Eipä ollut Anssi turhaan mainostanut Akun Tehtaan Kosketuksessa-tv-nauhoituksia foorumillaan. Bändi soitti kaikkien aikojen pisimmän keikkansa, lähes kolme tuntia, ja niinkin omituisena viikonpäivänä kuin maanantaina 13.11.2006.
Vajaan sadan hengen joukko arvonnassa lippunsa voittaneita Anssin musiikin ystäviä matkusti Ylöjärven perukoille eri puolilta Suomea, jopa Oulusta saakka. Ovella heitä tervehtivät lumen keskellä loimuavat ulkotulet. Kun takit oli jätetty narikkaan ja limut ostettu, yleisöä alettiin päästää studion puolelle. Sieltä löytyi kaikille hyvät ja mukavat istumapaikat järjestettynä puolikaaren muotoon lavan ympärille. Tunnelma oli oikein kotoisa.
Juha Torvinen, jota ei kuulemma tunnisteta enää vaatteet päällä, juonsi lavalta käsin jännittäviä viime hetken valmisteluita ennen nauhoituksen alkua. Tradition mukaisesti yleisö aplodeerasi seisaaltaan, kun Juha kuulutti Anssin saapuvan studioon. Anssi tervehti yleisöä, istahti pienen mustan flyygelin ääreen, kehotti yleisöäkin istumaan ja ilmoitti, ettei osaa seuraavaa kappaletta…
Ilta alkoi Pekan ja Suden Kuolemattomalla laulajalla, jonka Anssi tulkitsi ensimmäistä kertaa oikealla flyygelillä. Komealta kuulosti! ”Tänä iltana lähden etsimään, tänä iltana tahdon löytää sydämiin, kuulua unelmiin…” Soolo-osuus jatkui akustisella kitaralla ja Murhaballadilla, jonka aikana bändin jäsenet jo liikehtivät lavalla malttamattomina.
Akustinen bändiosuus alkoi Villen banjon virittämisellä, mille sekä Antti että Anssi antoivat siunauksensa, koska ”tää keikka nauhoitetaan kuitenkin kasetille”. Ville on soittanut banjoa 90-luvulta asti, mutta vasta nyt banjomaestroa päästiin kuulemaan keikalla. Sekä Faijan haamu että Kaksi sisarta aloitettiin kunnon banjointrolla, pitihän erikoisesta soittimesta ottaa kaikki irti. Bändin meno pisti epäilemään, että nyt ollaan taidettu jopa treenata. Epäilyksen vahvisti Suuria kuvioita, jonka Anssi spiikkasi kehoittaen ilmavaivaisia päästelemään kaasujansa vapaasti, koska se sopii biisin tunnelmaan. Sähköistä rockversiota nopeampi akustinen bluegrass-country-versio jyräsi kuin höyryjuna ja hauskaa oli!
Hengästyttävän vedon jälkeen Ville vaihtoi Martin-kitaraan ja rauhoituttiin Puistossa-kappaleen parissa. Versio oli varmasti yksi kaikkien aikojen parhaista sisältäen harvinaislaatuisesti kitaranäppäilyä levyversion tapaan. Seuraava biisi oli täysi yllätysveto: Sormus. Ja kirkkaasti kaikkien aikojen paras versio! Kaunista flyygelinsoittoa ja sanoissa vain yksi minimaalinen virhe, joka taisi jäädä koko keikan ainoaksi. (toim. huom. Tikkurilassa 3.3. Anssi muisti Sormuksen sanoista vain kertsin ja pari riviä yhdestä säkeistöstä!)
Akustisen osuuden päätteeksi tuli vielä kaikille pitkää ikää naurun muodossa. Ville kaivoi bongorummut esiin ja Anssi ilmoitti: ”Seuraava kappale kertoo erilaisista ammateista.” (Ahaa, 1972.) ”Mutta voin vakuuttaa, että ette ole koskaan kuulleet siitä tällaista versiota.” (Sipinää, supinaa ja hämmästyneitä ilmeitä.) ”Ottakaa vaan ihan rennosti…” Yleisö aplodeerasi biisin alkaessa ja alkoi heti perään hekottaa ääneen. Versio oli hidas kuin hissimusiikki ja omituisesti rytmitetty, jopa jazzahtava, vieläpä latinovaikuttein. Virallisen näkemyksen mukaan se oli bossa nova -versio. Ville soitti bongojen lisäksi muitakin perkussioita ja kukkopilliä. Kertosäkeet Anssi ennemminkin lausui kuiskaten kuin lauloi.
