”Julistan keikkatauon päättyneeksi”, lausuu Anssi musta hattu päässään mikrofoniinsa Lohjan Laurentius-salin lavalla, joka on pelkkä lattia eturivien edessä. Johdot ovat lattiaan piirretty viiva, joka erottaa artistin yleisöstään. Yleisö hurraa. Ilmassa on aistittavissa aitoa iloa, sillä uuden levyn valmistumista ja sitä seurannutta bändin keikoille paluuta on odotettu hartaudella.
Tästä alkaa neljälle viikolle ulottuva Ääriviivoja-konserttisalikiertue, jonka aikana tuodaan iloa ja valoa 13 konserttisalin iltoihin eri puolilla syksyistä Suomea. Kuulijat löysivät hyvin saleihin, ja aika moni kuulija löysi useampaankin kaupunkiin niiden perässä. Joka anssintai kellon lyödessä iltaseitsemän alkoi lavalla tapahtua.
Konsertin akustinen puolikas avataan koko bändin voimin Millalla. Se on sellainen varma aloitus, ettei mitään voi mennä heti kättelyssä pieleen. Tuomaksella on ensimmäisten biisien ajan dobro, jonka kanssa hän kuulemma ilmestyi treeneihin, kun akustisia versioita alettiin viilata. Antti soittaa akustista bassoaan, Saara koskettimia ja viulua, ja Villellä on edessään lyömäsoitinarsenaali, jonka kokoonpano hieman muuttuu biisistä riippuen. Anssi säestää helmiäiskuvioidulla Martin D-45:llään ja tarpeen mukaan myös huuliharpulla. Ja se hattu pysyi päässä hädin tuskin Lohjan keikan Millan ajan, eikä sitä sen koommin ole keikalla nähty.
Anssi oli lupaillut salikiertueelle joitakin yllätysbiisejä, ja sellainen oli kakkosbiisi Ensilumi. Se on varmaankin Suuria kuvioita -levyn vähiten livenä soitettu raita, jolla on omat vankkumattomat faninsa. (Jotka muinoin huusivat kappaletta niin pitkään, että lopulta Anssi opetteli sanat ja soinnut.) Kappale sopii myös kiertueen ajankohtaan, sillä etenkin pohjoisemman Suomen keikoilla ensilumi sataa näihin aikoihin.
Sitten on aika siirtyä illan teemaan, eli Ääriviivoja-levyyn. Anssi suorittaa yleisögallupin selvittääkseen moniko on tietoinen uudesta levystä ja ainakin eturivissä se tiedetään. Ensin he soittavat radioaalloilta tutun Ilveksen. Mikan faijan BMW:ltä tyyliään lainaava, elävästi kerrottu tarina toimii todella hyvin akustisena versiona. Yleisön joukossa näkyy pieni ilves-pehmolelu levittämässä käsiään samaan aikaan kun Anssi levittää siipensä lavalla, ja horjauttaa itseään taaksepäin hotellin parvekkeelta. Ai kamala, että on hyytävää.
Anssi kertoo, miten Ilves-kappaleen jälkeen hänelle jäi tunne, että jotain puuttuu tästä kuvasta, jota hän on yrittänyt maalata. Ja se on niiden fanien näkökulma, jotka kiljuvat rakkauttaan Ilvekselle. Miltä se heistä tuntuu, kun oma artisti lakkaa olemasta? Anssi omistaa seuraavan Sä et tiennyt -kappaleen kaikille meille, joita musiikki on kannatellut vaikeina aikoina. Yleensä jo tämän spiikin aikana yleisössä tiristellään kyyneleitä, ja nessuille tulee todellinen tarve viimeistään sitten, kun Saara avaa ääntään duetossa ja poismenneelle toivotetaan hyvää matkaa. Tämä kappale on ehdottomasti yksi kiertueen jokailtaisista kohokohdista. Saaran kaunis musikaalinen ääni sointuu biisiin saumattomasti. Saara on myös vastuussa siitä neronleimauksesta, että Tuomaksen mikittämätön kellopeli saadaan kuulumaan yleisölle laittamalla mikitetty mandoliini sen viereen.
