Miltä Anssin uudistettu bändi kuulostaa uudella kiertueellaan uusien biisien kera? Miten uusi nousu näkyy keikoilla? Mitä biisejä soitetaan? Ovatko keikat oikeasti niin hyviä kuin Anssi Naamatussa hehkuttaa? On aika selvittää asioita! Tässä Marin raportti Järvenpään yöstä.
Blackpoolin ovella oli pientä jonoa ennen yhtätoista. Sisällä velloi jo melkoisesti väkeä. Kohtuullisen kookas mesta, avara suorastaan, useita biljardipöytiä. Lava löytyi lopulta ihan oven vierestä, ns. ikkunaseinältä ja sinne alkoi kerääntyä yleisöä.
Noin 23.20 ämyreistä kajahti Johnny Cashin Man In Black. Miellyttävää, että jotkut asiat on pidetty ennallaan! Artistien takahuone oli jossain aivan muualla, joten yritin kuikuilla, mistä musikantit puskevat yleisön läpi. Ensin perille pääsi Ville, joka suuntasi punaisten rumpujen taakse. Sitten lavalle lönköttelivät rauhallisesti Saara, Antti ja The Uusi Kitaristi Tuomas Wäinölä kitaroineen. Anssi kiipesi lavalle monitoritiskin vierestä. Sitten intro sopivasti loppuikin ja heti täräytettiin eka biisi käyntiin.
1. Kaveria ei jätetä
2. Aamu
3. Milla
4. Puistossa
5. Levyhylly pelastaa
6. Miten sydämet toimii?
7. Kaksi sisarta
8. Kissanpäivät
9. Mikan faijan BMW
10. Karhun elämää
11. Parasta aikaa
12. Jennifer Aniston
13. Levoton tyttö
14. 1972
———- (se kohta jossa bändin pitäisi piiloutua takahuoneeseen)
15. Kaatua kuin puu
16. Maitohapoilla
17. Nummela
Kestoa tuolle setille tuli introineen 1h 40min. Tekemisen meininki oli vahva, keikka eteni kuin juna, ilman kiirettä kuitenkin ja hyvin läsnäolevasti. Lavalla oli pitkästä aikaa biisilistat, tosin niistä poikettiin sen verran, että Ilman sua jätettiin rannalle, eikä Kevät tullutkaan, toisin kuin soundcheckissa. Kuulemma myös Laulu petetyille on hyvin treenattu keikkoja varten.
Koko kattaus kuulosti tuoreelta sekä soitollisesti että sisällöltään. (Kaveria ei jätetä aloitusbiisinä?! Ihan puskista, mahtavaa!) Tuoreuteen vaikutti tietysti uusi kitaristi ja nippu uusia biisejä, mutta myös vanhoja oli sovitettu aika reippaasti uusiksi. Erityisesti Kissanpäivät oli muuttanut muotonsa täysin ja Bemari oli saanut uusista riffeistä uutta kiiltoa. (Kuulemma jonkun Villen idean pohjalta.)
Bändin etulinjassa Tuomas on ottanut paikkansa entisen Saaran kosketinkioskin kohdalta. Antti hoitaa edelleen yleisöstä katsottuna oikean laitahyökkääjän paikkaa. Saara on Villen rinnalla kakkosrivissä. Tuomaksen läsnäolo kuuluu taidokkaana kitaransoittona – nyt bändissä on kaksi melko tasavahvaa kitaristia. Tämä näkyy niin, että lavalla on vähän väliä jonkinasteista kitarasotaa ja tilutusta kahden pitkätukan välillä. Erityisesti Kaatua kuin puu -biisissä on pitkä kitarasoolo-osuus. Antti taisi käyttää ilmausta ”naurettavan pitkä”. Ja Blackpoolissa se oli vielä pidennetty versio – kitaristit sotivat aikansa, kunnes paremmuus selvitettiin kivi-sakset-paperi-menetelmällä. Tuomas voitti paperilla Anssin kiveä vastaan ja tuuletti. Anssi on edelleen bändin duracell-pupu, joka heiluu ympäriinsä. Tuomas pysytteli pääasiassa suhteellisen eleettömästi omalla tontillaan. Antti havaitsi keikan aikana Tuomaksella ns. saunan-ylälaude-puristus-ilmettä. Sitä on hyvin vaikea sanallisesti selittää. Antti myös kertoi Tuomaksen tuoneen lisää ryhtiä bändiin.
Muusta bändistä Ville näytti vihdoin olevan omassa elementissään. Välillä ihan hirmuista jammailua ja keikan lopuksi kapulat lensivät lavalle. Saara jäi harmillisesti mun näkökulmasta Anssin taakse, mutta koskettimet olivat hyvin äänessä. Antin ilmeistä pystyi päättelemään, että hyvin etenee. Tuttu virne ryöstäytyi keikan loppua kohden vallitsevaksi ilmeeksi ja ainakin Ville ansaitsi kättelyt. Kättelykeikka siis.
Myös Anssi oli erityisen terävässä vedossa. Silmistä paistoi soittamisen ilo, suupielissä vilahteli hymy, tossut pomppivat tasajalkaa, kädet hakkasivat vahvasti tahtia ja kitaroiden kaulat uivat yleisön yllä moneen kertaan. Niin paljon energiaa oli kehissä, että paidasta pystyi todennäköisesti puristamaan pisaroita keikan jälkeen. Kehuin myös hiuksia – ihan kuin niille olisi tehty jotain kauneustoimenpiteitä, joihin tv-studioiden maskeeraajat eivät tollouksissaan kykene. Liekö sitten ollut ihan luonnontilassaan tuollainen pörheä, vaalea ja ilmavasti liehuva jalopeuran harja.
