Harhaa.com on ollut ahkerasti Anssin kiertueella ja nyt täältä pesee tuoreeltaan tunnelmia eilisestä kattospektaakkelista, eli Tennispalatsin keikalta 6.5.2016. Koko keikan taltiointi on katsottavissa 5.6. saakka täällä. Nyt raporttivaihteelle!
Tiedättekö sen tunteen, kun kaikenlaista kummaa tapahtuu, ihan ihmeellisiä mahtavia asioita, jotka ei ole arkipäivää kellekään, mutta sellaisia on tullut niin usein ettei niistä enää oikein ylläty. Ottaa ne vaan vastaan – että no okei tällaiseenkin tuli jouduttua! Ja sit yrittää jälkeenpäin ihan tohkeissaan fiilistellä, että mitäs hemmettiä taas? Että oikeesti voi tapahtua ihan mitä vaan.
Tämä oli tunnetila eilen, kun Anssin keikkalava oli viritetty Tennispalatsin katolle. Tuttujen kesken oli nostatettu keikkatunnelmaa jo koko viikko ja etenkin kun sää oli perjantaina mitä kesäisin, lämpötila hipoi jo kahtakymppiä, kaikkien mieli halasi Kampin kukkulalle. Meidän omaan pieneen vallattuun puistoon, pienelle ruohoiselle kumpareelle, jossa oli yksi yllättävän kookas mäntypuska.
Kela-leiriin koottiin kuka mitäkin. Istumapressu, askartelutarvikkeita, promosinkkuja, kiikareita, sukulaisia, ilmapalloja, roudarinteippiä… Kun kello löi jo viisi, leirimme oli varmasti melkoinen näky. Männyssä liehuivat punaiset sydänilmapallot ja keltaiset hymynaamapallot, oli kaksi mustakeltaista AK-kylttiä ja yksi rinteeseen keltaisella teipillä vedetty Kela, sekä pressun päällinen täynnä täpinöivää jengiä Kela-t-paidoissaan. Sitten yläilmoista kajahti Kasarin lapsen taustanauha, Anssi kiipesi kymmenen metrin korkeudessa olevalle lavalleen ja hurraaminen alkoi. Hämeestä sometettiin, että ilmapallomme näkyvät siellä saakka! Katolla oleva kamera kuvasi suoraa streamia Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien nettisivuille. Onpa nyt kuulijakuntaa ainakin kaksin verroin!
Aloitusnumerossa Tennarin katolla esiintyivät yhdessä Anssi ja hänen edesmennyt isänsä, vaikka sitä ei siinä hetkessä ehtinyt ymmärtää. (Isä soittaa sillä taustanauhalla.) Eikä pojalla tietenkään mitään turvavaljaita. Keväinen tuuli liehuttamassa hiuksia, musta solkitakki, vakuuttava haara-asento ja laulumikki. Nyt ei kyllä yltänyt heittämään yläfemmoja, mutta toimii tuo etänäkin! Parempi, että artisti malttaa pysyä kerrankin pomppimatta.
Leirin kokoamisen tuoksinassa ympärille oli kerääntynyt laaja ihmisjoukko, jota jatkui oikeaan ja vasempaan melkein niin kauas kuin näkyi. Jotenkin tuntui mahdottomalta, että tällainen massa lähtisi mukaan yksinään katolla heiluvan mustiin pukeutuneen miehen lallatuksiin. Mutta niin siinä vaan kävi. Jengi oli niissä tunnelmissa missä aurinkoisena perjantai-iltapäivänä loistavalla livekeikalla luontevasti on. Aurinkolasit, t-paidat, kaverit, hyvä fiilis, ei kiirettä mihinkään. Äänentoisto pelasi, eikä se kuulostanut hyttyseltä tuulessa vaan ihan oikealta keikalta. Lokit lentelivät kiemuroitaan auringossa lavan ohi, artistista katsottuna alaviistossa.
Anssi jatkoi saarnaamista katolta uuden mustan Martin-kitaran säestyksellä. Katolta tarjoiltiin kesäkansalle livenä Kaksi sisarta, Milla, 2080-luvulla, Puistossa, Petri Ruusunen, Levoton tyttö, 1972 ja Nummela. Yleisön yhteislaulu- ja taputusherkkyyttä on vaikea arvioida, sillä meidän kukkulallamme oli sen verran reipas meininki, ettei muiden kuin Anssin ääni hevin yltänyt siitä yli. Levottoman tytön jälkeen Anssi esitteli katolta yleisöä sytyttäviä rockriffejä ja totesi, että hänen tuotannossaankin on yksi sellainen – ja tiesi hyvin, sillä 1972:n tenhoava riffi sai yleisön välittömästi taputtamaan tahtia. Nummelan hoilotusosiossa lauloimme niin suureen ääneen, että aloin epäillä, ettei ympärillämme kukaan muu oikeasti laulakaan, joten ääntä piti yrittää korottaa senkin edestä. (Katolta kuvatulla videolla tilanne kuuluu toisin, onneksi!)
Nummelan jälkeen Anssi pyrki jo lavalta pois, mutta yleisö vaati taputtaen lisää. ”Onks teillä toivebiisejä?” kuului kysymys katolta ja jengi huusi vastauksia yhteen ääneen. Ylimpänä ja useimpana kuului toive Mikan faijan BMW:stä, joten sitä saa mitä tilaa. ”Meidän mopot kulki kahtasataa, tämä puisto vallattiin…” Keikan lopuksi Anssi julisti kesän avatuksi. Hän evästi kuulijoita elämänohjeellaan: ”tehkää asioita joista on teille iloa ja älkää olko ilkeitä toisille”. Näille hurrattiin. Anssi myös kehotti jengiä tutustumaan vasta päivitettyyn kesän keikkakalenteriin, koska keikat on siistejä juttuja. ”Nähdään keikoilla.” Todellakin!