Tähän väliin tuli sopivasti väliaika ja paikalle alettiin roudata sähköisiä instrumentteja, jolloin yleisönkin olisi hyvä laittaa ”persiljaa korviin”, kuten artisti asian ilmaisi. Jututimme lyhyesti Anttia, joka selitti, että he eivät olleet onnistuneet soittamaan treeneissä juurikaan yhtään kappaleista loppuun asti, kun erinäiset paikat olivat räjähdelleet.
Sähköinen osuus alkoi tutussa kokoonpanossa ja tutulla biisillä, joka kertoo erilaisista ammateista. Kummallisinta oli huomata, että myös tämä versio oli todella hyvä ja ansaitsisi paikan Yle Teeman Kosketuksessa-sarjaan tehtävässä tunnin keikkakoosteessa. Oikeastaan kaikki keikalla soitetut kappaleet, joita oli yhteensä 30 (!!!), olivat niin onnistuneita, että ne voisi hyvin näyttää telkkarissa. Bändi tuntui olevan loistavassa vedossa ja soitti sellaisella taidolla, että paatuneinkin keikkakävijä oli ällikällä lyöty.
1972:n jälkeen Anssi ilmoitti, että tästä eteenpäin heillä ei ole biisilistaa, joten loppukeikan ajan yleisö saa päättää mitä soitetaan. Hihhei! Tosin sillä rajoituksella, että bändi osaa soittaa toivotun biisin. (Soittamatta jäivät mm. Lähtö, Rosa ja Paranoid.) Ensimmäisiksi biiseiksi toivottiin Kaveria ei jätetä ja Tähtilaulu, josta tuli oikein onnistunut versio, tosin hieman alkuperäisestä lyhennetty. Tämän jälkeen huutokonsertti yltyi ja Anssilla oli jo ajoittain vaikeuksia erottaa mölinän seasta joku nimi. Nummela sekä Kaunotar ja basisti selvisivät soittoon asti. Huoneessa-kappaleesta soitettiin ihka ensimmäinen bändiversio, mitä Anssi nimitti julkisiksi treeneiksi. Biisin koskettavuus oli silti kohdallaan.
Jokaisella keikalla kuuluu perinteisesti olla yksi ”Mmmilla!”-huutaja. Niin oli täälläkin ja se riitti. Biisin loppuun lavalla reviteltiin oikein sydämen kyllyydestä Iron Maidenin Trooperia. Millan jälkeen yleisöstä vaadittiin ainakin kahden foorumilaisen yhteisvoimin Rakkaus on murhaa -kappaletta, eikä artistille jäänyt juuri vaihtoehtoja. Versio oli komea, kertosäkeet pauhasivat parhaalla mahdollisella tavalla.
Aplodien vaiettua Anssi ilmoitti, että hän viettää nyt 20-vuotistaiteilijajuhliaan, koska siitä on melko tarkalleen 20 vuotta kun hän teki ensimmäisen biisinsä, ”joka kuulosti tältä…” ja alkoi kaikkien ihmeeksi soittaa ja laulaa Väärällä tiellä -kappaleen ensimmäistä säkeistöä! Bändikin liittyi mukaan. Soitto loppui, kun Anssi totesi ”jne. jne.” – ilmeisesti tukeva ensimmäisen tekeleen päällä istuminen jatkuu taas seuraavat 20 vuotta.
Soittelun lomaan tuli tuttuun tapaan kitaranvaihto- ja viritystaukoja, jolloin kitarateknikko Andy taputettiin lavalle Anssin esittelyiden saattelemana. Mies ei kuulemma halunnut tänä iltana telkkariin, joten pidettiin huoli, että hän varmasti näkyisi! Tauoilla Anssi laukoi perinteisen sympaattisia spiikkejään, mm. massiivisesta kitarapedaalilaudastaan, joka myös ruotsinlauttana tunnetaan, ja uudesta kitaravahvistimestaan vuodelta 1956. Lavalla olleesta jääkaapista kaivettiin juures- ja hedelmäpitoista evästä Huvilupa-nimen keikan ajaksi saaneelle yhtyeelle ja Antti kunnostautui rouskuttamalla porkkanaa mikrofoniin.
