Anssin tekemä luettelo omistamistaan kitaroista ja bassoista. Lista on julkaistu virallisilla sivuilla vuonna 2005, joten siitä puuttuu muutamia uusia tulokkaita, kuten Gretsch White Falcon. Joitakin uusia kitaroita on lisätty tähän listaan Anssin Facebook-päivitysten perusteella. Pyrimme täydentämään kitaragallerian ajan tasalle!
MARTIN HD-28
Pekan ja Suden hajottua mietiskelin alkuvuodesta 1999, että mitähän sitä nyt tekisi. Päätin lopulta ostaa ainakin kunnollisen akustisen kitaran. Lähdin Kitarapajalle katselemaan Martineja, ne olisivat varmaankin hyviä – niitähän se Neil Youngkin käyttää. Olin budjetoinut hankkeeseen n. 5000 markkaa ja ilokseni Kitarapajan seinällä roikkuikin tämän hintaisia Martineja. Soittelin niitä ja myyjä kertoi näiden olevan ns. budjettiluokan Martineja. Katselin ympärilleni ja havaitsin, että totisesti – tuossahan roikkuu yksi 15 000 markkaa maksava Martin. Viiden tonnin kitara tuntui joka tapauksessa käteeni hyvältä ja kuulostikin kelvolliselta. Sitten aloin miettiä, että miltähän tuo kolme kertaa kalliimpi kitara mahtaa sitten kuulostaa? On nimittäin täysin hullua maksaa soittimesta noin paljon! Nostin varovasti seinältä sen kalliin kitaran. Lapussa luki: Martin HD-28. Vetäisin kitarasta E-duurin. Tajusin kitarabudjettini juuri triplaantuneen.
Olen joskus miettinyt, että olisiko ”Nummelan ihmettä” lainkaan tapahtunut jos en olisi ostanut tätä kitaraa? Jos olisinkin käyttänyt kitarabudjettini vaikkapa ajokortin ajamiseen (jota minulla ei tuolloin vielä ollut)? Olisin varmaankin tehnyt joka tapauksessa lauluja, mutta niistä ei välttämättä olisi tullut juuri niitä samoja lauluja…
MARTIN D-28
Lähdettyäni Nummelan julkaisun jälkeen kiertueelle, oli pian selvää, että tarvitsisin keikoille toisen akustisen kitaran. Tuolloin ainoasta Martinistani katkeili rajun soittotyylini seurauksena alvariinsa kieliä ja se vaati virittämistä lähes jokaisen biisin jälkeen. (Sittemmin olen muuten alkanut soittaa hieman hellemmällä kädellä. Kitarat pysyvät paremmin vireessä, eivätkä sormetkaan ole enää joka keikalla verillä.) Niinpä aloin katsella itselleni toista Martinia. Eräänä aamuna Hesarissa oli ilmoitus: Myydään Martin D-28, hinta 1000 markkaa. Huomasin heti, että tähän ilmoitukseen lienee pujahtanut pieni virhe. Soitin numeroon ja puheluni yhdistyi vastaajaan, jossa erittäin kyllästyneen kuuloinen ääni totesi: ”Siinä Hesarin ilmoituksessa on virhe: kitaran hinta on kymppitonni – ei tonnia!” Miesparka oli varmaankin saanut aamuviidestä lähtien puheluita, joissa tiedusteltiin, että ”täältäkö niitä tonnin Martineja saa?” Jätin kuitenkin yhteystietoni vastaajaan ja totesin, että kymppitonnikin kuulostaa mielestäni ihan kohtuulliselta. Pian tämän jälkeen olinkin koesoittopuuhissa ja totesin, että tässä on minulle erittäin hyvä kakkoskitara. Sain hintaakin vielä tingittyä – maksoin kuitenkin enemmän kuin tuhat markkaa… (Kuvassa kitara näyttää muuten olevan yhtä A-kieltä köyhempi.)
MARTIN D-45
Ostin kolmannen (ja kalleimman) Martinini keväällä 2003 eläessäni ehkä elämäni vaikeinta aikaa. Tarvitsin kipeästi lohdutusta ja ostin siksi itselleni uuden kitaran. Eihän se tietenkään mitään auttanut.