Kahden viimeisen biisin aikana leirissämme oli käynyt vieraita. Ylen toimittaja oli bongannut pallomeremme ja heiluvat kätemme ja rekrytoinut henkilöitä haastateltavakseen. Meitä lähtisi neljä kyltteinemme saman tien heidän mukaansa. Jäin kurkottelemaan AK-logoa männystä ja sillä aikaa muut katosivat ihmisvilinään. Leirimme tähystäjä kertoi jengin menneen Tennispalatsiin sisälle. Vahtimestari ohjeisti minut kolmoskerrokseen ja toinen avasi oven, jonka takana odottivat kapeat puiset kierreportaat, jotka olin nähnyt aiemmin Anssin snäpissä. Ei hitto, tästä pääsee katolle!!! Me päästään Tennispalatsin katolle!!!!!
Portaiden yläpäässä odotti kolme tuttua naamaa, jotka olivat iloisia kadonneen lampaan löytymisestä. Siellä oli mukava katonrajan kokoustila, josta johtivat portaat ylös luukusta katolle. Anssia ei näkynyt missään. Paikalla olivat Janne LiveNationista ja kitarateknikko-Esa, jotka eivät odottaneet törmäävänsä meihin täällä. Ja Ylen kuvaustiimi, joka ei arvannut, että tunnemme koko crewn. Niin, juttu menee kuulemma kohta suorana Uudenmaan paikallisuutisiin telkkariin. Haastatteluun valitut alkoivat jännätä ja me muut tsemppasimme!
Sitten kiivettiin katolle. Voiko surrealistisempaa tunnetta enää olla? Snäpeillään Anssi oli viitoittanut reitin kattopalkkien yli, mutta eihän me nyt hyvänen aika mitenkään osattu vielä hetkeä aiemmin kuvitella, että Tennispalatsin kattokeikan jälkeen me keikkuisimme hihkuen näillä samoilla jalanjäljillä! Kaikista tuhansista ihmisistä juuri me?!? Järjetöntä. Katto oli tosiaankin hieman ulkoreunoihin kallellaan, kuten olin aamulla radiohaastattelusta kuullut, ja peltiset kattolevyt kupruilivat hieman, kun niille astui. Siellä oli lava, Anssi hörppimässä vettä ja antamassa haastattelua toiselle toimittajalle. Odotimme jännityksellä, mitä tapahtuu, kun Anssi kääntyy ympäri ja näkee meidät. Mutta Anssi on Anssi, ei hän edes yllättynyt! On selvästi oppinut sen, että voi tapahtua mitä vaan!
Sillä aikaa kun Yle testaili haastateltavien kanssa yhteyksiä, sain hetken jututtaa onnellista Anssia. Ei häntä ollut juurikaan pelottanut. Ja joo, lava tutisi vähän, mutta ei sitäkään lopulta huomannut. Eikä ollut turvavaljaita, oli kokeillut niitä ennen keikkaa muttei se oikein toiminut. Samaan aikaan lavan purkukaksikko veti vaijeria perässään valjaat päällä, jotta pääsi työturvallisuussäännösten mukaan töihinsä… Anssi oli pistänyt katolta merkille myös meidän leirimme. Ja huomannut, että hänestä katsottuna oikealla oli ollut hiukan väljempää. Sitten Anssinkin piti mennä odottamaan suoran lähetyksen alkua. Tarkkailimme sitä suorana uutisten nettilivestä, josta kuva tuli viiveellä. Hyvin meni!
Oli ehdottomasti hyödynnettävä ainutlaatuinen tilanne ja otettava yhteiskuvia katolla. Anssi valitsi paikan kattokaaren varjosta, poissa auringosta, oikein selfieguru meillä tässä. Muistin, että selfieitä ottaessa tapahtuu usein tapaturmia, mihin Anssi totesi, että pysytäänkin kaukana katon reunasta. Puhelinten kamerat lauloivat. Anssi ei oikein vielä ymmärtänyt, mitä on tapahtunut, pitää varmaan nukkua yön yli, että tajuaa. Mutta meille kaikille varmasti jää tästä keikasta hienot muistot! Todellakin!
Lopuksi kättelimme maestron juhlallisesti ja poistuimme katolta riemusta kiljahdellen. Anssi jäi sinne snäppäämään. Me lähdimme kierreportaita alas etsimään loppua seuruettamme ja tavaroita, sillä katolta katsottuna kukkula oli jo tyhjentynyt. Alakerrasta löytyi seurue ilmapallojen kanssa. Tässä vaiheessa vasta huomasimme jalkojemme tutinan. Olihan jännää!!! Siinä kuvia ihmetellessä ikkunan ohi vilahti tuttu mustiin pukeutunut hahmo, mikä aiheutti ryntäyksen pihamaalle. Saimme vielä nimmarit käsivarsiin ja poseerasimme yhteiskuvan koko jengillä. Sitten saimme seurata, miten ohikulkijat alkoivat kummasti hidastella kohdallamme. Olihan AK kerrankin oikein näkyvin kyltein merkattu katukuvaan… Muutaman kaverikuvan jälkeen hymyilevä levylaulaja singahti omille teilleen. Me muodostimme katseita kääntävän Kela-kulkueen kohti Forumia, jotta voisimme lepuuttaa tutisevia jalkoja, ravita vatsamme ja yrittää ymmärtää koettua. Sen opimme taas kerran, että koskaan ei voi arvata mitä keikalla tapahtuu. Voi tapahtua mitä vaan!