Jorma Jortikan juttu Soundista 11/1994
Kysy vihtiläiseltä Pekka ja Susi -yhtyeeltä, mikä heille on tärkeätä niin saat yllättävän vastauksen:
– Autourheilu. Rata-autoilu on tärkeempää kuin rockmusiikki. Me mennään huomenna ostamaan mikroauto ja perustetaan Pekka ja Susi Racing Team, kertovat laulajabasisti Anssi Kela ja rumpali Ville Kela posket innostuksesta punoittaen. – Damon Hill aloitti ajamisen vasta 24-vuotiaana ja on nyt F1:ssä. Kymmenen vuoden kuluttua me ollaan todennäköisesti tosi kovia nimiä, vakuuttavat veljekset toinen toisilleen.
Kelan veljesten seiniä eivät koristaneet rockbändien kuvat, sillä formulafanaatikkojen suurin teini-idoli oli Keke Rosberg.
Vihti on kunta, jossa voi joko urheilla tai soittaa bändissä. Kunnanisät ovat ymmärtäneet myös, että kaikki eivät voi urheilla, joten se on puskenut aloittelevia yhtyeitä eteenpäin tarjoamalla treenitiloja ja hankkimalla laitteita. Viime vuonna rockin Suomen mestaruuden voittanut Pekka ja Susi on kunnan aktiivisen nuorisopolitiikan hedelmä. Yhtye sai kunnalta rahaa demoon, jonka avulla ovet aukenivat rockmittelöihin.
– Kun me voitettiin skabat niin odotukset oli tietysti korkeella ja jalat irti maasta. Että huomenna mennään studioon ja ensi viikolla saadaan levy ulos. Levy-yhtiön kehoituksesta tilanne otettiin kuitenkin rauhallisesti. Vaikka voitettiinkin kisa, niin meillä ei ollut matskua riittävästi ja levystä olisi tullut vain keskinkertainen.
– SM-kisojen merkitys näkyi lähinnä siinä, että saatiin syksyn mittaan enemmän keikkoja, mutta vuodenvaihteen jälkeen kukaan ei ollut kiinnostunut meistä, kun ei ollut levyä. Pizzerioihin ja räkälöihin olisi päässyt, mutta ei meidän musiikki sovi niihin eikä meillä ole itsetarkoituksena tehdä 370 keikkaa vuodessa.
Puheliaampi Anssi myöntää, että on vain hyvä kun bändi aloitti vuodenvaihteessa tarmokkaan treenikauden ja uusien biisien kirjoittamisen. Bändi on tammikuusta kasvanut kehityskelpoisesta valmiiksi kokoonpanoksi.
– Nyt kun katsoo videolta niitä skaboja, niin on pakko ihmetellä tuomariston mielentilaa kun tämmönen bändi voitti.
Pitkän hiljaiselon jälkeen elokuussa julkaistu Karhun elämää -sinkku nosti Pekan ja Suden takaisin julkisuuteen. Tarttuva popralli sai oikeutetusti runsaasti radioaikaa.
– Muistan kun biisin kertosäe alkoi soida päässäni lukion psykologian tunnilla ja tiesin heti, että kyseessä on hitti. Monta viikkoa mietin, että kenen hitti se on, kunnes hyväksyin, että sen täytyy olla oma.
Lokakuun puolivälissä julkaistiin Pekan ja Suden unelmia täynnä oleva esikoislevy. Sen lauluissa ehditään Unelmien laulusta unelmien Satumaahan.
– Nuoruuden unelmana oli tietysti perustaa bändi. Sen jälkeen haaveiltiin levyttämisestä. Nyt kun ne unelmat ovat toteutuneet, kysyy itseltään, että miltäs nyt tuntuu. Kertaakaan ei ole ollut vielä sellaista JESS -fiilistä. Ehkä sitä on oppinut, että tämä on pitkäjänteistä työtä ja että nälkä kasvaa syödessä.
– On kuitenkin hieno huomata, että johonkin ollaan päästy ja mennään kovaa vauhtia eteenpäin.
Pekka ja Susi aloitti vuonna 86, kun bändin jäsenet kyllästyivät viulunvingutukseen ja pianotunteihin. Kahdeksan vuoden kuluessa yhtye on ehtinyt soittaa lähes kaikkea speed metallista reggaehin. Punkista se ei tosin koskaan ole innostunut.
– Ehkä minussa silti on maailmanparantajaa. Nuorempana tein suorempia maailmanparannuslauluja, mutta huomasin, etteivät ne oikein toimi, mietiskelee Anssi Saarnaaja -kappaleesta, joka voisi hyvin olla antiteesi nuoruuden mustavalkoiselle julistamiselle.
– Varmaan Saarnaajassa on lempeää ironiaakin, mutta alunperin vittuunnuin arvostelijoihin, jotka kaatoivat kuraa muun muassa Stingin, Bonon tai Kuustosen niskaan, koska näillä oli muutakin sanottavaa kuin sha-la-laa. Se on aika perseestä, että Bono, jolla oli oikeaa sanottavaa, otettiin tosissaan vasta kun hän teki itsestään klovnin. Ei se arvostelu mua henkilökohtaisesti loukannut mutta tuli mieleen, että riittääkö se, että rock on täynnä tyhjänpäiväisyyksiä.
Anssille tyhjänpäiväisyyden eivät riitä. Hän huomasi, että hyvätkin asiat pystyy vesittämään tyrkyttämällä niitä liian suoraan, mutta ovelasti vertauskuvin puhumalla voi lauluihin ujuttaa mukaan useampia tasoja.
– Biiseissä kaikilla lauseilla on merkityksensä, vaikka viikon kuluttua en yleensä enää muista mitä niillä alunperin tarkoitin. Minä en halua tehdä tyhjänpäiväisiä sanoituksia.
Anssin suosikkibändiä ei voi nimetä Pekan ja Suden levyä kuuntelemalla. Yhtyeen kappaleet vaihtuvat sutjakkaasti napakoista pop-ralleista ränttätänttään ja heavyriffeihin.
– Mulla on laaja musiikkimaku. Kuuntelen Nat King Colea, ja mietin, että tällaista musaa mä haluan tehdä. Diggaan Panteraa ja taas ajattelen, jee tällasta! Mä plokkaan juttuja, varastan ihan suoraan ulkomaisilta suosikkilevyiltä. Mutta kirjo on niin monipuolinen, että sitä ei huomaa lopputuloksessa vaan kaikki kuulostaa Pekalta ja Sudelta.
Kuinka moni ensilevyttäjä uskaltaa tunnustaa varastavansa suosikkiartisteiltaan? Rehellisyys ei yleensä ole rockyhtyeiden tärkeimpiä hyveitä.