Singlet 2000-2010 -kokoelmalevyn varsinainen herkkupala on kokopitkä keikka-cd, jolla kuullaan ne kaikista ikivihreimmät anssikelat taltioituna Viking Isabellalla 5.-6.2.2010. Elossa ruotsinlaivalla on näppärä nimi levylle, koska se kuvannee myös bändin tunnelmia tuossa kolmen vuorokauden mittaisessa Itämerellä suoritetussa ihmiskokeessa, jossa ”etanolilla kyllästetyt alkueläimet törmäilivät toisiinsa vaappuvassa, punavalkoisessa petrimaljassa”.
Edellinen lainaus on peräisin Anssin bändin mainion basistin, Antti Karisalmen, näppäimistöltä. Harhaa.com halusi antaa Antille vapaat kädet kommentoida livelevyn biisejä yksi kerrallaan. Kesti joitakin viikkoja, ennen kuin bassomajurin postilaatikkoon kolahti oma kopio levystä. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Antin päästyä avaamaan sanaisen arkkunsa ilmoille ei tullutkaan tilitystä ruotsinlaivan puuduttavista olosuhteista vaan mielenkiintoinen pitkän linjan luotaus siitä, miltä tuntuu soittaa näitä kappaleita keikkalavalla – vaikka vähän keinuvallakin.
Elossa ruotsinlaivalla soittimeen ja kuulokkeet korville! Antin kommenttiraita tulee tässä:
”Kuuntelen livetaltioinnin siis ensimmäistä kertaa ja raportoin samanaikaisesti huomioitani (paljoakaan) sensuroimatta ja raakaan, väkivaltaiseen tyyliini. Katsotaan, onko aihetta itseruoskintaan vai ojennanko bändille suorituksesta henkisen kukkakimpun.
Milla
Kappale, joka lienee säilynyt samankaltaisimpana koko historiansa ajan. Milla ei tarjoa varsinaisia yllätyksiä, vaikka loppuun onkin tullut ujutettua kaikenkirjavia sovitusratkaisuja Iron Maidenista stadionhoilotukseen. Muusikon kannalta yllätyksettömyys on joskus huojentavaa: kappaleen aikana voi musisoidessaan käydä läpi vaikkapa yhdeksän kertotaulua tai miettiä mitä tekisi, jos keikkailemalla pääsisi esimerkiksi Mick Jaggerin liksoille. Tämä versio ei varsinaisesti tee poikkeusta kaikkien Millojen jatkumossa, mutta yllättää kuitenkin nopeudellaan: ollaanko me näin ”tempoisia”?
Aamu
Aamun aikuinen kasarimeininki ilahduttaa aina livetilanteessa. Biisi on basistin näkökulmasta jotenkin hankala: en ehkä ole vielä saanut sormien ja suun yhteiskoordinaatiota täydelliseen synkroniin. Mutta hitto vie, tässä versiossahan meininki on lyömätön. Kaikki soi niin kuin pitääkin. Ei hävetä.
Puistossa
Näitä ikivihreitä on yllättävän pelottavaa kuunnella kuulokkeilla ja analyyttisin korvin. Puistossa on kuitenkin uinut mukana setissä niin kauan, että homma on hioutunut tiukaksi kuin kaksivuotiaan suljettu kita hammaslääkärin tuolissa. Kappaleen kaikki improvisaatiolta kuulostavat nyanssit ja rytmiset ratkaisut ovat tulosta bändisoitannan progression ja erilaisten keikkatilanteiden mukanaan tuomasta evoluutiosta. (Äskeinen virke oli hiukan hauruinen, pyydän anteeksi.) Muita huomioita: Anssin Nasolin ei ole yltänyt ihan nenän pohjalle asti, laulusuoritus on siis sairaan hyvä.
Jennifer Aniston
Onpas maltillinen tempo. Soitto jopa toimii, vaikka useimmiten Anistonia livenä soitettaessa tuntuu joltain ihan muulta. Saaran piano-osuudet (joita harvemmin kuulee lavalla tarpeeksi) sisältävät yllättävän paljon sekä jylhiä että leikkisiä sävelkulkuja. Rautainen meininki.