Seuraavaksi alkaa soitinruletti. Saara tarttuu viuluun, Antti istuu Saaran paikalle koskettimien ääreen, Tuomas ottaa mandoliinin. Anssi noteeraa, miten jengi vaihtaa instrumentteja, pitäisikö hänenkin? Apuun kutsutaan kitarateknikko Pave. Olisiko sulla siellä takana jotain pientä soitinta, kuten triangelia tai kukkopilliä? Sitten yleisö kohahtaa, kun Pave saapuu nurkan takaa kantaen valtavaa kontrabassoa. Anssi veikkaa sen olevan lipasto. Lohjan ja Lahden keikoilla siitä lähtevä äänikin kuulosti jonkin verran lipastolta, ainakin jos Antilta kysytään. Kiertueen valmistelussa tuli tavalliseen tapaan viime hetken kiirus ja kontrabassoon ei muistettu laittaa merkkiteippejä, jotta Anssi osaisi näppäillä sitä oikeasta kohdasta. Noh, Levottomassa tytössä isommat virheet onneksi peittyvät yleisön rytmitaputusten alle ja Antti lupasi Lohjan keikan jälkeen järjestää bändille kriisipalaverin. Savoyhin mennessä merkkiteipit ja tempo oli saatu paikoilleen ja Levoton tyttö alkoi kuulostaa musiikilta. Kiertueen loppua kohden erittäin hyvältä musiikilta! Uskomaton monitaituri tuo Anssi.
Kiertueen viimeisellä keikalla Sellosalissa Pave ilahdutti Anssia ja kaikkia muitakin keikan koreografian tuntevia tuomalla lavalle kontrabasson sijasta sen triangelin, jota Anssi oli koko kiertueen ajan spiikeissään toivonut. Pling-pling-pling, kyllä se Levoton tyttö tälläkin taittuisi, vai eikö?
Sitten palataan taas normisoittimiin, sillä vuoroon tulee Rakkaus on murhaa. Tätä kolmoslevyn hienoa nimibiisiä ei olekaan taidettu kuulla tällä bändin kokoonpanolla aiemmin. ROMista on vuosien mittaan soitettu niin paljon upeita veretseisauttavia sähköisiä, ja viululla varustettuja simppeleitä versioita, että tämä akustinen tulkinta jää ihan kivan puolelle, vaikka täytyy arvostaa sitä, miten Saara seuraa Pekka Kuusiston ”atonaalista” loppuvingutusta tarkasti. Kiertueen kahdella viimeisellä keikalla tällä paikalla soitetaan Albin Stenman, joka otettiin settiin Kuopiossa yleisön toiveesta ja se toimikin niin hyvin, että jäi mukaan pysyvästi. Stenmania oli asiallista soittaa myös kesken kiertueen menehtyneen pappa Stenmanin muistolle.
Tuleehan se soolo-osuuskin sieltä! Tässä kohdassa Anssi antaa bändilleen laatuaikaa takahuoneessa ja kysyy yleisöltä kitara kaulallaan, että mitäs soitettaisiin? Edellisellä konserttisalikiertueella, jossa koko komeus lähti liikkeelle soolobiisillä, Anssi joutui kiertueen lopun lähestyessä toteuttamaan tosi hankaliakin biisitoiveita. Nyt toiveiksi käyvät myös sellaiset biisit, joita on jo aiemmin soitettu. Tällaisia soitettiin nyt: Aamu, Kaksi sisarta, Karhun elämää, 2080-luvulla, Rva Ruusunen, Piirrä minuun tie, Huoneessa ja Laulu petetyille. Järvenpäässä toivottiin kappaletta Musta tuntuu multa, josta irtosi vain pari ekaa riviä, mutta se toteutettiin kokonaisuudessaan Ylivieskan keikalla. Savoyssa Anssia selvästi jännitti ottaa haaste ja tempaista Hetken laulu – duuri aiheesta Salminen. Viidellä keikalla soolobiisiä seurasi bonusbiisi, johon bändi liittyi yleensä mukaan. Tällaisia olivat esimerkiksi Kuopion Albin Stenman, Logomon Karhun elämää ja Sellosalin 2080-luvulla. Näissä oli hauskaa seurata, miten bändi reagoi, sillä aina heille ei kerrottu etukäteen, mitä tuleman pitää. Hienoa hetkessä elämistä ja reipasta musikanttiutta koko poppoolta, toivomme lisää tällaista!
