Haastattelu: Antti Karisalmi

Antti KarisalmiOli pimeä lokakuinen tiistai 29.10.2002. Basistina tunnettu Antti Karisalmi joutui piinaavien kysymysten kohteeksi Harhaa.comin ja Marin toimesta. Paikkana Helsingissä oli Café Kafka, jonka sulkeuduttua pakenimme Stockmannin alakerran kahvioon. “Sinivalasluokan kärpäsenkään*” ei annettu häiritä runsaalla naurulla höystettyä, ajoittain jopa vakavan syvällistä keskustelua, vaan Antti kertoi auliisti varhaisista vuosistaan, Lemonatorista, titaanien kohtaamisesta, Anssin bändistä, sen biiseistä, keikkamatkoista, levytyksistä, bändikavereista, musiikista, kirjallisuudesta ynnä muusta oleellisesta.
(* Sinivalasluokan kärpänen on Café Kafkassa ulvova varsin äänekäs teatterin summeri, joka pörrää ensin kerran, muutaman minuutin päästä kahdesti ja lopulta kolme kertaa, minkä Antti osasikin ennalta aavistaa.)

 

Jos vaikka aluksi luettelisit suurimman osan kutsumanimistäsi. Ja mikä on niistä yleisimmin käytössä?
Ikävä tehtävä. Ku mä en pidä yhdestäkään kutsumanimestä. Mä toivon et yleisin kutsumanimeni on oma etunimeni. Mä kuulen mieluiten sen. Jotkut tahot kutsuu sukunimellä tai sit ne pidentää sitä Karisalmelaiseksi. Esim. Antti Lehtisen (Ultra Bra ym. -rumpali) jengin käyttämä, mihin on lisätty se sukunimi, eli Antti Karisalmelainen, on sietämätön. Mul ei oo mitään käsitystä miks noi Kärkkärit sun muut on syntyny, mä en oikeestaan haluis kommentoida niitä. Lemonatorin ensimmäisellä kiertueella mä kuulin usein lempinimiä, jotka juonsi juurensa senaikaisesta humalakäyttäytymisestä. Mä en haluis muistella niitä…

Varhaiset vuodet

Mistä viehtymys musiikkiin alunperin tuli?
Kotoa varmaankin. Mä rupesin 4- tai 5-vuotiaana käymään pianotunneilla ja kotona kuunneltiin paljon klassista, ja sitte mä menin musiikkiluokalle 6-vuotiaana ja se tavallaan jatkui siitä lukioon asti.

Mä oon kuullu huhuja merimieslauluista…
No, äiti kertoo aina mielellään, et mä oon laulanu äidin vanha ylioppilaslakki päässä merimieslauluja ja zoomaillu vanhempien parisängyn lukulampuilla kattoon luoden semmosta merimiestunnelmaa. Mä oon ilmeisesti ollu neljävuotias.

Mikä sinusta piti tulla isona? Oliko muusikko tällanen ykkösjuttu?
Mua just muistutettiin siitä, että mä oon kuulemma joskus ilmottanu halunneeni tv-laulajaks tai jotain sellaista… se kuulostaa tosi kliseiseltä. Enemmän mua viehättää toi ajatus että mä oisin pienenä halunnu maanviljelijä Möyriläksi… mikä on tosi vaikee tulkita…
(naurua)

Aloit sitten soittamaan pianoa, ja koulun kautta tuli varmaan…
Piano oli ennen kouluikää, sitä mä soitin hamaan lukioon asti. Kun pääsin Sibelius-lukioon, sillä verukkeella mä myös saatoin lopettaa sen pianonsoiton. Mä olin alottanu bassonsoiton paria vuotta aikasemmin, ennen yläasteelle siirtymistä.

Mistäs tää bassonsoitto sitten alkoi?
Se alko siitä, että piti perustaa bändi. Bändi tavallaan oli jo henkisesti olemassa luokkakavereitten kanssa ja basisti puuttu. Se instrumentti oli vähän vaikeemmin saatavilla, mä uhrauduin ja hommasin sen. Mut sit ku mä olin sen basson saanu, niin mua ei hyväksyttykään siihen bändiin noin vaan. Mä olin alunperin semmosessa jämäbändissä, jossa oli ne soittamaan haluavat, jotka ei ollu päässy muihin bändeihin. No, se lähti kehittymään sitte hyvin nousujohteisesti.

