Santtu Luodon juttu Rumbasta 22/1994
Vihtiläinen Pekka ja Susi voitti vuosi sitten rockin suomenmestaruuden. Titteli sinällään ei kuitenkaan takaa voittajalleen jatkopaikkaa suuremmissa kisoissa, vaan antaa vasta lähtökäskyn bändin missiolle; varsinaiset tavoitteet on asetettu maltilla ja perspektiivillä vuosien päähän – ja vieläkin, nimeään kantavan esikoisalbumin ilmestyttyä, bändi haluaa rakentaa uraansa rauhassa.
Pekan ja Suden ydinryhmä on soittanut monenkirjavaa melodista rockia jo kahdeksan vuotta; vihtiläisen ala-asteen viikarit ovat kasvaneet kunnan oman stipendin arvoisiksi sekä – mikä kenties merkittävämpää – päässeet paikallislehden pilakuvaan (jossa opettajan kysyessä kahta tunnettua vihtiläistä oppilas vastaa: ”Pekka ja Susi”). Selvää on, että bändi on kahdeksan vuoden aikana hakenut monen mutkan kautta omaa sointiaan. Laulaja-basisti Anssi Kela sanookin biisiensä alkavan vasta nyt kuulostaa itseltään.
– Kyllä ainakin mulla musiikin kuuntelu painottuu aika paljon 60- ja 70-luvuille, Anssi myöntää ja sanoo nykymusiikin saavan hyvin vähän tilaa levyhyllyssään.
Pekan ja Suden albumi kuulostaa esikoiseksi oudon valmiilta ja melodiantajultaan kypsältä levyltä.
– Ei se ole vielä miljoonaa myynyt, mutta ehkä tämän kuun aikana… pohtii kitaristi Pete Prauda. – Tottakai mä olen tyytyväinen ja vähän ylpeäkin: kahdeksan vuotta ollaan toimittu ja tähän tähdätty – okei, nyt se on tehty, mutta mennään eteenpäin.
– Otetaan vastaan mitä tulee, mutta pidetään jalat maassa. Levy-yhtiön kanssa toteutetaan pitkän tähtäimen suunnitelmaa, muutaman vuoden kuluessa tehdään pari-kolme albumia ja tänä aikana pyritään rakentamaan se, mitä meistä sitten tulee. Vaikka emmehän me nyt kuitenkaan varsinaista hittimusaa tee, Pete pohtii.
– Kasvatetaan omaa kuulijakuntaa, Anssi sanoo, mutta lisää pian nauraen: – Tottakai on tavallaan pelleilyä puhua näitä, koska tietenkin me haluaisimme levyn myyvän miljoonia… nää on näitä päiväunelmia, mutta realistisesti ajateltuna tavoitteet on hieman matalammalla.
– Kun koko levytysprosessi oli sellainen, että vielä keväällä studioon mennessä oli epävarmaa, tuleeko tästä valmista. Ajattelin jo, että levy-yhtiö on unohtanut meidät tyystin, koska sieltä ei moneen kuukauteen kuulunut mitään, Anssi hymähtää.
”Jännitättekste?”
– Mulla oli epävarma fiilis sen jälkeen kun kaikki oli purkissa: levyä oli tehty kolmessa eri paikassa ja… Mä mietin, että minkähänlainen kokonaisuus tästä oikein tulee, ihan hajanainen juttu? Pete kertoo.
– Mä olin kuvitellut, että olisimme voineet sulkeutua pariksi viikoksi johonkin studioon, jossa kamat olisivat olleet koko ajan pystyssä ja homma oisi tehty siinä. Mutta toisaalta itse studiossa olemisesta kyllä nautti – sehän oli mukavaa!
– Vaikka levyä tehtiin eri paikoissa, pysyi kokonaisuus silti yhtyeen käsissä; miksausvaiheessa Anssi liikkui tuottaja Timo Löyvän matkassa alusta loppuun. Anssi ja Pete uskovat, että aiempi levytyssessio, jossa nauhoitettiin sittemmin pieneksi radiohitiksi noussut single Karhun elämää, toimi vapauttavana studiotreeninä albumintekoa ajatellen. Pete löytää muuten nautittavasta työstä myös miinuspuolen.
– Kun on itse ollut koko prosessin ajan mukana, niin kyllä siitä tietty glamouri katoaa – toivottavasti se kuitenkin edes jotenkin jää ja välittyy muille! Itsellään on levyä kuunnellessa kuitenkin vähän sellainen… omakustanneolo.
– Asko (levy-yhtiön pomomies Kallonen) onkin koko ajan ihmetellyt, että miksei me jännitetä mitään; aina se on ollut kyselemässä ennen jotain juttua, että ”jännitättekste?” – mutta kun eteen ei ole vielä tullut mitään erikoisen ihmeellistä jännitettävää. Tietenkin jos alkaisi tulla jotain suosion tapaista tai faneja, Pete sanoo saaden Anssin keskeyttämään:
– Ollaanhan me saatu yksi ihailijakirje…
– Ai jaa – kuka on saanut? En mä ole kuullut! Pete nauraa.
– On se jossain tallella. Senhän voisi liimata treenikämpän seinään, Anssi miettii.