Koska Anssi on ekologinen mies, setissä on myös kierrätysosuus. Viime kiertueen akustisessa setissä oli muutama tosi hyvä juttu, jotka hän halusi ottaa mukaan tällekin kiertueelle. Fanit arvostavat sitä, että vaikka lavalla on kitarateline, sitä on aika tylsää käyttää, kun voi antaa kitaran jollekin eturiviläiselle pideltäväksi. Kuka haluaisi? Minäminäminäminä! Varsinkin Lohjalla tilanne oli levylaulajalle hämmentävä, kun suunnilleen koko eturivi siinä parin askeleen päässä viittasi. Öööö. Toinen koominen tilanne virisi kiertueen päättäneessä Sellosalissa, jossa Anssi osoitti yhden fanin paikalle, mutta tulikin sitten toisiin ajatuksiin – sä oot muuten pitänyt kitaraa jo tosi monta kertaa, joku roti, kuka ei oo pitänyt kertaakaan? Joillakin keikoilla innokkaimmat kävelivät suoraan Anssin luokse kitaraa hakemaan ja saivat nuhteita, että kuulkaas tällainen ei sitten toistu. Onneksi fanit kuitenkin kohtelivat Martin D-45:aa kauniisti ja sulassa sovussa. Monet pitivät sitä yhdessä ja kiikutettiinpa kitara Savoyssa kaverille, joka oli kömpinyt ensimmäiselle keikalleen isosta leikkauksesta toivuttuaan. Järvenpään keikalta alkaen Anssi vastasi kovaan kitaratelinekysyntään tarjoamalla kitaraa yleisöön myös Levottoman tytön ajaksi. Vain Turun Logomossa koko episodi jäi puuttumaan, koska siellä oli kiertueen ainut seisomapermanto ja Anssin yleisöstä erottava kuilu oli liian leveä. Kitaran ansiosta yleisössä koettiin paljon unohtumattomia hetkiä ja leveitä, onnellisia hymyjä.
Kappale, jonka ajaksi Anssi haluaa antaa kitaran pois, on Palava silta. Tämä huikea versio on tuttu edelliseltä konserttisalikiertueelta ja livelevyltä. Anssi astelee mikrofoneineen pitkin lavan reunaa ja laulaa koko äänialansa mitalta, miten nykyään kuilu erottaa meidät. Saara säestää pianolla ja kaikki laulavat harmonioita. Kuulostaa ah, niin ihanalta!
Ja kun Anssi on saanut kitaransa takaisin, vuorossa on toinen kierrätysbiisi, Puistossa. Tämä vain konserttisaleissa esitetty versio on todella pysäyttävä, hieno ja punaisten valojen kera hyvin dramaattinen. Akustinen setti loppuu siihen, kun Anssi seisoo varjokuvana käsi nyrkissä kohti taivasta. Yleisö aplodeeraa ja bändi hipsii takahuoneeseen.