Hyvä niin. Mitä nää ekat bändit oli? Mitä niissä soitettiin?
Ensimmäinen esiintyminen oli jossain ala-asteen esitystunnilla. Siinä oli kaikki luokan seitsemän poikaa jollain lailla osallisena. Se soitti jotain sellasta suomenkielistä rockabillya. Yks sellisti sai sit hoitaa kontrabasistin virkaa, koska se oli ainut bassoon viittaava soitin. Mä sitte kolistelin jotain. Sen jälkeen se kehitty goottihenkiseks Funeral-nimiseksi yhtyeeksi, soitti mm. kappaletta nimeltä Hirsipuu. Ku me oltiin kymmenen, me kuunneltiin kaikkee ihme hardcorepunkkia ja just sellasia bändejä mitä ei tavallisist levykaupoista saa. Soitettiin mm. Bauhausia ja jotain tällasta mustahuulien suosimaa meininkii.

Oliks tää just sitä musiikkia mitä sinä silloin kuuntelit? Mistä idolit tuli ja otettiinko niiltä jotain vaikutteita omaan musisointiin?
Joo, kyllä niiltä otettiin vaikutteita, mut ei se liittynyt juuri pukeutumiseen eikä tolla tavalla… Mä olin itse enemmän hevimäen miehiä, kuten varmaan kaikki siihen aikaan. Sen sijaan että ois väännetty jotain huonoo hevii, me soitettiin sellasia synkistelyjuttuja.

Sibelius-lukiossa pystyi korvaamaan teoriatunteja musiikkikursseilla. Tosin mä luin myös mielelläni niitä teoria-aineita. Toi bändikurssien suorittaminen oli ihan mukavaa, niistä sai helposti kymppejä ja sit ei tarvinnu olla esim. maantietoa, jota mä en lukenu sanaakaan lukioaikana. Mä soitin monessa bändissä yhtä aikaa, mul oli yhessä vaiheessa kuus bändiä.
Edistyksellisin bändi tavallaan kehitty tästä kouluaikaisesta mustahuulimeiningistä ja siirty sit tällaseen vähän Neljä Ruusua -tyyppiseen poppiin, mis oli vähän punk-taustaa. Bändin nimi oli Bioskop, se kävi jopa keikoilla. Ja nyt se on levinny aika taivaan tuuliin. Yks tyyppi tekee teatterimusiikkia, yks tyyppi tunnetaan varmaan parhaiten Jäätelöauto-kappaleen sanoituksesta, yks väittelee tohtoriks Firenzessä, pari muuta tekee jotain epämääräistä musiikkihommaa. Mä näyn varmaan julkisesti eniten.

Lemonator

Olitko sinä perustamassa Lemonatoria 1994?
Joo. Se oli oikeestaan toinen kerta ku mä näin Lassen (Lemonator-solisti). Oltiin viettämässä juhannusta Espoon saaristossa ja siellä oli heitetty ilmaan tällanen ajatus, että soitetaan erittäin kovaa ja lauletaan sellasii Beatles-harmonioita päälle. Mä en ollu ikinä laulanu mikrofoniin mitään, mutta mä sain kuitenki paikan.

Kerro vähän minkälainen bändi se on basistin näkökulmasta.
Mä luulen, että se näkökulma on ihan samantyyppinen ku kaikkien muidenkin. Erittäin demokraattinen yhtye.

No kerro tällänen yleiskatsaus bändin jäsenen näkökulmasta.
Mä oon itse asiassa just lukemassa tota Mötley Crüen elämänkertaa, jumalattoman hauska ja kiinnostava, mä ostin sen eilen ja mä oon lukenu jo puolet siitä. Siihen nähden Lemonator on harmoninen ja jopa henkinen orkesteri. Meil ei oo ikinä minkäänlaisia erimielisyyksiä mistään ja musiikki kehittyy luonnollisesti ilman kenenkään painostusta, vaikka Lasse tekeeki suurimman osan kappaleista. Lähes kaikki. Uudelle levylle on näköjään tulossa jopa yks mun biisi. Mä debytoin kappaleentekijänä.
Ooo… tästä kysytään myöhemmin lisää!

