Haastattelussa Ääriviivoja-albumin kansitaiteilija Bifu

Anssin seitsemäs soololevy Ääriviivoja ilmestyy perjantaina 21.9., mutta tiesitkö, että levyn nimi oli alun perin Lento? Levyn lopullinen nimi syntyi samassa prosessissa kansitaiteen kanssa. Kun Anssi näki levynkannen, hän totesi, ettei tämä voi olla Lento. Nimeksi tuli Ääriviivoja.

Harhaa.com pääsi juttusille levyn kansitaiteesta vastaavan Maria ”Bifu” Ahosen kanssa. Samalla selvisi, että Bifu on suunnitellut kannet myös Nostalgiaa-albumiin, sekä isoon tukkuun muita viime vuosina julkaistuja poplevyjä. Pakkohan se oli selvittää, miten Ääriviivoja sai alkunsa!

Miten ja milloin päädyit tekemään Anssin levynkansia?
Olen tehnyt levynkansia jo melkein 20 vuotta ja Anssin levy-yhtiö EMI Capitol / Fried on yksi rakkaimmista asiakkaistani ja teen aika pitkälle kaikki heidät kannet, niin oli loogista, että teen myös Anssin visut.

Mistä aloitat kannen suunnittelun ja mistä syntyi idea Anssin uusimman levyn kanteen? Millaisia ohjeistuksia tai lähtötietoja sait tehtävään?
Vaikea sanoa noin yleisesti, kaikki projektit on niin erilaisia (mikä on hauskaa) mutta tämän kyseisen levyn kohdalla Anssi lähetti mulle biisit ja mä mä fiilasin niitä aivan älyttömästi, rakastan uuden levyn 80- ja 70-lukumaista äänimaailmaa ja mulle tuli heti mieleen, että haluan jotain aika retroa ja nörttiä, sellaiset kannet mihin voi uppotua. Ja oltiin jo juteltu, että ei haluttu valokuvaa kanteen, joten kuvitus tuntui hyvältä suunnalta. Joten päätettiin, että kuvataan Anssi valtakunnassaan eli himastudiossa.

Miten kansi on teknisesti toteutettu?
Mahtava Vuokko Salo otti kuvan mun toiveiden perusteella ja mä sit aloin piirtää kuvan päälle. Että aika pitkälle kunnon käsityötä, mikä oli hauskaa!

Minkä verran Anssi itse osallistui kannen suunnitteluun?
Me kaikki (eli Anssi, tuottaja / A&R Jukka Immonen sekä valokuvaaja Vuokko Salo) fiilisteltiin tätä ideaa ja Anssin kanssa sit yhdessä kirjattiin kaikki soittimet ja numeroinnit kanteen.

Musta on iso osa Anssin tyyliä ja fanit ovat nyt hieman ihmeissään, kun levynkansi ja jotkut fanituotteet ovatkin tosi valkoisia. Heillä on ollut hauska väritystehtävä, jossa kaikki ovat voineet koristella kantta haluamillaan väreillä (muillakin kuin mustalla). Kannen kuvasta on myös yritetty tunnistaa erilaisia asioita ääriviivojen perusteella. Mitä tähän sanoo graafikko?

Joo tämä taitaa olla ainoa tapa saada Anssi valkoiseen. Mutta kyllä me myös mietittin sitä, että koska edellinen levy oli niin tumma ja se musta on ollu vähän se ”juttu”, joku uudistus (joka ei edellytä, että Anssi oikeasti joutuu pukeutumaan valkoiseen) olisi hyvä. Ja albumin maailma on aika kepeä ja ilmava joten halusin että kansikin kuvastaa sitä.

Ja on aivan IHANAA että jengi on värittänyt kansia itse – siinäpä oiva syy ostaa kaksi levyä, niin yhden voi värittää oman mielen mukaan. Itse rakastan kansia, joita voi oikein tutkia, niin hauskaa että jengi tekee sitä tämän kanssa. Ja voin kertoa, että kun itse fyysinen levy tulee niin ”all will be revealed”.

