Maanantaina 31.8.2009 kellon lähestyessä kuutta Urho Kekkosen kadulle alkoi kertyä sekalaista seurakuntaa sille kohdalle, jossa suljettu ovi merkkasi Semifinalin sisäpihan paikkaa. Anssi oli julistanut blogissaan, että näissä koordinaateissa uusi levy Aukio olisi mahdollista kuulla ennakkoon ja se jos mikä oli houkutellut kaikenlaiset vanhat jäärät (itseni mukaan luettuna) kömpimään ulos koloistaan.
Oven avauduttua jonomuodostelma siirtyi Semifinalin ovelle ja siitä lopulta hyvässä järjestyksessä sisälle. Semifinalin koko hämmentää aina pienuudellaan. Penkit aseteltiin keskilattialle hyvään järjestykseen ja kun nettilähetystekniikka saatiin vihdoin suosiolliseksi, kuuntelu pääsi alkamaan. Lavan ylle heijastettiin Sami Makkosen upeaa levynkansitaidetta kunkin biisin kohdalla.
Tässä joitakin pohdintoja kappaleista:
Huuto on yleisestä harhaluulosta poiketen kirjoitettu levylle viimeisenä – Anssihan väittää haastatteluissaan, että biisit on tehty tarinan mukaisessa järjestyksessä. Soundissa kuitenkin paljastettiin, että levyn tarinaa ennakkoon kuunnellut Jarkko Martikainen toivoi jotain päähenkilön taustojen esittelyä alkuun. Olisiko Jarkon pitänyt pitää suunsa kiinni vai ei? Joka tapauksessa kyseessä on vivahteikas kuvaus päähenkilöstä höystettynä hitusella The Hulatonesin musiikillista tyyliä.
Uni alkaa studiovideoiden alussa kuultavalla teemalla, jota laulaa Erin Anttila. Kaunista, kaunista! Biisiin liittyvä piirroskuva muistutti kovasti levynkansikuvaa, tosin ilman levylaulajan aristokraattista profiilia. Itselleni tästä kappaleesta tuli ensin mieleen Dingon Kaunotar ja kulkuri. Biisi on kuin loistava intro tulevaan, kaikki jää vielä auki.
Aamu kuulosti kolmantena biisinä kovastikin jytäävältä. Tässä vaiheessa on enää paha mennä kiistämään singlepotentiaalia, jos keikkayleisökin osaa todistettavasti laulaa sitä (Anssi kertoi kokemuksestaan yksityiskeikalla Vanajanlinnassa). Hyvä se on, myös Kellyn mielestä. Hauska yksityiskohta: tuottaja Tommi Viksten keksi, soitti ja äänitti kitaranostatuksen ennen kertsiä ja lisäsi sen kappaleeseen vielä masteroinnin jälkeen.
Kaivos-biisistä nousee päällimmäisenä esiin maukas kitarakuvio. Kovasti bluessahtava kokonaisuus ja tarina, joka herättää ajatuksia. Studiovideoissa kuultu Saaran kosketinsoitto kuului vain kovin hiljaisena. Silti erittäin hyvä. Vikstenin vaikutus sovitusvaiheessa nk. suosta nostajana myönnettiin.
Albin Stenman on pieni vihainen biisi. Kuin Pikku Myy. Se käy päälle ja tarttuu kiinni kuin takiainen, mistä todistaa myös se, että biisi voitti illan singleäänestyksen. Tämä varmasti toimisi singlenä, mutta tässä suurien ja kauniiden biisien seurassa se hieman kalpenee. Anssin mukaan laulun tarina vaati folk-henkistä toteutusta ja sellaisen se myös sai. Ellet ole kuullut vielä tarinaa Anssin papan synttäreistä, terästä korviasi, kuulet sen varmasti jossain haastattelussa. Hieno tarina elävöittää tätä biisiä.
Haaveilua on se levyn pakollinen slovari. Sokerinen teksti on kuorrutettu sokerisella musiikillisella toteutuksella. Anssikin myöntää, että hieman imelähän siitä tuli. Mutta myös todella kaunis. Yllättävää oli se, että Kellyn mielestä tämä oli yksi vaikeimmista äänitettävistä, koska se purkitettiin lähes yhdessä pätkässä livenä. Kuulemma toinen otto valittiin levylle, vaikka ottoja oli useampia.
Romahdus on juuri sellainen kuin nimensä, muttei mitenkään huonossa mielessä. Itse olin tarinan perusteella kuvitellut, että tässä biisissä kaivos romahtaa niskaan. Todellisuus oli kuitenkin vielä dramaattisempi. Pelkästä kaivoksen romahtamisesta niskaan ei olisi saanut näin pysäyttävää kappaletta. Jopa hyytävää. Musiikillisessa toteutuksessa on apulantamaista tykitystä ja epätoivoa.
Loukussa alkaa Romahduksen jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta kauniina kuin unelma. Biisissä kuuluu Pink Floydia, siinä on hämyisiä kitarakohtia ja se kasvaa jopa hymnimäiseksi. Itse en osannut kuulla tässä Anssin lainauksia Puistossa ja Kaksi sisarta -kappaleista, kuulin vain osuvan sointukulun. Sulavalinjainen otus on tämä biisi.
Ihme alkaa epäilyttävällä kulkusten äänellä. Kaikki sen jälkeen tuleva lähentelee täydellisyyttä. Jotenkin erittäin täysipainoinen biisi, jossa kaikki on kohdallaan. Teksti sisältää sen verran jykevää ja osuvaa symboliikkaa, että äkkinäinen luokittelisi tämän biisin gospel-kategoriaan. Vähän samaan tyyliin, kuin albumin kannen voi halutessaan nähdä todisteena ulkoavaruudesta saapuvista kidnappaajista tai Anssin huonosta suuntavaistosta matkallaan esiintymislavalle.
Paluu kertoo tarinan loppuun, eikä ehkä sen vuoksi toimi yksittäisenä biisinä. Loppuratkaisua emme tietenkään halua paljastaa, mutta täytyy ihailla Anssin taitoa tarinankertojana. Kappaletta säestää kovin Dire Straits -henkinen kitara. Ja kyllä, loppusuoralla ovat mukana myös ne valkoiset tulppaanit!
Aukio päättää albumin mykistävän kauniisti Uni-kappaleen aloittaman teeman myötä. Anssin mukaan loppuratkaisu on Tim Burton -henkinen ja peräti lainaus eräästä elokuvasta. Saattaapa tässä herkemmän ihmisen silmäkulmakin kostua.
Kuinka tässä malttaa enää odottaa 9.9. saakka?!