Hankintaa edelsi seuraavanlainen episodi: olin käynyt Kitarapajalla kuolaamassa erittäin hienoa, käytettyä Martin D-45 -kitaraa. Hinta oli melko suolainen, joten kävin soittelemassa kitaraa monena päivänä ollakseni varma siitä, kannattaako se oikeasti ostaa. Eräänä päivänä olin vihdoin tehnyt päätökseni ja päättänyt satsata tähän kitaraan. Marssin Kitarapajalle huomatakseni, että siinä missä kitarani kuuluisi roikkua, ei ollutkaan mitään. Ääni väristen kysyin missä kitarani on. Se myytiin tänään, kuului vastaus. Hetken päästä puhelimeni soi. Kallion Ile soitteli ja hehkutteli onnellisena ostaneensa aikaisemmin tänään todella hyvän akustisen kitaran…
Menetys oli kieltämättä katkerahko, mutta hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Parin kuukauden päästä Kitarapajalta soitettiin ja kerrottiin, että kauppaan on juuri saapunut uusi erä Martineja – mukana yksi D-45, jota haluaisin ehkä tulla katsomaan. Riensin paikalle ja tällä kertaa en enää jahkaillut. Ostin siis lopulta uuden kitaran käytetyn sijaan – mikä tietenkin kävi kukkarolle hiukan kalliimmaksi. Oppia ikä kaikki.
Minulla on nyt siis kolme Martinia. Ajattelin aluksi myydä yhden pois, mutta totesin sitten, että ehkä sittenkin pidän kaikki… Käytän keikoilla samoja Martineja kuin ennenkin, tätä kalleinta en raahaa mukanani rundeille – käytän sitä studiossa ja akustisilla keikoilla. Rakkaus on murhaa -albumin kaikki akustiset kitarat on soitettu D-45:llä. Minulla on kaikissa Martineissani täysin identtinen, kotimainen B-Bandin laatima mikitys. Kitaroiden sisällä on kaksi mikrofonia, joiden kahdesta kanavasta miksaaja saa säätää soundin. Järjestelmä tuottaa mielestäni live-tilanteessa melko asiallista ääntä.
GRETSCH COUNTRY CLUB ´64
90-luvun lopussa minulla oli pitkään lainassa kaverini Gretsch Tennessee Rose -kitara. Tykästyin kitaraan sen verran, että aloin kaavailla oman Gretschin hankkimista. Tein jonkin verran kenttätutkimusta ja totesin vanhempien Gretschien olevan huomattavasti parempia soittimia kuin uusien, Japanissa tehtyjen. Niinpä ryhdyin metsästämään itselleni vintage-Gretschiä. Olin yhteydessä soitinkauppoihin Rovaniemeä myöten ja joka puolelta sain kuulla saman virren: vanhoja Gretschejä ei ole liikkunut näillä leveysalueilla vuosiin. Kesällä 2000 hoksasin lopulta laajentaa hakua maan rajojen ulkopuolelle. Kävin katselemassa tukholmalaisten kauppojen nettisivuja ja bingo – löysin välittömästi parikin lupaavaa kandidaattia. Ei sitten muuta kuin laivan keula kohti Tukholmaa. Siellä käytiin kova kamppailu kahden vaihtoehdon välillä ja päädyin lopulta raahaamaan mukanani Suomeen vuoden 1964 Country Clubin. Merkillepantavin piirre kitarassa on harvinainen Merle Travis Bigsby -vibrakampi – käsivarren mittainen veivain tarjoaa kieltämättä pehmeät kyydit. Kitara on järjettömän hyvässä kunnossa ollakseen neljäkymmentä vuotta vanha soitin. Se on aikaisemmin kuulunut ruotsalaiselle jazz-muusikolle, joka on ilmeisesti soittanut sitä keskoskaapissa silkkihansikkaat käsissä. Country Clubin sointia voi fiilistellä vaikkapa kappaleessa Milla.
