin ei välttämättä saa nukkua ihan niin pitkään kuin haluaisi. Huonoin puoli taitaakin olla keikkailuun liittyvä loputon odottelu. Hyvä esimerkki eiliseltä: olin esiintymässä Tavastialla ohjelmatoimistoni järjestämässä ystävänpäivä-illassa. Hankkiuduin paikalle kello 18 tekemään soundcheckiä. Sitten odottelin kuusi tuntia päästäkseni puolilta öin esittämään kaksi biisiä… Tämä homma ei siis aina tunnu kovin mielekkäältä, mutta teen sitä kuitenkin huomattavasti mieluummin kuin oikeita töitä!
Miten olet kehittynyt soittajana ja laulajana viime vuosina?
Olen parin viime vuoden aikana ottanut muusikkona aimo harppauksen eteenpäin. Tähän on paljon syitä: olen tehnyt satoja keikkoja, päässyt soittamaan hienojen soittajien kanssa, oppinut rohkeasti improvisoimaan yleisön edessä, kehittänyt itseäni multi-instrumentalistina, pyrkinyt luomaan omaa soundia… Kaikki tämä on ollut apunani toisen albumini nauhoituksissa ja olen repinyt itsestäni suorituksia, joihin en aikaisemmin tiennyt pystyväni. Huomasin esimerkiksi olevani aika hyvä rumpali! (Toisinaan nimenomaan paska on kultaa…) Myös pianonsoittoni on edelleen aika ontuvaa, mutta nauhalle on kuitenkin tarttunut pari kosketinjuttua, joita on täytynyt oikein ihastella, että olenko se tosiaan minä?!?
Laulajana ehkä suurin yksittäinen harppaus tapahtui aivan vastikään tekemilläni Springsteen -tribuuttikeikoilla. Olen viime vuosina välttänyt ”ylilaulamista” ja hoilannut omaa tuotantoani melko matalalla profiililla. Springsteen -keikoilla jätin kuitenkin estot takahuoneeseen ja latasin täysillä. Osittain tämän mahdollisti tietysti se, ettei minun tarvinnut laulaa kuin pari biisiä kerrallaan, jonka jälkeen sai huilata hetkisen. En millään pystyisi messuamaan koko keikkaa samanlaisella volyymillä! Tämä kokemus on joka tapauksessa ollut aika vapauttava.
Toinen Springsteen -keikoilla syntynyt ahaa-elämys on liittynyt kieleen: en ole koskaan laulanut satunnaisia coverbiisejä lukuunottamatta englanniksi ja yllätyin miltä se kuulostaa minun suussani. Englantia fraseerataan niin eri tavalla kuin suomea, että se tuntuisi vaikuttavan jopa lauluääneni perussointiin. Monet kommentoivatkin noiden keikkojen jälkeen, että kuulostan englanniksi ihan eri tyypiltä! Havainto on ollut mielenkiintoinen. En kuitenkaan suunnittele kielen vaihtamista, vaan pikemminkin tällä hetkellä mietin sitä, miten voisin laulaa omaa materiaaliani suomeksi samalla intensiteetillä kuin englanniksi Springsteenin biisejä.
Mikä sinua vetää tuottamisen pariin?
Tällä hetkellä ei yhtään mikään! Elämäni on toisinaan niin täynnä omaa soolouraani, että vapaa-aikoina muiden artistien tuottaminen ei todellakaan tule ensimmäisenä mieleen. Tämä on kuitenkin kausiluontoista ja riippuvaista kulloisestakin elämäntilanteesta. Joskus voisi taas olla hauskaa tuottaa enemmänkin – nyt sille ei kuitenkaan ole aikaa. Olen parhaillaan niin naimisissa omien laulujeni kanssa, että päässäni ei yksinkertaisesti ole tilaa muiden biiseille.
Sinulla on monenlaisia kokemuksia julkisuudesta Pekan ja Suden ja soolourasi ajalta. Mikä on julkisuuden arvo nuorelle bändille/artistille? Miten mielestäsi nyky-Suomessa voi uusi kyky ponnistaa kaiken kansan tietoisuuteen? Ja miten menestyminen riippuu julkisuudesta?
Eipä ole tosiaan nykypäivänä helppoa olla uusi artisti! Joku levy-yhtiötyyppi varmaankin osaisi vastata tähän kysymykseen huomattavasti paremmin kuin minä, mutta voin ainakin kertoa omat kokemukseni.