Pitää ehdottomasti kysyä, kun huomasin sellasen yksityiskohdan, että te ootte ollu Neil Youngin lämppärinä. Onks siitä mitään erityistä mainittavaa?
Se kannattaa mainita, että Anssi oli erittäin käärmeissään.
Joo mä voin kuvitella…
Se oli niinku ite hieronu sellasta diiliä, se ois varmasti vaihtanu kymmenen Stingin keikkaa yhteen Neil Youngin lämmittelykeikkaan. Me tultiin joltain Anssin pohjosemmalta keikkaryppäältä silleen et bussi ajo mut tohon Hartwall Areenalle ja loppu Lemonator tuli sitte jälkeenpäin. Mä oli erittäin väsyny ja lojuin jossain siel jäähallin pukuhuoneen kovalla penkillä. Jouduin odottamaan varmaan puoltoist tuntia ennen ku mä näin yhtään elävää ihmistä, siinä vaiheessa sinne saapu jotain porukkaa. Se oli kyl ihan kiinnostava se tilaisuus, ei me nähty Neil Youngia eikä paljon muutakaan. Me kyl päästiin sinne lavalle ihastelemaan niitten kalustoa, mikä oli erittäin tyylikästä. Täytyy myöntää, että mä en itse oo mikään Neil Young-fani. Jaksoin kattoo viis biisiä ja sitte häivyin kesken keikan.
Pitää mainita, et mulla on Lemonatorin ja Anssi Kela -bändin virallinen ennätys sikäli et multa puuttuu tost isojen lämppärikeikkojen sarjasta vaan vanha jäähalli, jossa mä en oo ikinä ollu lämmittelemässä ketään. On noi Bon Jovi, Sting ja Neil Young…

Titaanien kohtaaminen

Miten ja milloin tapasit Anssin ensimmäisen kerran?
Antti KarisalmiPeriaatteessa täs on niinku kaks versioo. Tietonen tapaaminen ja tunnistamaton tapaaminen. Me asuttiin Ripan (Lemonator-kitaristi) kanssa kolme vuotta kämppäkavereina. Ripa oli virittäny studion sinne sen huoneeseen, siis mun nykyiseen olohuoneeseen. Siellä meiän olohuoneessa on tehty Mikan faijan BMW -kappale. Se on mun mielestä miksattu siellä.
Tää on tää levyversio?
Joo. Mä oon kuullu noin miljoona kertaa sen kappaleen, ku sitä on luukutettu sillä tietokoneella. Mä opin vihaamaan sitä kappaletta ennen ku mä olin edes kuullu sitä levyä. Tosin levyltä sitä ei ole kyllä tarvinnu enää sen jälkeen kuunnella.
Ihan ensimmäinen kerta ku mä oon tavannu Anssin tapahtu Olympiastadionin parkkipaikalla. Siel oli joku Helsinki-päivä vai mikä hitto se nyt olikaan… Esiintymässä oli Pekka ja Susi, Rasmus ja Lemonator. Me oltiin vähän huvittuneit siit Pekka ja Susi -meiningistä. Mä katoin et kellään ei voi olla 12-kielistä bassoo! Ton jätkän täytyy olla täys idiootti. Jos mulle riittää neljä kieltä bassossa ni mä tuomitsin sen soittotaidottomaks pelleks.
Kävitkö sanomassa asiasta?
En käyny sanomassa. Me ei vissiin edes käyty minkäänlaista keskustelua siinä vaiheessa… Se oli 90-luvun puolivälissä, 1997 viimeistään. Mikään titaanien kohtaaminen se ei kyllä ollu. Siellä oli aika vähän jengiä, sitte alko satamaan, muutenkin vähän ankeeta.
Kuka oli pääesiintyjänä?
Mä luulen et se oli Rasmus, sellasta pientä kiljahtelua tais olla keikan aikana. Me taidettiin soittaa sellaselle peruspuolikaarelle, mikä ilmestyy jos kukaan ei halua tulla siihen lavan eteen. Pekalla ja Sudella ei tainnu olla ketään tsiigaamassa.
Ne oli ekoja?
Joo. Mut sen jälkeen mä taisin nähdä Anssin ku Ripa oli pyytäny soittamaan tohon Frostbitesin levylle koskettimia. Mä soitan siinä levyllä varmaan viidessä biisissä koskettimia. Ripa tuotti sen levyn (Anssin kanssa). Sitte nähtiin tuol Hitsvillen studios ja soiteltiin mm. Hammondia nelikätisesti siihen levylle. Se tais olla ensimmäisii kosketuksii. Sillon mä ehkä näin Villen ekaa kertaa. Ja Anssi ramppas yhes vaiheessa meillä. Mitäs ne siellä oikeen teki… jotain näit Ripan levytuotoksii kuitenkin.