Kitaroista käytössä olivat punainen ykkös-Gretsch, uusi 40-vuotislahjakitara ja valkoinen Stratocaster. Viimeksi mainittua käytettiin biiseissä Karhun elämää ja Parasta aikaa. Muutoin pääasiassa uudet kappaleet menivät uudella kitaralla ja muut Gretschillä, en tosin kiinnittänyt tähän hirveästi huomiota.
Mikan faijan BMW:ssä sattui ilahduttavan totaalinen blackout, kun Anssi tai kukaan muukaan bändistä ei muistanut toista säkeistöä. Eihän tätä biisiä varsinaisesti ole harjoiteltukaan… Yleisöltä tuli ehdotuksia, mutta joko ne menivät metsään tai Anssi ei niitä metelin yli kuullut. Lopulta biisi eteni niin, että yleisö lauloi Anssille säkeistön ja bändi jatkoi siitä kertsiin. 1972:ssa peukaloitiin sanoitusta ihan tahallisesti. ”Meidän piti muuttaa maailmaa” käännettiinkin muotoon ”me voidaan muuttaa maailmaa”. Miellyttävää!
Niin, ne kovasti odotetut uudet biisit! Ensimmäisenä uudelta levyltä tuli yllättäen Levyhylly pelastaa, joka kuulosti melkoisen paljon levyn versiolta. Tuomas hoitaa saksofonin viran kitarallaan. Koko soundimaailma (koskettimet erityisesti) oli ihan eri kuin aiemmissa kappaleissa, en osaa sen tarkemmin eritellä. Sama kakkossinkussa Miten sydämet toimii. Levoton tyttö oli jotenkin perinteisempi, mutta aiheutti voimakkaan yleisömölyreaktion – hitti kun on. Kaatua kuin puu -kappaleessa oli se kitarasota. Parasta aikaa sisälsi reipasta nostatushenkeä keikanpäätös-Nummelan tyyliin. Minusta tuo biisi lähti paremmin lentoon livenä kuin levyllä. Maitohapoilla osui encoreen ja ehkä siksi mulla on sen kohdalla jonkinlainen musta aukko, jotain alkurytmiä siihen kai taputettiin.
Yleisössä oltiin myös vahvasti hereillä. Anssin keikkayleisö on hyvin osallistuvaa. Ei niinkään tyydytä notkumaan coolisti musiikin tahtiin vaan tanssitaan, moshataan, rymytään lähemmäs lavaa ja lauletaan tai huudetaan tarvittaessa. Mutta kohteliasta väkeä keskimäärin, eikä mitään överihumalaisia näkynyt. Erityishuomio siitä, että vaikka minulla oli korvatulpat, yleisö kiljui encoren alun kieppeillä niin että korvia oikeasti vihloi. Hetkeksi tuli sellainen olo, että esiintyykös täällä se Justin Bieber?
Eturivissä tapahtui hassua valumista oikeaan ja vasempaan bilettäjien mukana. Kurkottelin juomaani lavan reunalta aina eri tyyppien välistä ja siirsin sitä useita kertoja pois kiivaimmasta kiehunnasta. Jossain vaiheessa lasista katosi pilli. Suojelutoimet eivät riittäneet – kuppi tönittiin keikan loppupuolella nurin ja tietysti lätäkkö muodostui Anssin ständin juureen, josta hän joutui pelastamaan yhden kitarapalikan turvaan. Lätäkössä oli myös se mystisesti kadonnut pilli. Pahoitteluni pikku lirusta, ois pitänyt juoda nopeammin pois.
Keikan loppupuolella ainakin minulle alkoi tulla hiukan tukala olo, happea olisi voinut olla enemmän ja jonkinlainen viilennys olisi ollut tarpeen. Anssi ojensikin ystävällisesti puolikkaan vesipullonsa eturiviin kiertämään ”suihkulähde-esityksensä” jälkeen. Pari tyyppiä otti pullosta kiitollisena pitkät huikat. Ehdin kai alitajuisesti toivoa, että Anssi nakkaisi vedet yleisön niskaan, joten kun sain pullon käteeni, ilahdutin hetken mielijohteesta yleisöä limboamalla vedet kaaressa ilmaan taaksepäin. Omaan niskaan sitä ei tietenkään tullut – sinne olisin sen kaatanut, jos olisin miettinyt kahta sekuntia pidempään. Toivottavasti vesisateesta oli takana olleille enemmän iloa kuin harmia!
Myös nimmarit hoidettiin keikan jälkeen tyylikkäästi. Anssi ilmoitti keikan lopulla, että antakaa 10-15 minuuttia, niin hän käy vaihtamassa päälleen ”jotain seksikkäämpää” (viitaten märkään paitaansa, mistä yleisö riemastui) ja tulee sitten myyntipisteeseen signeeraamaan. Myynnissä oli ihmeekseni kolmenlaisia fanipaitoja – musta sormenjälkipaita, valkea Miten sydämet toimii? -kuvapaita ja musta KELA-paita. Lisäksi levyjä, kirjoja ja ”kaikkea tarpeellista”. Ruuhka oli keikan jälkeen sen verran vahva, että en itse ryhtynyt tekemään ostoksia vaan lähinnä katselin suu auki, kun Anssi otti presidentin lailla fanejaan vastaan, poseerasi, hymyili, jutusteli ja signeerasi lähes kolme varttia.
Tiedustelin Antilta lahjomatonta mielipidettä siitä, että onko tämän kiertueen alussa liioiteltu, kun on puhuttu jopa uran parhaista keikoista. Kuulemma ei ole. Ja Antin mukaan keikat vain paranevat koko ajan. Tästä on todella hyvä jatkaa!