Silloin kun Mikan faijan BMW:tä ryhdyttiin julkaisemaan sinkkuna, oli kynnyskysymyksenä sen saaminen Radiomafian soittoon. Radiomafia (R.I.P.) oli tuolloin selkeä ”hitintekijä” valtakunnallisella tasolla. Mikäli Mafia ei soittanut uutta artistia, ei sitä soittanut kukaan muukaan. Useimmat formaattiasemathan (poikkeuksena ainakin Radio Suomipop) soittavat vain valmiita hittejä ja entuudestaan tuttuja biisejä. Mikäli taas Mafia soittaisi, oli mahdollista, että muut asemat seuraisivat perässä. Kun sitten lopulta saimme BMW:n Mafian soittarille, tapahtui juuri tällainen lumipalloefekti.
Ensimmäinen askel oli siis biisieni saaminen radioon. Tämä onnistui yli odotusten. Pian ihmiset alkoivat tunnistaa biisit ja yhdistää ne nimeen Anssi Kela. Tässä vaiheessa alettiin tehdä paljon lehtijuttuja, jotta ihmiset alkaisivat yhdistää biisit nimeen ja nimen naamaan. Mielestäni tämä oli minun tapauksessani juuri oikea järjestys – musiikki teki työn puolestani. Monta kertaa käy päinvastoin: ensin ilmestyy naama lehtien palstoille ja jossain vaiheessa vain kerrotaan, että nyt tuo naama on alkanut myös laulaa. Aika harvoin niitä lauluja sitten kuitenkaan kuulee missään.
Tämä nimen yhdistäminen kasvoihin on muuten yllättävän hidas prosessi. Levyni olivat myyneet jo vaikka mitä ja ihmiset tulivat silti keikoilla kommentoimaan, että ”en minä vaan tiennyt, että niitä lauluja laulaakin tuon näköinen tyyppi!” Nyttemmin tukkani päästyä tauon aikana pahan kerran riistäytymään käsistä, ollaan näköjään jälleen siinä tilanteessa, että ihmiset eivät tunnista minua. Olin vastikään eräillä messuilla nimmarikeikalla. Messuosastolla oli julisteita, joissa minulla on vaalea tukka (kuva oli peräisin Nummelan kansikuvasessioista). Fanikortin kuvassa minulla taas oli lyhyt, tumma pystytukka. Ihmiset näyttivät varsin kummastuneilta kun näihin kortteihin sitten ryhtyi suttamaan jotain epämääräistä etäisesti Jeesukselta näyttävä karvanaama! Monista ihmisistä näki, kuinka he katselivat raivoisasti ensin molempia kuvia ja sitten minua – lopullisen ahaa-elämyksen jäädessä kuitenkin syntymättä.
Keikoilla joudut usein urakoimaan nimmareitten kanssa ja fanit (erityisesti tytöt) kirmaavat perässäsi, onko se rankkaa? Paljonko fanipostia arvioisit saaneesi? Onko faneilta saaduille tavaroille raivattu jo oma huone Nummelaan?
Fanien huomio ja erityisesti fanien minulta vaatima huomio voi kieltämättä välillä olla erittäin rankkaa. Joidenkin keikkojen jälkeen on ollut tukalia hetkiä humalaisten ihmisten ahdistaessa minut nurkkaan, josta en näe mitään muuta kuin joka puolelta esiin työntyvät pienet liput ja laput, joihin äänekkäästi vaaditaan allekirjoitusta. Tällaisissa tilanteissa tekisi joskus mieli huutaa: ”PERKELE, JÄTTÄKÄÄ MINUT RAUHAAN!” En ole kuitenkaan vielä tähän mennessä flipannut niin pahasti, että olisin oikeasti räjähtänyt ihmisten silmille. Sitä vain yrittää hymyillä ystävällisesti ja muistaa, että tämä nyt on yksi osa tätä hommaa. Kuten olen moneen kertaan eri yhteyksissä todennut: vielä tulee aika, jolloin nimikirjoitukseni ei kiinnosta enää ketään. Periaatteessahan kyseessä on kuitenkin ihmisten kohtaaminen iloisissa merkeissä – jos kerran se sutaisemani töherrys (jota vakavalla naamalla väitän nimikirjoitukseksi) oikeasti ilahduttaa ihmisiä, niin ei kai tämä ole yhtään hassumpi ammatti!
Vähän aikaa sitten muuan äiti tuli muuten hakemaan nimmaria poikansa Nummela -kirjaan. Pojalla oli jo yksi nimikirjoitukseni paperilapulla, jonka hän oli liimannut kirjan ensimmäiselle sivulle – tietysti väärinpäin. Pitäisinkin nuolenpääkirjoitukseni evoluutiokehitystä huolestuttavana. Se ei nimittäin ole ollut kehitystä lainkaan, vaan pikemminkin jatkuvaa ja vääjäämätöntä taantumaa, jonka loppupäässä odottaa enää suora viiva. Minimalismin juhlaa!