Oletko jo kuunnellut levyä ja miltä se kuulostaa? Onko sinulla lempparibiisiä?
Olen ja se on AIVAN MAHTAVA! Upposi heti! Mun lempibiisi on Kenenkään ei pitäisi olla yksin.

Kiitos Bifu, kannet ovat aivan mahtavat!

Esittelyssä kitarasankari Tuomas Wäinölä

Vantaan F-musiikissa järjestettiin viime viikonloppuna Musiikin Avoimet Ovet -tapahtuma, jonka huipensi lauantaina Anssi yhtyeineen konsertoimalla vajaan tunnin setillisen. Bändiin maaliskuussa liittynyt kitaristi Tuomas Wäinölä oli aamupäivällä paikalla luennoimassa aiheesta ”Freelance-kitaristin arki” ja tietysti rämpyttämässä kitaraa.

Tuntia ennen keikkaa bändi virittelee lavalla ja Anssi testaa myös ”Tuomaksen vehkeet”. Kitaristia ei näy. Ei edes silloin, kun bändi odottaa juontoa lavalle. Antti valaisee, että Tuomas soittaa Linnanmäen Peacockin Stars Showssa, josta hän parhaillaan kaahaa tuhatta ja sataa kohti Vantaata. Kyseessä on viime hetken tuplabuukkaus, sillä F-musiikin keikka livahti kalenteriin takavasemmalta.

Joukkue juonnetaan lavalle ja Kaksi sisarta poljetaan käyntiin. Anssi informoi, että yhtyeen muonavahvuuteen kuuluu myös Tuomas Wäinölä. ”Sen pitäs olla tossa, mutta se ei oo ehtiny vielä paikalle. Sillä on muitakin keikkoja tänä iltana.” Tällaista on siis freelance-muusikon arki käytännössä! Anssi heittää yleisölle tarkan arvion: ”Se tulee toivottavasti ehkä parin ekan biisin aikana.”

Freelance-muusikon työ on Tuomaksen mukaan sitä, että hän vastailee puhelimeen ja sähköpostiin ja täyttää kalenteriaan säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisilla keikoilla. Haastavampiakaan juttuja hän ei tyrmää, jos vain kalenterissa on tilaa. Pitempiä bändipestejä ovat tällä hetkellä Anssin ja Paula Koivuniemen bändit sekä Raskasta Joulua, jossa hän soittaa jo kuudetta vuotta putkeen. Freelance-soittaminen on ajan hallintaa sekä kalenterin muodossa että musiikillisessa mielessä – sekä soitetulla äänellä että koko keikalla on alku ja loppu.

Toinen biisi on Milla. Anssi laulaa ensimmäistä säkeistöä ”nousen vähin äänin, porraskäytävässä pukeudun” ja hymyilee leveästi, kun Tuomas loikkaa kitarakoteloineen lavalle. Sekuntikello käyntiin – Tuomas ottaa kotelosta vuoden ’65 Gibson ES-335:n, virittää hiukan ja soittaa tasan minuutin päästä jo mukana. Nopea kaveri!!! Biisin loputtua Anssi esittelee ylpeänä bändinsä kitaristista alkaen. Yleisö taputtaa.

Tuomas aloitti kitaransoiton 11-vuotiaana Kauniaisissa. Tähän mennessä hän on ehtinyt soittaa jo 25 vuotta, josta noin 15 vuotta ammatikseen. Hän kävi ensin kitaratunneilla ja pääsi Oulunkylän pop-jazz-konservatorioon 1996. Seitsemän vuoden opintoputki hiipui loppupäästä, kun keikoilla soittaminen alkoi viedä aikaa. Opin lisäksi opistosta tarttui mukaan kovia soittokavereita, kuten Timo Kämäräinen ja Marzi Nyman, sekä soittoveli, basisti Lauri Porra. Tuomas kuitenkin tähdentää, että pelkkä teoria ei riitä – on tärkeää kuunnella levyjä ja niillä soittavia mestareita.