Pekan ja Suden voisi hyvinkin kuvitella saavuttavan jonkinasteista kansansuosiota – bändi ei sovi yhteenkään selvään lokeroon, ja olisi siksi hyvä ehdokas aitojen yli potkijaksi…
– Tai sitten väliinputoajaksi! Anssi ja Pete hekottavat. – Voi olla, että heikkihela -jengille me ollaan liian rankka bändi, ja taas rockrock -väelle liian poppia.
– Katsotaan nyt, kuinka levy lähtee liikkeelle – että jääkö se kahdensadan yksikön myyntiin. Ja joulukuussa kierretään kaikki suurimmat kaupungit, mutta tuntuu se keikkojen myyminenkin olevan hankalaa, Anssi murehtii
– Silloin kun olimme rockin Suomenmestareita, keikkajärjestäjät sanoivat, että täytyisi olla levy. Nyt kun on levy, sen tulisi olla listoilla.
Pienimuotoista naivismia
Anssi Kela teksteissä on pyritty paitsi karttamaan pahimpien itsestäänselvyyksien karikoita, myös rakentamaan tyylin ja merkityksen – muodon ja sisällön – välistä suhdetta ensioivallusta toimivammaksi. Todella suureen rockrunouteen yhtyeellä on toki vielä matkaa, mutta Kelalla tuntuu olevan tyylitajua vastata haasteisiin.
– Tottakai suomenkielisessä rockissa täytyy pitää rimaa paljon korkeammalla, Anssi pohtii. – No tää nyt kuulostaa vähän… mutta käännäpä nyt jonkun englanninkielisen hittibiisin sanat suoraan suomeksi! En mä suoranaista palautetta teksteistäni ole saanut – enemmän ne ovat nousseet esille näissä lehtijutuissa.
– Yleensä tekstien merkitys suhteessa sävellyksiin on mulle fifty-fifty, ja tekstittäminen on säveltämistä vaikeampaa, Anssi kuvailee. – Kyllä mä kiinnitän huomiota siihen, että sanat kuulostaisivat hyvältä ja ettei sekaan tule rytmisiä hankaluuksia. Ja sitten kun yrittää vielä saada niihin jotain sisältöä…
– Esimerkiksi Wilmalla on oikeata asennetta, Pete ottaa esimerkin. – Vaikka sanoista ei saa aina selvää, on laulu selvästi yksi instrumentti muiden joukossa. Eihän kokonaissoundissa todella epävireinen pianokaan kuulosta aina hyvältä, vaikka se soittaisikin sinänsä hyviä juttuja.
– Nykyään on niin pirun vaikea sanoa biiseissä mitään kuulostamatta kornilta. Protestilaulujen aika on kuitenkin ohi… Pete miettii.
– Mä olen joissain lauluissa pyrkinyt ihan tietoisesti pienimuotoiseen naivismiin – sellaiseen, jonka soundi on hyvä ja jossa on meininkiä, Anssi sanoo. – Esimerkiksi Unelmien laulu on mun jiikarjalainen -teksti. Mutta ei mun sanoituksia tarvitse niin kauhean vakavasti ottaa, mulla on pilke silmäkulmassa aika usein.
– Kyllä mä tiettyjä kliseitä pyrin välttämään. En mä esimerkiksi ihmissuhdelauluja… ei mua kiinnosta kauheasti sellaiset tilitykset. Mä toivon, etten mä sellaisiin lankeaisi, vaan pysyisin ikuisena lapsena. Vaan mistäs niitä lauluja teet? Nyt pitäisi tehdä jo uusia, ja tuoreiden näkökulmien löytäminen on aina hankalaa.
– On rakkaus ihan hyvä aihe… Pete aloittaa.
…etenkin jos uskaltaa kaivaa itsestään esiin niitä raadollisempia ja vittumaisempia puolia, allekirjoittanut jatkaa.
– Mä en ole raadollinen ja vittumainen ihminen, Anssi kuittaa.
Dominoteoria
Pekan ja Suden musiikista huokuukin eräänlainen positivismi, joka ei kuitenkaan laskeudu (tai nouse) silkkaan höpsismiin. Vaikka nuoret miehet huomaavatkin välillä rakentaneensa taloa järven jäälle ja vesi sataa vaakasuoraan, ollaan niidenkin rivien välissä nousemassa oman elämänsä sankareiksi – ”kuka pystyy kaiken muuttamaan, jos en itse nouse kapinaan”?
– Ehkä niihin heijastuu elämänasenne, Anssi myöntää. – Mä ainakin sanon olevani todella lapsellinen kaikessa mitä mä teen. Mun teksteissä kyllä näkyy se, etten mä ole vielä täydellisesti pettynyt tähän maailmaan ja ihmisiin.
– Mun mielestä laululla pystyy parantamaan maailmaa, Anssi vakuuttaa. – Eihän lauluilla tietenkään mitään valtioita kaadeta, mutta jos mun tekemäni biisi piristää jonkun ihmisen arkipäivää on se täyttänyt tarkoituksensa.
Ja sitä kautta vaikuttanut; voihan aasialaisen perhosen siivenlyönti aiheuttaa pyörremyrskyn Atlantilla.
– Mä olen kuule miettinyt tekeväni tuosta aiheesta biisin nimeltä Dominoteoria, mutta se ei ole vielä oikein taipunut, Anssi nauraa.