GRETSCH CHET ATKINS 6120 ´57
Ostin kitaran joulukuussa 2001. Kulunut vuosi oli Nummelan julkaisun jälkeen ollut käsittämättömän menestyksekäs, joten ajattelin, että lienee syytä hiukan palkita itseään. Elättelin mielessäni harrasta toivetta yhden kitaran Gretsch-kokoelmani tuplaamisesta ja lomamatkalla Lontooseen unelmasta tuli totta. Olin ennen matkaa tutustunut Vintage & Rare Guitars -kaupan nettisivuihin ja todennut puodin tarjonnan vaikuttavan erittäin kiinnostavalta.
Päästyäni paikan päälle, nauliintuivat silmäni välittömästi todellisiin valioyksilöihin: kaksi Gretsch 6120 -kitaraa, toinen vuodelta ´56 ja toinen ´57. Soittelin kitaroita ja tiesin välittömästi, että toinen näistä matkustaa kanssani pohjolaan. Kitaroissa ei loppujen lopuksi ollut juurikaan eroa: molemmat kuulostivat järjettömän hyviltä ja olivat ikäisikseen uskomattoman hyväkuntoisia. Ainoa ero oli käytännössä se, että vuoden ´56 kitarassa kaikki oli täysin alkuperäistä siinä missä vuotta nuoremman veljensä plektrasuojus oli jossain vaiheessa jouduttu uusimaan. Tämä näkyi hinnassa. Molemmat olivat toki hävyttömän kalliita, mutta isoveli oli vielä hävytöntäkin kalliimpi. Niinpä päätin lunastaa pikkuveljen itselleni.
Köyhdyin melkoisesti, mutta olen ollut hankintaani enemmän kuin tyytyväinen. Kitara on siitä lähtien ollut ykkösnyrkkini ja pääasiallinen työvälineeni. Sitä on soitettu keikoilla ja studioissa. Suuria kuvioita -albumilla soitin sillä suurimman osan sähkökitaroista, Rakkaus on murhaa -levyllä niin ikään lähes kaiken. Kitara on keräilykappale, jollaista jotkut varmaankin seisottaisivat vitriinissä. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että soittimet on tehty soitettaviksi – ne tykkäävät siitä kun niitä soittaa. Siksi vuoden 1957 Gretsch 6120 pysyy rinnallani myös tien päällä.
GRETSCH NASHVILLE 6120 ´67
Rakkaus on murhaa -levyn myytyä kultaa, ajattelin, että nyt lienee jälleen paikallaan nautiskella hyvin tehdystä työstä ja ostaa itselleen jotain oikein kivaa. Lähdin ikkunaostoksille ja päädyin lopulta taas Kitarapajalle (mielikuvitukseni itseäni palkitessa on kuitenkin hyvin rajallinen). Kauppaan olikin tullut mielenkiintoisia kitaroita: peräti kolme Gretschiä vuodelta 1967. Yksi Country Gentleman ja kaksi oranssia 6120 Nashvillea. Päädyin rämpyttelemään viimeksimainittuja ja tunsin, että kitarakuume alkoi nousta nopeasti.
Vertailin kahta Nashvillea. Kitarat olivat siis samalta vuodelta ja niiden olisi siksi olettanut olevan kutakuinkin samanlaisia. Pienen tarkastelun jälkeen eroja löytyi kuitenkin yllättävän paljon: kitaroissa oli ainakin erilaiset potikat ja virittimet. Otelaudat näyttivät olevan eri puusta. Myös kaulojen kulmat olivat täysin erilaiset – vanhat Gretschit ovat aina loppujen lopuksi todellisia yksilöitä. Jonkin aikaa soiteltuani toinen kitaroista alkoi jo kuulostaa ja tuntua hieman paremmalta. Niinpä nostin toisen takaisin seinälle ja keskityin tähän kitaraan. Hinta ei ainakaan ollut paha – se oli täysin linjassa siihen, mitä tällaisista soittimista maksetaan jenkeissä. Minulla olisi sitä paitsi sille käyttöäkin: olen todennut, että omistamani Gretsch Country Club on keikoilla hieman vaikea instrumentti ja olenkin jo pitkään haaveillut uudesta kakkoskitarasta livetilanteeseen. Tässähän minulla olisi oiva työkalu! Kitaran hankinta alkoi äkkiä tuntua yllättävän järkevältä…
Ajattelin kuitenkin vielä tuumailla ja nukkua muutaman yön yli. Pyysin Kitarapajan poikia sillä välin tekemään kitaraan muutamia säätöjä ja korjauksia. Jäät hatussa olivat kuitenkin täysin turhia – tiesin joka tapauksessa olevani jo mennyttä miestä. Allekirjoittaessani lopulta parin päivän päästä kauppakirjaa ajattelin, että minä en taida valita näitä kitaroita – ne näyttävät valitsevan minut.