Fanipostia on tullut melkoinen määrä ja hyvin erilaisilta ihmisiltä. Suurin osa tulee tietysti nuorilta tytöiltä, mutta joukossa on myös keski-ikäisiä, vanhuksia ja jopa vankilakundeja! En ole pitänyt postin määrästä tarkkaa lukua, mutta kyllä tuolta varastostani ainakin joitakin muovikassillisia kirjeitä löytyy. Veikkaisin, että nykyisin artistit saavat ylipäätään vähemmän perinteistä fanipostia kuin ennen. Tai en tiedä; näinä aikoina on kuitenkin paljon muitakin tapoja lähestyä artistia. On esimerkiksi kaikenmaailman nettisaitteja keskustelupalstoineen… Ennen vanhaan faneilla ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin lyödä kirjettä postiin.
Tavaroita olen saanut loppujen lopuksi aika vähän. Pehmoleluja on tietysti omiin tarpeisiin ihan riittävästi, mutta ei niillekään ole tarvinnut mitään lisäsiipeä rakentaa.
Loppusuora (1.3. – 8.3.)
Olet kova tekijä mikroauton ratissa. Onko sinulla tavoitteita kilpa-autoilun suhteen? Ketä kannatat piakkoin alkavalla formulakaudella?
Karting -harrastus on viime aikoina muodostunut eräänlaiseksi henkireiäksi. Mikroauton ratissa pääsen mainiosti irti päätäni muuten riivaavista, toiseen levyyn liittyvistä ajatuksista. Mielestäni ajamisessa on jotain vähän zeniläistä; radalla sitä vain keskittyy täydellisesti tarkkoihin ajolinjoihin ja kaikki turha unohtuu. Tuntuu, että absoluuttisesti täydellinen kierros on mahdoton saavuttaa, mutta helpottaa huomattavasti kun oppii olemaan puristamatta liikaa rattia ja ajamaan rentoutuneesti. Lajissa on varmaankin jotain yhtymäkohtia esimerkiksi jousiammuntaan…
On muuten pakko paukuttaa sen verran henkisiä henkseleitä, että VM Karting Centerin rataennätys siirtyi viikko sitten minun nimiini ja on nyt 38.29. Käykääpä alittamassa! Tavoitteitakin autourheiluun liittyen toki on, mutta en voi valitettavasti vielä puhua niistä mitään – perästä kuuluu.
Formulakautta täällä Nummelassa odotetaan luonnollisesti suurella jännityksellä ja kelloja asetellaan jo Australian aikaan! En pidä itseäni mitenkään erityisen patrioottisena henkilönä, mutta olen huomannut, että urheilussa on kyllä hienoa kannustaa aina suomalaisia. Tunnen jopa jonkinlaista ylpeyttä silloin kun maanmieheni pärjäävät minulle tärkeissä lajeissa. Eli alkavalla formulakaudella soitan komppipeltiä Kimi Räikköselle. Ajoin Kimin kanssa viime kesänä mikroautolla. Takkiin tuli – myönnetään – mutta yllättävän vähän…
Mikä on paras tapa laiskotella?
Vaikkapa ottaa kelpo päiväunet hyvässä seurassa. Laiskottelu on parhaimmillaan silloin kun ei oikeasti tarvitse tehdä mitään hyödyllistä eikä myöskään aseta itselleen tavoitteita laiskottelun suhteen. Välillä pitää voida tehdä juuri sitä mitä huvittaa – ei mitään muuta.
Mitä saat aikaan keittiössäsi?
Keitän pirun hyvää vettä! Olen täysi apuri kyökin puolella… Bravuurinumeroni on varmaankin erilaisten valmisruokien virittäminen siten, että niistä saa oikeasti hyvää syötävää. Syön esimerkiksi viikoittain Saarioisten valmiita kasvishampurilaisia. Kaupan säädöissähän ne ovat todella puisevaa purtavaa, mutta kun väliin lisää purilaisen mukana tulevan majoneesin kaveriksi ketsuppia, Druvan Hovimestarin väkevää sinappia (sinappien kuningas!) ja suolakurkkua, niin lopputulos suorastaan sulaa suussa. Arvostan myös Dr. Oetker -pakastepizzat erittäin korkealle.
Jos saisit käyttöösi aikakoneen, minne menisit ja mitä siellä tekisit? Jos aika-avaruus-jatkumon vääristymiä ei tarvitsisi pelätä ja takaisinpääsy olisi varmaa.