Alkaa salimiksaaja-Tertun ja kumppaneiden lavanmylläystauko, akustiset soittimet siivotaan takahuoneeseen ja tilalle taiotaan sähköiset. Joka keikalla sali tyhjennettiin yleisöstä roudausta varten, ja mikäs siinä. Tällaisen Ääriviivoja-levyn tyylin mukaisesti elämässään eri lailla kovia kokeneiden ihmisten kohtaloiden kavalkadin jälkeen maistuukin tee ja leivos. Tosin jos niitä mielii, on syytä olla suht liukkaasti liikkeellä, sillä virvokepisteelle tulee jono yhtä nopeasti kuin naisten vessaan. Onneksi väliaika on sen verran pitkä, että ehtii tarvittaessa jonottaa molempiin, tai sitten vain puida tuttujen kanssa kaikkea kuultua. Kyllä nämä konserttisalikeikat ovat leppoisia, kun yleisön jaksamisesta huolehditaan tällaisella tankkaustauolla. Tämä sopii kaikenikäisille, joilla kärsivällisyys riittää hiljaa istumiseen.
Toisella puoliajalla ei salissa kuitenkaan tarvitse istua hiljaa, sillä Anssi on luvannut lisää volyymia ja rokkia. Ensin lavan valtaa Ville rumpusetteineen, lavan takavalot välkkyvät, sitten lavalle astelee muu bändi, Tuomaksen ja Antin pitkät mustat basistirotsit ovat taas käytössä. Tuomaksella on komea sinisen ja punaruskean värinen Novo-kitara. Lopuksi saapuu Anssi katkaistun mikkiständinsä kanssa hapsutakki päällään ja tanssahtelee Bumerangin intron tahtiin. Kiertueen viimeisellä keikalla Anssi ilahdutti saapumalla lavalle leikkilepakko suussaan, pienenä tribuuttina Ozzy Osbournen suuntaan. Siitä on hyvä lähteä perehtymään itseään toistavaan parisuhteeseen.
Ääriviivoja-levyn avausbiisiä seuraa mietiskelevämpi Jotain on poissa, jonka pehmeääkin pehmeämpi syntikkamatto toimii vielä paremmin livenä kuin levyllä. Olemme välittömästi syksyisellä maantiellä Savon Pariisin liepeillä ihmettelemässä, mitä se hirvi tien laidalla tuijottaa. Ja minne onkaan kadonnut se uuden auton tuoksu? Hyväksyvää nyökyttelyä.
Anssi noutaa punaisen Gretschin, pyyhkäisee hapsut pois tieltä ja sitten polkaistaan käyntiin seuraava uuden levyn biisi, vauhdikkaan iloinen mutta sisällöltään hieman köykäinen SOS. Tämä sijoittuu Ruisrockin maisemiin, jossa Omenaksi kutsuttu ihana tyttö katoaa festarivilinään. Levyllä biisi on yksi niistä, joissa bändi soittaa mukana, joten sovitus mukailee levyversiota.
Seuraavan kappaleen Anssi spiikkaa kertomalla, että jotkut ovat jopa menneet naimisiin tämän biisin tahtiin. Ja päättää kiertueen lopuksi peräti kosaista koko porukkaa. (Hah, joukkohäät!) Varoituksen sanana vielä makealle persolta levylaulajalta, että kappale on kovin makea, diabeetikoiden kannattaa ottaa insuliinit valmiiksi. Ei paljon jätetä arvailun varaa, mikä kappale on tulossa, sillä näihin tuntomerkkeihin sopii Anssin tuotannossa vain yksi biisi. Tietysti Älä mene pois. Esitystä höystetään vaaleanpunaisilla valoilla ja Antin muikealla bassosoololla.
Kun Anssi yrittää spiikata jotain elämän tarkoitukseen viittaavaa, aloittaa Tuomas mekkaloinnin kitaransa kanssa. Uho yltyy sellaiseksi, että Anssin on pakko tehdä asialle jotain. Hän poistuu hetkeksi lavan sivuun ja palaa sieltä kantaen mustaa Stingray-bassoa. Nyt asustekin on taisteluun sopiva Freddie Mercury -takki. Kitarabattlesta on tullut kitaran ja basson battle! Kuten arvata saattaa, Anssi rökittää Tuomaksen peukkubassottelullaan ja lopulta aateloi osaavan kitaristinsa. Tuomas mököttää, mutta vain hetken aikaa.