EDDIE VAN HALEN -KITARA
30.7.2012: Neljä kymppiä pamahti eilen täyteen. Vanheneminen ei harmita, elämä on hyvää. Lähipiirini tietää mitä ostaa lahjaksi miehelle, jolla on jo kaikkea: sain Eddie Van Halen -kitaran ja nuorenin kolmisenkymmentä vuotta. Sulimmat kiitokset kaikille runsaista onnentoivotuksistanne!
FENDER MUSICMASTER ´71
Bongasin vuonna 1998 ilmoituksen lehdestä ja säntäsin apajille. Kaupan oli tällainen basso ja ihastuin ikihyviksi. Sympaattinen pikkubasso, jota on erittäin mukava soittaa. Instrumentin tarjoama alapää ei välttämättä ole mikään maailman muhkein; soundi on pikemminkin melko nenäkäs ja kotikutoinen. Korostan basson villasukkaisuutta vielä käyttämällä siinä hiottuja kieliä. Soitin on ollut studiossa ahkerassa käytössä ja sitä kuullaan kaikilla levyilläni. Parhaiten se on kuultavissa ehkä Rock-unelma -kappaleen ensimmäisen säkeistön bassomelodioissa.
Fender valmisti Musicmaster -bassoa ainoastaan lyhyen aikaa 70-luvulla. Squier teki joitakin vuosia sitten soittimesta uusintapainoksen, joka ei kuitenkaan ollut läheskään alkuperäisen veroinen.
SQUIER STRATOCASTER ´85
Ensimmäinen sähkökitarani – olin omistanut aikaisemmin vain bassoja. Ostin Stratocasterin helsinkiläisestä divarista tuhannella markalla vuonna 1993. Innoittajana hankintaan oli luonnollisesti ihailemani Ritchie Blackmore, joka on tullut tunnetuksi juuri samanvärisen Straton varressa. Kitaran edellinen omistaja oli vaihtanut tallamikrofonin alkuperäisestä PJ Marx -merkkiseen. Syitä moiseen kustomointiin en lähde arvailemaan, mutta sen seurauksena uusi takamikki on kahteen muuhun verrattuna todellinen alisuorittaja: se on muita hiljaisempi ja huonosoundisempi. Minun on ostopäivästä lähtien pitänyt vaihtaa se parempaan, mutta en ole vieläkään saanut tätä aikaiseksi. Toinen hyvä esimerkki tarmokkuudestani on kitaran alemmassa sarvessa roikkuva ilmastointiteipin palanen. Kitara oli ahkerassa käytössä tuottaessani vuonna 1999 Rod of Moseksen levyä. Yhtyeen kitaristi Tomi Meriläinen kiinnitti teipin mikinvalitsimeen estääkseen itseään huitomasta sitä soiton lomassa väärään asentoon. Teipinpala on siis kitarassa edelleen… Omilla levyilläni en ole kitaraa käyttänyt. Kyseessä on kuitenkin kelpo soittopeli ja olenkin viime aikoina tuumaillut, josko sen mikin vihdoinkin vaihtaisi ja alkaisi soittamaan Stratolla Blackmore-tyyppisiä sooloja!