Kitaroita Tuomaksella on yli 30 yksilön verran, alkaen Gibsonin ja Fenderin perusmalleista. Sanomattakin selvää, että hän tykkää kitaroista tosi paljon. Tuomas myös yrittää soittaa kaikkia kitaroitaan, etteivät ne jää pelkiksi koristeiksi.

Ville nousee rumpujen takaa ja kättelee Tuomaksen.

Rumpuihin Tuomas suhtautuu intohimoisesti: ”Kuuntelen paljon rumpalin haitsua, se on kitaristin sukulaissoitin, siihen on helppo liimata komppia.” Kaikki soittajat lavalla kuuntelevat rumpalia, mutta myös solisti on aina oikeassa. Tuomas selittää: ”Eli jos solisti tekee virheen, sitä seurataan kuin hai laivaa.”

Anssi ilmoittaa yleisölle, että musiikkikaupan keikkaan sopii pieni kitaraklinikka. Tuomas ei vielä tiedä, mitä on suunniteltu, joten Anssi kertoo, kuinka Kaatua kuin puu soitetaan: ”Vedetään suoraan sooloista, otetaan samanlainen juttu kuin Turengissa.” Tuomas nyökkää ja kuittaa: ”Ns. parannusehdotus.” Anssi riemuitsee: ”Leikataan kuollutta osaa tästä biisistä pois!”

Herrat kitaristit lähtevät revittelemään pariminuuttista soolo-osuutta vuoro- ja yhteisvedolla. Tällä kertaa ei pelata kivi-sakset-paperia vaan puhalletaan yhteen hiileen. Kiertueen alussa Tuomas johti Kaatua kuin puu -kappaleen soolo-osuudessa soitettavan kitarabattlen tilastoa, mutta Anssi kiri kiinni etumatkan ja nyt kiertueen lopun lähetessä tilanne on melko tasoissa. Kiertopokaali ei ole tänään mukana ja Kaatua kuin puu on yhden kertsin mittainen, mutta se riittää mainiosti. Tuomas kysyy biisin loputtua: ”Totaks sä tarkotit?” Anssi nostaa peukun: ”Joo, erittäin tulehtunutta.” Tuomas hymyää: ”Ja siksi niin hauskaa.”

”Missään mun musiikkiuran aikana ei oo ollu muodikasta tiluttaa, silti mä oon aina tehnyt sitä. Tykkään siitä”, Tuomas kertoo. ”Parasta lavalla on se, kun musiikki tulee itsestään ja kuulostaa hyvältä, voi vain olla lavalla ja kuunnella hyvää musaa. Anssin bändissä kaikki vetää mielellään ja hyvällä voimalla. Ja Anssi on ihan tolkuttoman hyvä artisti siinä, miten paljon se saa ittestään irti päivästä toiseen.”

Vantaan F-musiikissa keikka lähenee loppuaan, bändi menee jo Maitohapoille. Tänään soittoaika on niin lyhyt, ettei erikoisuuksille ole tilaa.

Tuomas kertoo, että kyky omaksua uusia biisejä on kehittynyt paremmaksi vuosien mittaan. Esimerkkinä kiperämmästä tilanteesta hän muistelee tilannetta, jossa sairaslomitti Neljän Ruusun Kode Koistista Down By The Laiturin pääesiintyjän paikalla. Biisejä oli 18 ja ne piti opiskella ulkoa puolessatoista vuorokaudessa. ”Aloin ottaa yötä myöten kappaleita haltuun. Hiki tuli mutta selvittiin!” Nopeasti omaksutut biisit kuulemma myös nollautuvat päästä nopeasti. Kovalevyllä on rajallisesti tilaa.

Vapaa-ajallaan Tuomas ”sporttailee sen minkä ehtii, se pitää työkuntoa yllä”. Salibandyssä hän pelaa hallitsevassa rocksählyn suomenmestaritiimissä. NHL-jääkiekkoa Tuomas seuraa ahkerasti ja viihtyy NHL:n parissa myös X-Boxin ääressä. Sekin on hyvää nollaamista ammattiin, etenkin kun hän ei nykyään enää käytä päihteitä. Nukkumiseen ja syömiseen kannattaa panostaa. Kirjojen luku ja leffojen katselu on mukavaa.