Kaivos
Kappaleen uutuuden vuoksi ei ns. sinunkauppoja ole vielä tullut tehtyä basistin ja sävellyksen kesken. Mutta tämä versio tuntuu futaavan ihan hyvin näin teitittelytasollakin: tempo on rivakka, mutta se ei jostain syystä häiritse lainkaan, stemmat lävähtävät niin kuin pitääkin ja bändi on pöyristyttävän hyvin tilanteen tasalla. Kappaleen studioversiossa Anssin kitaransoitto muistuttaa paljon ihailemani Tommi Vikstenin soitantaa ja tässä liveotoksessa Anssi pääsee jopa vielä lähemmäs autenttista Narttu-sooloilua. (Mainittakoon, että Narttu oli Kauko Röyhkän 80-luvun klassikkoyhtye, jossa Viksten toimi kitaristina.) Summa summarum: hyvää bluussia!
Kaksi sisarta
Tähän kappaleeseen pätevät oikeastaan samat sanat kuin Millaan: versio on pysynyt turvallisesti samanlaisena vuodesta 2001. Kaksi sisarta on useimmin tahkottu soundcheck-ralli sekä idioottivarma keikanaloitusbiisi varmaankin siksi, että se kyetään soittamaan silmät sidottuina, raajat amputoituina, myrskyssä, kaatosateessa tai selällään lavalla maaten. Tämä uusin versio sisältää päivityksen: jäljittelemme lopussa muutamia tahteja senegalilaista tunnelmaa.
Laulu petetyille
”Pete” on kaikkien aikojen suurimpia livesuosikkejani, joka toimii lähes kaikissa olosuhteissa: sisältää useimmiten hyvää rokkimeininkiä, sekoilua, hämyilyä ja loistavan kertosäkeen samassa paketissa. Tavallisesti yhtye nautiskelee ja nousee täyteen mittaansa ko. kappaletta esitettäessä ja luulisin, että tämä välittyy myös yleisölle. Upea versio.
Karhusaari
Karhusaari on mielestäni sävellyksenä vähän liian aikuiseen makuun tehty, mutta en kärsi siitä enää niin paljon kuin kappaleen alkuaikoina; ehkäpä minusta on vihdoin tullut riittävän aikuinen. Livepäivityksen ansiosta tästäkin männäkeikkojen pakkopullasta on tullut ilahduttavan raikas ja kivasti etenevä viisu. Kyseinen versio toimii pelottavan hyvin. Eihän näiden näin hyviltä pitänyt kuulostaa, hä?
1972
Biisin alku on kuin suoraan Eppu Normaalin alkuaikojen legendaariselta livelevyltä ”Elävänä Euroopassa”, jota luonnollisestikin nuorna poikana diggasin erkkinä. Toinen säkeistö juuri ennen ensimmäistä kertosäettä sisältää vakiovitsin: Anssi on keskeyttävinään kappaleen, toivottaa yleisölle muka hyvää yötä ja bändiä naurattaa niin maan tulen saatanasti. Tai sitten ei. Mutta yleisö hämääntyy joka kerta ja mikäs sen hauskempaa. Tämä versio 1972:sta on sieltä rauhallisimmasta päästä; joskus livetempot nousevat sietämättömän nopeiksi, jolloin itkussa on pidättelemistä, kun sormien askelmerkit eivät millään tahdo loksahtaa kohdilleen. Kappaleen väliosan rumpalin ja basistin muodostama hoilotuskuoro-osuus johtaa usein vaivaantuneisiin katseenvaihtoihin ja tässä osuudessahan Ketonen paikkaa laulusuoritustaan parilla osuvasti valitulla voimasanalla.
Älä mene pois
Tämä on kipale, jota on livenä yllättävän hauska soittaa. Hieno slovari, jonka aikana voi kuvitella tanssilavan vahtimestarin kylvämässä perunajauhoa parketille ja Lauantaitanssien vakioparien törmäilemässä toisiinsa lakerikengissään. Älä mene pois muistuttaa meitä kaikkia turvallisesta 70-luvusta, Pepe Willbergistä ja mm. siitä, miten mies saadaan kyyneliin.
Mikan faijan BMW
Kestohitti, joka villitsee maalla, merellä ja ilmassa. Tästä taltioinnista on aistittavissa hiukan sitä riehakkuutta mitä biisi parhaimmillaan yleisössä aiheuttaa. Ko. BMW:n sovitus on kompromissi niistä kaikista hurjista kokeiluista, mistä kappale on livetilanteissa joutunut kärsimään. Kyseessä on kuitenkin hyvä kompromissi. Anssin tavaramerkiksi on tullut tiedustella tämän kappaleen aikana yleisön keikkavointia sanoin: ”Onks ____________:ssa kaikki kohdallaan?”, mihin kohtelias yleisö tavallisesti vastaa: ”ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!”.