Anssi esittelee bändinsä (Antti on ainakin kerran ”hän joka ei esittelyjä kaipaa”) ja sitten Petri Ruususen. Tämä on keikoilta aiemmin tuttu versio, jossa yleisö saa heiluttaa käsiään kertosäkeessä. Kappaleen lopussa Anssi kyykistyy lavalle jättämään hyvästit Lauralle.
Sitten tulee jotain aivan muuta. Anssi hakee Gibson Explorerin kaulaansa ja ilmoittaa, että tämä on viimeinen uuden levyn kappale tänään: Kiitos ei. Tässä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jonkun mörköoopperaksikin tituleeraama raskaampi kappale toimii livenä valtavan hienosti. Niin että siihen voi oikeastaan tykästyäkin näin livenä kuunnellessa. Tämän biisin mukana on myös hyvä moshata. Mutta hei, uudelta levyltä olisi voinut soittaa lisääkin biisejä. Missä olivat kaunis tuokiokuva Elämä jatkuu sekä levyn kenties hienoin biisi, Kaiken tarkoitus? Nämä hitaammat tunnelmapalat olisivat sopineet todella hyvin juuri konserttisaleihin. Nyt keskityttiin niihin nopeampiin, koska settilista on rajallinen ja yleisön suosikeista ei ollut vielä kiertueen suunnitteluvaiheessa tietoa.
Kitarakavalkadi jatkuu, kun lavalle tuodaan mustavalkoinen vuoden 1962 Stratocaster. Sehän on Kuolleen miehen kitara. Anssi kertoo ensin spiikin, sitten lyriikoiden muodossa, miten soittajat vaihtuvat mutta soittimet jatkavat soihtuina kulkuaan. Tämä on kappale, jota harvemmin soitetaan normikeikoilla, mutta konserttisalissa voi luottaa siihen, että yleisö jaksaa keskittyä. Lopuksi saamme kuunnella vielä, mitä sanottavaa vanhalla Stratocasterilla on. Jospa se voisikin kaiken kertoa!
Vauhti kiihtyy, sillä vuorossa on Nostalgiaa, perinteisen nostalgisena versiona tietenkin. Tässä vaiheessa innokkain yleisön osa on jo seisaallaan eläytymässä menoon ja kiljumassa lisää nostalgiaa. Kiertueen loppua kohden myös lavakoreografioihin tulee lisää vauhtia. Tuomas alkaa ottaa mukaan loikkia, Anssi ja Antti käyvät kilpasille isolla lavalla ja lopulta kitaristit tiluttavat yhdessä kitarat niskansa takana.
Tästä jatketaan suoraan 1972:n riffiin, joka saa yleisön taputtamaan tassujaan tahdissa. Lohjalla koko sali nousee seisomaan jo tässä vaiheessa, mutta jähmeämmissäkin paikoissa tämä hitti saa yleisöön jonkinlaista vauhtia. Kertosäkeitä lauletaan yhdessä ja lujaa. Kiertueen viimeistä kertosäettä varten Anssi pyytää koko Sellosalin seisaalleen. Kun viimeinen sointu kajahtaa, lava pimenee ja muusikot suunnistavat pimeyden keskellä pois lavalta.
Yleisön taputus jatkuu, totta kai lisää on saatava! Encoreen Anssi on varustautunut valkoisella Gretschillä, eli kuten arvata saattaa, vuorossa on Nummela. Yleisöön syttyy tähtitaivas, kuten viime kiertueellakin, vaikkei Anssi joka keikalla muista mainita tähdistä. Sitten lauletaan taas yhdessä O-kirjainta ja vähän muitakin vokaaleja. Kappaleen loppuun saadaan perinteinen vesipullo-geysir.