Maitohapoilla saadaan päätökseen. Anssi vaihtaa pari sanaa Tuomaksen kanssa ja huhuaa sitten mikkiinsä: ”Hei paljo kello? Tuomaksel on kiire toiselle keikalle.” Yleisöstä huudetaan, että kello on 18.32. Tuomas laskee päässään. Pakko mennä. Anssi spiikkaa: ”Freelance-kitaristin unelmaa!” Tuomas kättelee Anssin, kumartaa hiukset hulmahtaen ja loikkaa lavalta aplodien saattelemana kohti seuraavaa seikkailua. Kvartetiksi kutistunut bändi alkaa tapailla päätösbiisiksi eeppistä Nummelaa. Anssi menee etsimään capoa, huuliharppua ja Gretsch White Falconia. Keikka saatellaan kunnialla finaaliin. Kakkossäkeistön sanasotkuja ei kukaan laske saati muista. Tämä keikka muistetaan Tuomaksen tulin-näin-soitin-juoksin-keikkana!

Roudausvaiheessa selviää, että Tuomaksen missio on ehtiä Turkuun klo 20.55 lähtevään Viking Grace -alukseen, jossa vuorossa on Raskasta Joulua. Melkoista duunia. Kuinka lie kitaristin käynyt?

Tavoitimme Tuomaksen sähköpostiste ja saimme terkut: ”Ehdin kuin ehdinkin Gracelle, vaikka 20 min pyörin ruuhkassa satamassa. Täytyy huomauttaa, että moinen suhailu ei olisi mahdollista ilman bändikavereiden apua kamojen yms. logistiikan kanssa. Fazerin keikka oli laatuaan erikoinen, normaalisti tapoihini ei kuulu sekoilla ihan noin paljoa, tai siis tulla ja mennä aivan kesken keikan. Aikatauluhaaste oli jo tiedossa, kun keikka otettiin vastaan. Joka tapauksessa kiitos mukanaolostani kuuluu orkalle!”

Harhaa.com toivottaa Tuomakselle turvallisia suhailuita ja timanttisia tilutuksia!

Lue lisää: www.tuomaswainola.fi

(Haastattelu on koottu F-musiikissa 23.11. tehtyjen haastatteluiden ja keikkataltioinnin perusteella. Ne ovat edelleen katsottavissa Rockwayn sivuilla.)

Kokoelman livelevy: Antin kommenttiraita

Maaliskuun lopulla julkaistun Singlet 2000-2010 -kokoelmalevyn varsinainen herkkupala on kokopitkä keikka-cd, jolla kuullaan ne kaikista ikivihreimmät anssikelat taltioituna Viking Isabellalla 5.-6.2.2010. Elossa ruotsinlaivalla on näppärä nimi levylle, koska se kuvannee myös bändin tunnelmia tuossa kolmen vuorokauden mittaisessa Itämerellä suoritetussa ihmiskokeessa, jossa ”etanolilla kyllästetyt alkueläimet törmäilivät toisiinsa vaappuvassa, punavalkoisessa petrimaljassa”.

Edellinen lainaus on peräisin Anssin bändin mainion basistin, Antti Karisalmen, näppäimistöltä. Harhaa.com halusi antaa Antille vapaat kädet kommentoida livelevyn biisejä yksi kerrallaan. Kesti joitakin viikkoja, ennen kuin bassomajurin postilaatikkoon kolahti oma kopio levystä. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Antin päästyä avaamaan sanaisen arkkunsa ilmoille ei tullutkaan tilitystä ruotsinlaivan puuduttavista olosuhteista vaan mielenkiintoinen pitkän linjan luotaus siitä, miltä tuntuu soittaa näitä kappaleita keikkalavalla – vaikka vähän keinuvallakin.