PS. Takamikki on nyt vaihdettu – soolot odottavat…
FENDER STRATOCASTER HITMAKER
24.7.2013: Toivotan tervetulleeksi uuden kitaran laivastooni: Fender Custom Shopin replica Nile Rodgersin legendaarisesta ”The Hitmakerista”. Näitä on tehty 100 kappaletta, tiettävästi vain kaksi asuu Suomessa. Nyt nautin kyllä! Kitaran sarjanumero on 2068, jonka Pajan poikien kanssa tulkitsimme tarkoittavan, että kitarani olisi #68 sadan kappaleen sarjasta.
HAMER CHAPARRAL 12-STRING BASS
12-kielinen basso! Bassonsoiton kuninkuusluokka! Pidin 80-luvun lopulla sitten todella paljon King´s X -nimisestä yhtyeestä. Kyseessä oli trio, jonka basistilla, Doug Pinnickillä, oli elämää suurempi bassosoundi. Hän soitti tiettävästi Hamerin 12-kielisellä bassolla ja minä kuuntelin korvat höröllä, ettei kenelläkään voi oikeasti olla noin jylhää soundia. Joitakin vuosia myöhemmin kävin MS Music Shopissa ja äkkäsin seinältä jotain kiinnostavaa: basso, jossa on aivan liikaa kieliä – samanlainen kuin Doug Pinnickillä! Ostopäätöstä ei tarvinnut kauaa hieroa ja pian soittelin kotona ylpeänä uutta instrumenttiani. Kokonaan toinen juttu sitten olikin, mihin sitä oikeasti tarvitsisin. Soundi kun on… melko tunnistettava. Minulla on nyt ollut tämä basso yli kymmenen vuotta, enkä vieläkään ole löytänyt sille varsinaista käyttöä. Mutta kun se soundi on vain niin hieno.
Kyseessä on periaatteessa nelikielinen basso – jokaista neljää kieltä on vain varmuuden vuoksi kolmin kappalein: kaksi oktaavikieltä peruskieltä kohden. Soitin on järjettömän painava, sillä kahdentoista kielen kaulaan kohdistamaa jännitystä on kompensoitu lataamalla kaula täyteen rautaa. Mahtava soitin! Todennäköisesti myös ainoa/ainoita laatuaan Suomessa.
FENDER CLARENCE WHITE TELECASTER
Fender Custom Shopin rakentama instrumentti, joka on kaikkea muuta kuin tavallinen Telecaster – kitaralla on nimittäin pari pikku ässää hihassaan. Merkittävin lienee B-bender -mekanismi, joka mahdollistaa H-kielen vireen korottamisen yhdellä sävelaskeleella kesken soiton (ylempää hihnatappia kiskaistaan ylöspäin kitaran hihnalla). Tämän seurauksena soittimella voi tehdä mielenkiintoisia, hieman pedal steelilta kuulostavia venytyksiä. Hyödynsin tätä ominaisuutta Mies ja Meri -kappaleen intron kitarasoolossa. Toinen yllätys on lukoilla varustetut banjo-virittimet molemmille E-kielille. Näiden avulla E-kielet voi dropata vauhdissa vaikkapa D:hen. Onhan siinä vielä muutakin kivaa: Texas Special -kaulamikki, v-muotoinen kaulaprofiili… Todellinen temppukitara!
DANELECTRO BARITONIKITARA
Ainoa omistamani täysin musta kitara – sen pitäisi siis sopia hyvin vaatteisiini. Muutama vuosi sitten hetken mielijohteesta tehty hankinta. Hassu instrumentti, sillä se ei ole puuta, vaan jonkinlaista muovimassaa. Soi kuitenkin jykevästi. Sipe soitti tällä kitaralla kokonaiset viisi nuottia Kipinöitä-kappaleeseen (joutuen ajamaan tämän erikoistehtävän vuoksi varta vasten Hollolaan). Itse soitin sillä Twin Peaks -tyyppisiä nuotteja Rakkaus on murhaa -biisiin.
MUSIC MAN STINGRAY 1979
Elokuu 2012: Ostin tämän aivan hiljattain, muutama kuukausi sitten. Kävin F-Musiikissa aivan muissa asioissa ja näin tämän roikkumassa seinällä. Eipä roikkunut kovin kauaa.