Kun kiertueen biisilistaa mietittiin, päädyttiin lopulta siihen, että Parasta aikaa toimii tällä paikalla niin hyvin, ettei sitä kannata siitä mihinkään vaihtaa. Kyllä nämä konserttisalit ovat varsin usein juuri sitä parasta aikaa. Osalla keikoista meno on tässä vaiheessa niin kova, että Anssi ottaa ja ”pökrää” keskelle lavaa. Virkoaa sieltä sitten Tuomaksen virvoittavan veden avulla ihmettelemään meininkiä. Sellosalissa Anssi tiedustelee jokaiselta bändin jäseneltä yksitellen, että ootteko valmiita viimeiseen sointuun. Joka kohdassa yleisöstä huudetaan: ”eeeeei!” Sitten kun Anssi suuntaa katseensa yleisöön ja kysyy, ootteko valmiita viimeiseen sointuun, kuuluu ponteva ryhmähuuto: ”EEEEIIII!” Ööh… No mutta soitetaan sitten vielä yksi biisi! Ja niin kiertue päättyykin lopulta Kahteen sisareen, bändillekin yllätyksenä. Sen loppuun tulee vielä Parasta aikaa -biisin viimeinen sointu.
Huh, mikä keikka – huh, mikä kiertue! Ihmiset poistuvat jokseenkin pöllämystyneinä, iloisina ja virkistyneinäkin salista. Pave on koko kiertueen ajan vaalinut neljää biisilistapaperia, jotka on huolella teipattu jokaisen lavan lattiaan. Sellosalissa Anssin poistuttua lavalta joukko naisväkeä loikkaa pitkin poikin lavalle kohti biisilistoja ja taistelee niistä – noh, jos ei ihan verisesti – niin innokkaasti kuitenkin. Osa ei edes ehdi tajuta, mitä tapahtuu, kun onnelliset biisilistojen omistajat jo nyhtävät hymyillen roudarinteippejä listoistaan. Pave käy rauhoittelemassa järjestyksenvalvojia, että tämä on ihan arkipäivää, ei syytä huoleen.
Pavelle ja muillekin crewn jäsenille tarjoillaan kiitoksena heidän suosikkiherkkujaan, kuten karkkia ja pähkinöitä. Sitten viimeisetkin joukosta siirtyvät salin puolelle, jossa Anssin nimmari- ja yhteiskuvajono on jo täydessä vauhdissa. Narikka tyhjenee takeista ja henkilökunnasta, mutta väki ei merkittävästi vähene, sillä sisään kannetaan Ääriviivoja-levyn kannen mukaan taiteiltu kakku, jota myös bändi saapuu maistelemaan. Bändi sekä crew vaikuttavat väsyneiltä, kun kiertue on saatu onnellisesti päätökseen. Samoin fanit, jotka varmasti jäävät malttamattomina odottamaan tulevia keikkajulkistuksia!
Artikkelin pääkuva on Helsingin Savoysta, 4.10.2018. Lisää kiertuekuvia löydät täältä!
Kiertueen täydellisen biisilistaan voit tutustua täällä.
Jos haluat kokea kiertueen päätöskeikan kotisohvallasi, ota hyvä asento ja klikkaa itsesi Espoon Sellosalissa 20.10.2018 taltioituun livelähetykseen:
Akustinen osuus
Sähköinen osuus
Tosi hyvin kirjoitettu, kuvailtu ja kuvattu. Toivottavasti panet linkin faneihin.
Kiitos Mari kovasti.
Olipa hienoa elää konsertit vielä kerran läpi näin sun tekstiä lukien.
Kuunnellen oon elänyt ne uudestaan jo useampaan kertaan.
Kiitos, hirmu kivasti kirjoitettu. Noin se meni!