Elossa ruotsinlaivalla soittimeen ja kuulokkeet korville! Antin kommenttiraita tulee tässä:

”Kuuntelen livetaltioinnin siis ensimmäistä kertaa ja raportoin samanaikaisesti huomioitani (paljoakaan) sensuroimatta ja raakaan, väkivaltaiseen tyyliini. Katsotaan, onko aihetta itseruoskintaan vai ojennanko bändille suorituksesta henkisen kukkakimpun.

Oottekste valmiit rokkaamaan?

Milla
Kappale, joka lienee säilynyt samankaltaisimpana koko historiansa ajan. Milla ei tarjoa varsinaisia yllätyksiä, vaikka loppuun onkin tullut ujutettua kaikenkirjavia sovitusratkaisuja Iron Maidenista stadionhoilotukseen. Muusikon kannalta yllätyksettömyys on joskus huojentavaa: kappaleen aikana voi musisoidessaan käydä läpi vaikkapa yhdeksän kertotaulua tai miettiä mitä tekisi, jos keikkailemalla pääsisi esimerkiksi Mick Jaggerin liksoille. Tämä versio ei varsinaisesti tee poikkeusta kaikkien Millojen jatkumossa, mutta yllättää kuitenkin nopeudellaan: ollaanko me näin ”tempoisia”?

Aamu
Aamun aikuinen kasarimeininki ilahduttaa aina livetilanteessa. Biisi on basistin näkökulmasta jotenkin hankala: en ehkä ole vielä saanut sormien ja suun yhteiskoordinaatiota täydelliseen synkroniin. Mutta hitto vie, tässä versiossahan meininki on lyömätön. Kaikki soi niin kuin pitääkin. Ei hävetä.

Puistossa
Näitä ikivihreitä on yllättävän pelottavaa kuunnella kuulokkeilla ja analyyttisin korvin. Puistossa on kuitenkin uinut mukana setissä niin kauan, että homma on hioutunut tiukaksi kuin kaksivuotiaan suljettu kita hammaslääkärin tuolissa. Kappaleen kaikki improvisaatiolta kuulostavat nyanssit ja rytmiset ratkaisut ovat tulosta bändisoitannan progression ja erilaisten keikkatilanteiden mukanaan tuomasta evoluutiosta. (Äskeinen virke oli hiukan hauruinen, pyydän anteeksi.) Muita huomioita: Anssin Nasolin ei ole yltänyt ihan nenän pohjalle asti, laulusuoritus on siis sairaan hyvä.

Jennifer AnistonVirepoliisi teitittelee.
Onpas maltillinen tempo. Soitto jopa toimii, vaikka useimmiten Anistonia livenä soitettaessa tuntuu joltain ihan muulta. Saaran piano-osuudet (joita harvemmin kuulee lavalla tarpeeksi) sisältävät yllättävän paljon sekä jylhiä että leikkisiä sävelkulkuja. Rautainen meininki.

Kaivos
Kappaleen uutuuden vuoksi ei ns. sinunkauppoja ole vielä tullut tehtyä basistin ja sävellyksen kesken. Mutta tämä versio tuntuu futaavan ihan hyvin näin teitittelytasollakin: tempo on rivakka, mutta se ei jostain syystä häiritse lainkaan, stemmat lävähtävät niin kuin pitääkin ja bändi on pöyristyttävän hyvin tilanteen tasalla. Kappaleen studioversiossa Anssin kitaransoitto muistuttaa paljon ihailemani Tommi Vikstenin soitantaa ja tässä liveotoksessa Anssi pääsee jopa vielä lähemmäs autenttista Narttu-sooloilua. (Mainittakoon, että Narttu oli Kauko Röyhkän 80-luvun klassikkoyhtye, jossa Viksten toimi kitaristina.) Summa summarum: hyvää bluussia!

Kaksi sisarta
Tähän kappaleeseen pätevät oikeastaan samat sanat kuin Millaan: versio on pysynyt turvallisesti samanlaisena vuodesta 2001. Kaksi sisarta on useimmin tahkottu soundcheck-ralli sekä idioottivarma keikanaloitusbiisi varmaankin siksi, että se kyetään soittamaan silmät sidottuina, raajat amputoituina, myrskyssä, kaatosateessa tai selällään lavalla maaten. Tämä uusin versio sisältää päivityksen: jäljittelemme lopussa muutamia tahteja senegalilaista tunnelmaa.