Monet varmaankin käyttäisivät tällaisen option matkustamalla esimerkiksi Woodstockiin tai vaikkapa kuuntelemaan Jeesuksen vuorisaarnaa. Tai seuraamaan Hindenburgin tuhoa. Tai todistamaan alkuräjähdystä… Onhan noita vaihtoehtoja. Minusta olisi vain jotenkin kiehtovampaa tärvätä elämänsä tilaisuus johonkin erittäin vähäiseen: matkustaisin vuoden 2001 lokakuuhun seuraamaan tyypillistä karaoke-iltaa Ali-Keravalla. Tämä siis jos takaisinpääsy nykyaikaan olisi todellakin varmaa!
Oletko jo suunnitellut järisyttävää hiustyyliä vuodelle 2003?
Tämänhetkinen ruokkoamaton kuontaloni heijastaa elämäntilannettani: olen erakoitunut kotistudion syövereihin – peileihin ei tällä hetkellä pahemmin katsella! Olen antanut hiusteni vain valua miettimättä asiaa sen kummemmin. Tuumataan näitä tukka-asioita sitten kun tulee taas virallisten potrettien ikuistamisen aika.
Mikä sinusta tulee isona? (Aikuista sinusta ei ilmeisesti ole tulossa?)
Tämäkin on kysymys, jota en ole oikeastaan koskaan jaksanut hirveästi miettiä. Asioita on vain tapahtunut. Minulla ei siis todellakaan ole minkäänlaista käsitystä siitä, mihin tässä vielä lopulta päädytään. Menestyvä levylaulaja ei kuitenkaan ole mitä suurimmalla todennäköisyydellä pysyvä olotila, joten jossain vaiheessa täytynee keksiä jotain muuta. Mutta se on sitten sen ajan murhe!
On hassua, että joskus pidin kolmekymppisiä ihmisiä todella vanhoina ja viisaina. Toisinaan saatankin jo tuntea itseni vanhaksi ja väsyneeksi eli nyt sitten vain odotellaan sitä, että muuttuisin myös viisaaksi. Aikuinen en kuitenkaan vielä ole ja tämä on faktaa. Uhkasin lapsuudessani useaan otteeseen lopettaa sellon soiton, koska sen kitkuttaminen oli mielestäni tylsää ja tarpeetonta. Äitini totesi aina näihin ultimaatumeihini, että mikäli todella lopettaisin sellon soiton, katuisin sitä aikuisena katkerasti. Minä lopetin, enkä vielä tähän päivään mennessä ole katunut päätöstäni. En siis voi vielä olla aikuinen!
Mistä näet päiväunia ja minkä unelmasi haluaisit toteuttaa? Uskotko unelmiin?
Olen hyvin etuoikeutetussa asemassa, sillä lähes kaikki lapsuuden ja nuoruuden unelmani ovat oikeasti toteutuneet! Se jättää toisaalta myös hieman tyhjän olon: mitä seuraavaksi? Täytyy varmaankin keksiä uusia unelmia. Ihmisluontohan on kuitenkin sellainen, ettei mikään ikinä riitä. Olen toteuttanut suurimman osan unelmistani, mutta en silti koe mitään ”se on täytetty” -tyyppisiä fiiliksiä. Kun yksi rasti on löydetty, niin lähdetään lamppu otsalla etsimään seuraavaa.
Mitä merkittävää olet karting-rataennätyksesi lisäksi saanut aikaan tämän Teetuokion ohessa eli viimeisten kahden kuukauden ja kahden päivän aikana?
Tuo rataennätyshän on varmaankin merkittävin saavutukseni ikinä! Mitähän muuta tässä olisi tapahtunut… Olen tehnyt pari uutta biisiä, käynyt jaakobinpainia seuraavan levyni kanssa, sairastanut elämää suuremman vatsataudin, karauttanut auton jäiseltä tieltä pellolle, kokeillut miltä tuntuu olla kolmannen veroluokan Springsteen, huomannut kärsiväni sittenkin jonkinlaisesta kolmenkympin kriisistä… Yksi kohokohta oli eittämättä pari päivää sitten kun vein perheemme auton monen viikon jahkailun jälkeen pestäväksi. Kärry oli kuraisilla teillä mennyt kerrassaan kammottavaan kuntoon enkä ollut uskoa silmiäni nähdessäni sen pitkästä aikaa puhtaana – auto näyttikin yllättävän hyvältä. Arkipäivän pieniä ihmeitä!
Mitä aiot tehdä tämän haastattelun loputtua?
Ainakin kuppi teetä voisi tehdä eetvarttia. Puolen tunnin päästä televisiosta alkaa lähetys Australian GP:n vapaista harjoituksista, joten taidan virittäytyä kuppini kanssa ruudun ääreen.
Mitä haluaisit sanoa Harhaa.comin lukijoille?
Ykkösellä lähdetään ja fermaatissa tavataan!
Oli ilo keittää Teetä. Kiitos tuokiosta Anssi!