Rakkaus on murhaa
Minulla on aina tätä soittaessa ollut tuntuma siitä, että biisi kuulostaa hyvältä muuallakin kuin vain lavalla. Bändi saa rauhallisen säkeistön jälkeen ladattua kertosäkeeseen mahtavan paineen, joka tutisuttaa ainakin allekirjoittaneen puntteja. Ja ollakseen kolmea tavallisinta sointua jauhava styge, Rakkaus on murhaa ei sorru tosiaankaan tylsyyteen. Anssin ja Saaran simuloidessa viimeisessä kertosäkeistössä P. Kuusiston uhkaavaa viulusovitusta, on musiikin ystävän viimeistään noustava seisomaan ja otettava lakki päästä. Loppuun vähän Black Sabbathia ja homma onkin sitä myöten selvä. Avot!
Suomalainen
Harvinaisempi livenä, mutta kuulokuvan perusteella varsin toimiva pala. Sisältää sopivasti asennetta, punkkia, meininkiä, poliittista saarnaa ja vastapainoksi kaunista, melodista osaamista. Kappaleen arveluttavuus nousee esiin kuunneltaessa pelkkää ”bridgen” eli kertosäettä edeltävän osan sanoitusta: ihme, ettei ole ropissut kutsuja Pekka Siitoinin White Power -pirskeisiin.
Suuria kuvioita
Kappale on muuttunut varhaisvaiheittensa Crazy Horse -formaatista uudelleenlämmitetyksi aor-rypistykseksi. Suuria kuvioita tasapainoilee vaappuen huumorin ja varteenotettavan hittimusiikin välillä, mutta onnistuu (ehkä) lopulta kallistumaan sinne musiikin puolelle. Tämän version julkinen esittäminen ei naurata enää niin paljon kuin uuden sovituksen alkutaipaleella, jolloin soittaminen oli vedet silmissä hohottamiselta liki mahdotonta.
Nummela
Virallisen setin viimeinen kappale, jonka alussa Anssi etsii huuliharppuaan ja käy läpi läpän gallialaisesta pikkukylästä ja bändi valmistautuu etsimään nopeimman poistumisreitin takahuoneeseen odottelemaan mahdollista encorea. Nummelaakin on tullut versioitua useammalla eri tyylillä, kyseinen versio on pääpiirteittäin ollut voimassa muutaman vuoden. Itse kappale sisältää paljon stadionpotentiaalia. Se kasvaa hienosti, sisältää paljon yhteislaulun mahdollistavia elementtejä ja huudatusosion. Tämän otoksen lopussa eturivin yleisö heittäytyy vähän liiankin kanssa interaktiiviseksi ja riistää meikäläisen mikin vaatiakseen artistia takaisin lavalle. Yleensä tällaista käytöstä ei katsota suopein silmin, tuskin talonmieskään ilahtuu, mikäli huomaa vaikkapa lumikolansa kadonneen väärinkäyttäjän käsiin. Palattaessamme takaisin lavalle näky oli kuitenkin sen verran absurdi, että asetelma meni hilpeän tilannekomiikan piikkiin.
Rva Ruusunen
Ei liene tyyliä, johon tätä biisiä ei olisi yritetty änkeä. Kappaleen johtoajatus on kuitenkin pitkään ollut Iggy Popin ”Lust for Life” höystettynä Saaran Jerry Lee Lewis -tyylisellä pianismilla. Välillä versiointi on lipsahtanut tuhdisti pelleilyn puolelle, mutta tämä piiloraita on yllättävän strukturoitu, vaikka sisältääkin reilusti improvisaatiota, kaahausta ja lennosta arpomista. Basistin ja rumpalin näkökulmasta Ruususta on aina hauska soittaa, kappaleella mitataan myös komppiryhmän keskimääräinen pulssin toimivuus sekä kommunikaation taso. Yleensä me Ketosen kanssa nyökkäillään tyytyväisinä: nyt toimii.
Joko se loppui. Olisihan tätä kuunnellut mielellään enemmänkin. WE WANT MORE!”
Lisää kuvia Viking Isabellan lauantain keikalta galleriassa.
Anssin raportti kolmen päivän risteilyrupeamasta blogissa.