Laulu petetyilleKitaran kuritusta.
”Pete” on kaikkien aikojen suurimpia livesuosikkejani, joka toimii lähes kaikissa olosuhteissa: sisältää useimmiten hyvää rokkimeininkiä, sekoilua, hämyilyä ja loistavan kertosäkeen samassa paketissa. Tavallisesti yhtye nautiskelee ja nousee täyteen mittaansa ko. kappaletta esitettäessä ja luulisin, että tämä välittyy myös yleisölle. Upea versio.

Karhusaari
Karhusaari on mielestäni sävellyksenä vähän liian aikuiseen makuun tehty, mutta en kärsi siitä enää niin paljon kuin kappaleen alkuaikoina; ehkäpä minusta on vihdoin tullut riittävän aikuinen. Livepäivityksen ansiosta tästäkin männäkeikkojen pakkopullasta on tullut ilahduttavan raikas ja kivasti etenevä viisu. Kyseinen versio toimii pelottavan hyvin. Eihän näiden näin hyviltä pitänyt kuulostaa, hä?

1972
Biisin alku on kuin suoraan Eppu Normaalin alkuaikojen legendaariselta livelevyltä ”Elävänä Euroopassa”, jota luonnollisestikin nuorna poikana diggasin erkkinä. Toinen säkeistö juuri ennen ensimmäistä kertosäettä sisältää vakiovitsin: Anssi on keskeyttävinään kappaleen, toivottaa yleisölle muka hyvää yötä ja bändiä naurattaa niin maan tulen saatanasti. Tai sitten ei. Mutta yleisö hämääntyy joka kerta ja mikäs sen hauskempaa. Tämä versio 1972:sta on sieltä rauhallisimmasta päästä; joskus livetempot nousevat sietämättömän nopeiksi, jolloin itkussa on pidättelemistä, kun sormien askelmerkit eivät millään tahdo loksahtaa kohdilleen. Kappaleen väliosan rumpalin ja basistin muodostama hoilotuskuoro-osuus johtaa usein vaivaantuneisiin katseenvaihtoihin ja tässä osuudessahan Ketonen paikkaa laulusuoritustaan parilla osuvasti valitulla voimasanalla.

Ketonen rummuttaa, mutta laulaakin välillä!

Älä mene pois
Tämä on kipale, jota on livenä yllättävän hauska soittaa. Hieno slovari, jonka aikana voi kuvitella tanssilavan vahtimestarin kylvämässä perunajauhoa parketille ja Lauantaitanssien vakioparien törmäilemässä toisiinsa lakerikengissään. Älä mene pois muistuttaa meitä kaikkia turvallisesta 70-luvusta, Pepe Willbergistä ja mm. siitä, miten mies saadaan kyyneliin.

Mikan faijan BMW
Kestohitti, joka villitsee maalla, merellä ja ilmassa. Tästä taltioinnista on aistittavissa hiukan sitä riehakkuutta mitä biisi parhaimmillaan yleisössä aiheuttaa. Ko. BMW:n sovitus on kompromissi niistä kaikista hurjista kokeiluista, mistä kappale on livetilanteissa joutunut kärsimään. Kyseessä on kuitenkin hyvä kompromissi. Anssin tavaramerkiksi on tullut tiedustella tämän kappaleen aikana yleisön keikkavointia sanoin: ”Onks ____________:ssa kaikki kohdallaan?”, mihin kohtelias yleisö tavallisesti vastaa: ”ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!”.

Jalka lyö tahtia merellä.