Music Man Stingray on yksi niistä bassoista, jollaisen olen aina halunnut. Niissä on aivan oma, tunnistettava soundinsa. Itselleni se on erityisen läheinen siksi, että vietin merkittävän osan nuoruudestani samanlaisella bassolla soittaneen Louis Johnsonin opetusvideon parissa. Louis on yksi bassosankareistani, hänen opastuksellaan vihkiydyin peukuttamisen saloihin. Tässä pätkä tuosta klassikkovideosta.
Muistan kuinka ostin tuon videon ja laitoin sen ensimmäistä kertaa pyörimään. Olin äimän käkenä: ei tuollainen ole mahdollista, ei kukaan voi soittaa noin! Hiljalleen aloin kuitenkin ymmärtää mitä Johnson teki. Treenailin päivittäin tv-ruudun äärellä, kelailin nauhaa edestakaisin. Sitten eräänä päivänä huomasin osaavani soittaa kaikki videon jutut. Kokemus oli tavallaan masentava, sillä jotain oli kadonnut. Nyt tiesin miten taikatemppu tehtiin, siinä ei enää ollutkaan mitään ihmeellistä.
Tuo onkin soittamisen ikävä puoli: aina kun oppii uutta, niin samalla menettää jotain. Osa taikuudesta häviää.
Mutta Louis Johnson on kuitenkin edelleen rautaa, kukaan ei peukuta kuten hän. Ja nyt minullakin on oma Music Man. Niin siistiä!
RICKENBACKER 330/12
Ostin tämän joitakin vuosia sitten Bilmo-yhtyeen Jarmolta. Kitara oli minulla ensin pitkään ”kanissa”, mutta lopulta lunastin sen kokonaan itselleni. Alkuperävuosi ei ole tarkasti tiedossa. Varsinaisesta vintage-instrumentista ei kuitenkaan ole kyse – kitara lienee 80-90-lukujen taitteesta. Kitarana 12-kielinen Rickenbacker on eittämättä klassikko; sen tunnistettavaa ominaissoundia voi ihastella esim. The Byrdsin Mr. Tambourine Man -kappaleen introssa. Itse olen käyttänyt tätä soundia studiossa lähinnä lisämausteena tuomaan helinää muiden kitaroiden päälle. Omilta äänitteiltäni kitaran voi luultavasti parhaiten bongata Sormus-biisin kertovärssyistä.
GIBSON EB-2 ´64
Todellinen heräteostos. Kävelin pari vuotta sitten Bass Centeriin, johon oli puoli tuntia aikaisemmin tuotu tämä basso myyntiin. Ostin sen välittömästi. Olivat kuulemma liikkeen historian toiseksi nopeimmat kaupat. Vielä nopeampi oli ollut se asiakas, joka osti myytäväksi tuodun basson ennen kuin sitä oli otettu edes pois kotelosta. Tässä instrumentissa on ehkä kaikkien aikojen tukevin alakerta – väärinkäytettynä nämä botnet pimentävät pääkaupunkiseudun aina Reimarlaan asti. Esim. Rakkaus on murhaa -kipale on soiteltu tällä.
NOUSIAINEN LAP STEEL
Kitaranrakentaja Tapani Nousiaisen valmistama liukukitara, jonka ostin kymmenkunta vuotta sitten. Käytän lap steelia paljon studiossa runsaasti kaiutettuna luomaan äänimaisemia ja erilaisia tehosteita. Tässä roolissa se on kuultavissa vaikkapa kappaleessa Rakkaus on murhaa. Suoraviivaisempaa lap steelin soittoa hakeva voi puolestaan virittäytyä kuuntelemaan Esko Riihelän painajaista tai Huoneessa -biisiä, jossa sillä on soitettu jopa pienimuotoinen soolo ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen. DualDisciltä löytyvä Mikan faijan BMW:n liveluenta on tietysti hyvä muistutus siitä, että olisi ihan kiva jos minulla olisi joskus oikeasti aikaa vaikkapa hiukan harjoitella tämän instrumentin soittamista.
Gallerian ulkopuolelle jäivät mm.:
Gretsch White Falcon
MSA (pedal steel)
MUNKERS (akustinen kitara)
M.V. PEDULLA (basso)