Seuraaviksi biiseiksi – joita olivat yleensä ne toiveet, jotka Anssi sattui ensimmäisenä kuulemaan – valikoituivat Uudet autot, Joki, Insomnia, Laulu petetyille ja Harhaa. Insomnian aikana Antti rentoutui upoten syvälle tuoliinsa bassoaan soittelemaan, eivätkä Villen staccato-sadepisarat menneet aivan nappiin. Sen sijaan Harhaa oli täydellisyyttä hipova melko rauhallinen versio, jälleen yksi kaikkien aikojen parhaista. Sen perään soitettiin vauhdikas Rockunelma, koska Anssin mukaan edellisen biisin perään kaivattiin piristystä. (Antti: ”Todellakin.”) Antti pysäytti Rockunelman ensimmäisen startin, koska se oli ”niin hidas, että on mahdotonta soittaa”. Joten nauhalle tallentunut toinen versio oli takuulla nopea.
Anssi pyrki rytmittämään biisitoiveita niin, ettei kahta hidasta tai kahta nopeaa soitettaisi peräkkäin. Nyt vuoroon tuli leppeä Älä mene pois, jonka kahden kitaran soolon kameramiehet tietysti taltioivat tarkkaan. Jennifer Anistoniin lähdettiin rytmikkäiden taputusten saattelemana ja keikkaa jatkettiin ohjaajan toiveesta Mikan faijan BMW:llä. Bändin puhti alkoi jo selvästi hiipua. Anssi mainitsi, että kohta viedään viimeistä biisiä, ja sai tietysti aikaan yleisön ”eeei”-kuoron. Levylaulaja sähköistyi vielä esittämään hiestä valuvana Rva Ruususen ja sinnikkäästi moneen kertaan toivotun Kissanpäivät.
Bändi poistui lavalta, mutta heidät taputettiin takaisin. Anssi tiedusteli, mitä muka on vielä soittamatta ja yleisö toivoi esitettäväksi Karhun elämää. Se soitettiin, joikuineen kaikkineen. Tämän jälkeen bändi piti pienen neuvottelun ja päätti yhteistuumin lopettaa illan edellisen biisin tarjoaman köyhän aasinsillan kautta Karhusaareen. Sitten bändi lähti pois, eikä tullut enää takaisin. Paitsi poseeraamaan vielä järjestäjien ottamaan yhteiskuvaan, jonka jälkeen he katosivat. Olivat kuulemma aika romuna pitkän keikan jäljiltä, jolla esitettiin kuutta biisiä lukuun ottamatta koko Anssin sooloartistina levyttämä tuotanto sekä neljä kappaletta aiemmilta kokoonpanoilta.
”Sun omasi olla voin, kunnes katoan pois, kun sävel viimeinen soi. Mutta tuun, luoksesi uudestaan, tulen lohduttamaan, tulen pelastamaan…”
Kaikki keikalla olleet ovat mykistymisestä selvittyään ylistäneet keikkaa taivaisiin asti. Siksi onkin sääli, että 2 tuntia 50 minuuttia kestänyt musisointi (19:07-19:48, 20:10-22:02, 22:09-22:19) saksitaan vain tunnin mittaiseksi koosteeksi, joka tulee Yle Teemalta syksyllä 2007. Nauhoitusmateriaalia päätynee myös Nummela-levystä samalle kanavalle koottavaan ohjelmaan. Rohkaisemme kaikkia kynnelle kykeneviä pistämään aiheesta palautetta asianmukaisille tahoille, jotta nekin, jotka eivät paikalle päässeet, voisivat mahdollisimman pitkän kaavan mukaan todistaa Anssin ja bändin kovaa keikkakuntoa. Ei sitä ihan joka päivä taltioida näin kattavaa, onnistunutta ja kaikin puolin loistokasta konserttia!
Neljä kuvaa keikalta löytyy Kosketuksessa-sivujen kuvagalleriasta.
Kaksitoista tunnelmakuvaa Akun Tehtaan studiolta Galleriassa.