Rakkaus on murhaa
Minulla on aina tätä soittaessa ollut tuntuma siitä, että biisi kuulostaa hyvältä muuallakin kuin vain lavalla. Bändi saa rauhallisen säkeistön jälkeen ladattua kertosäkeeseen mahtavan paineen, joka tutisuttaa ainakin allekirjoittaneen puntteja. Ja ollakseen kolmea tavallisinta sointua jauhava styge, Rakkaus on murhaa ei sorru tosiaankaan tylsyyteen. Anssin ja Saaran simuloidessa viimeisessä kertosäkeistössä P. Kuusiston uhkaavaa viulusovitusta, on musiikin ystävän viimeistään noustava seisomaan ja otettava lakki päästä. Loppuun vähän Black Sabbathia ja homma onkin sitä myöten selvä. Avot!

Suomalainen
Harvinaisempi livenä, mutta kuulokuvan perusteella varsin toimiva pala. Sisältää sopivasti asennetta, punkkia, meininkiä, poliittista saarnaa ja vastapainoksi kaunista, melodista osaamista. Kappaleen arveluttavuus nousee esiin kuunneltaessa pelkkää ”bridgen” eli kertosäettä edeltävän osan sanoitusta: ihme, ettei ole ropissut kutsuja Pekka Siitoinin White Power -pirskeisiin.

Suuria kuvioita
Kappale on muuttunut varhaisvaiheittensa Crazy Horse -formaatista uudelleenlämmitetyksi aor-rypistykseksi. Suuria kuvioita tasapainoilee vaappuen huumorin ja varteenotettavan hittimusiikin välillä, mutta onnistuu (ehkä) lopulta kallistumaan sinne musiikin puolelle. Tämän version julkinen esittäminen ei naurata enää niin paljon kuin uuden sovituksen alkutaipaleella, jolloin soittaminen oli vedet silmissä hohottamiselta liki mahdotonta.

Orkesterinjohtajan taukomerkki

Nummela
Virallisen setin viimeinen kappale, jonka alussa Anssi etsii huuliharppuaan ja käy läpi läpän gallialaisesta pikkukylästä ja bändi valmistautuu etsimään nopeimman poistumisreitin takahuoneeseen odottelemaan mahdollista encorea. Nummelaakin on tullut versioitua useammalla eri tyylillä, kyseinen versio on pääpiirteittäin ollut voimassa muutaman vuoden. Itse kappale sisältää paljon stadionpotentiaalia. Se kasvaa hienosti, sisältää paljon yhteislaulun mahdollistavia elementtejä ja huudatusosion. Tämän otoksen lopussa eturivin yleisö heittäytyy vähän liiankin kanssa interaktiiviseksi ja riistää meikäläisen mikin vaatiakseen artistia takaisin lavalle. Yleensä tällaista käytöstä ei katsota suopein silmin, tuskin talonmieskään ilahtuu, mikäli huomaa vaikkapa lumikolansa kadonneen väärinkäyttäjän käsiin. Palattaessamme takaisin lavalle näky oli kuitenkin sen verran absurdi, että asetelma meni hilpeän tilannekomiikan piikkiin.

Rva Ruusunen
Ei liene tyyliä, johon tätä biisiä ei olisi yritetty änkeä. Kappaleen johtoajatus on kuitenkin pitkään ollut Iggy Popin ”Lust for Life” höystettynä Saaran Jerry Lee Lewis -tyylisellä pianismilla. Välillä versiointi on lipsahtanut tuhdisti pelleilyn puolelle, mutta tämä piiloraita on yllättävän strukturoitu, vaikka sisältääkin reilusti improvisaatiota, kaahausta ja lennosta arpomista. Basistin ja rumpalin näkökulmasta Ruususta on aina hauska soittaa, kappaleella mitataan myös komppiryhmän keskimääräinen pulssin toimivuus sekä kommunikaation taso. Yleensä me Ketosen kanssa nyökkäillään tyytyväisinä: nyt toimii.

Joko se loppui. Olisihan tätä kuunnellut mielellään enemmänkin. WE WANT MORE!”

Hymy pitkästä soitosta!

Lisää kuvia Viking Isabellan lauantain keikalta galleriassa.
Anssin raportti kolmen päivän risteilyrupeamasta blogissa.