Anssin bändi

Mitenkäs sinä sitten eksyit tuohon Anssin bändiin mukaan? Lokakuussa 2000 oli eka keikka ravintola Sodassa…
Minusta me oltiin treenattu jo pidempäänkin. Anssi kysy mua jossain vaiheessa sillon jo kun Mikan faijan BMW oli puolessa välissä valmis…
Hehhehhe!
Sitä on rakennettu niinku Iisakin kirkkoa. Se on käyny levy-yhtiössä ja se on palautunu ja…
Oliks tää sitte joskus 2000… vai 1999?
Mä en oikeestaan tiedä. Tavallaan aika niinku hämärtyy, ku rupee miettimään millon se kappale on saanu ensimmäiset sykäyksensä. Kuitenkin jossain vaiheessa Anssi kysäs multa, että kiinnostaisko, siinä vaiheessa kun levy tulee ulos, tulla tekemään keikkoja sen levyn tiimoilta. Ja siinä vaiheessa idea oli, et siinä on sellasta porukkaa, jotka osaa tarvittaessa vaihtaa soittimesta toiseen. Ja siinähän kävi sit eri tavalla ku mä kuvittelin, et se levy myy jotain 3000, tehään varmaan jotain 7 keikkaa, jää aikaa Lemonatorillekin. No, keikkoja tehtiin sit jotain 190.

Onko tästä ekasta Sodan keikasta mitään muistikuvia jäljellä? Miten meni? Jännittikö?
En mä usko, että se hirveesti jännitti. Mut se paikka oli hirvittävä, jos joku on joskus sen paikan alakerrassa käynyt niin tietää sen. Siihen liittyy sellasia epämiellyttäviä ja huvittavia muistoja.
Anssia oli stailattu koko päivä tilaisuutta varten. Sille oli vaihdettu verkkarirotsi, et sillä ois katu-uskottavuutta, erilaiset housut piti laittaa. Mä en tiedä mihin BMG sillä oikein pyrki, ihme venkoilua. Mä muistan ku meillä oli treenit vanhalla treenikämpällä ja sinne paukkas Kallosen Asko ja sen lakeija Pequ. Me sitte esitettiin se mitä me osataan, kaks kappaletta, oisko ollu Mikan faijan BMW ja… Kaunotar ja basisti*? Kuitenkin semmosii mitkä meni meidän mielestä hyvin. Ne oli ihan tyytyväisiä siihen settiin, mikä me oli kehitetty. Sitäkin ne pohti et “niin, missä järjestykses te soitatte ne?” Se oli niille niinku kynnyskysymys. Ja kaikki piti miettiä tosi tarkkaan ikäänkuin sillä olis ollu mitään merkitystä. (* Faktaa Anssilta: Biisit olivat BMW ja Kaksi sisarta.)
Se tilaisuushan oli joku radion ja levy-yhtiön välinen lehmänkauppojen duunaamistilaisuus. Siis joku promokeikka selkeesti. Siel oli Paleface lämmittelemässä. Mä muistan, että Anssi joka meiät oli värvänny sinne soittamaan, hän ei tietenkään osallistunu siihen saakelin roudaukseen. Me kannettiin niitä jumalattoman painavia bassokamoja maailman kapeimpia kierreportaita alas sinne Sodaan. Ja sit siel ei varsinaisesti oo lavaa vaan sellanen koroke. Alin koroke on ehkä 20 sentin, seuraava metrin korkeudessa ja sit rummut jouduttiin laittaan sinne kahteen metriin. Siellä joutu vähän kyyristeleen niska jäykkänä katon rajassa. Se saatto näyttää makeelta, mut oli varmasti hengenvaarallista.
No keikka meni ilmeisesti hyvin?
Mä luulen et siellä oli äänentoiston kanssa suunnattomia ongelmia, et siel ei keritty tekeen oikeen kunnon soundcheckiä. Tää firma jonka piti tuoda PA:t… siel ei ollu minkäänlaista systeemii kun meidän kamat oli pystyssä. Et normaalivirheet mitä liittyy tollasen tilaisuuden järjestämiseen.

Keväällä 2001 ennen kiertueelle lähtöä koottiin bändi treeneihin Kaapelitehtaalle. Onko sen jälkeen ollu treenejä?
Mehän treenattiin yllättävänki paljon ennen sitä Sodan keikkaa ja vielä syksyllä, et meillä oli kaikki kappaleet hallussa siinä vaiheessa. Mun mielestä ensimmäinen virallinen keikka lasketaan olevan vappuaattona 2001. Sen jälkeen ei oo ollu yksiäkään treenejä. Kaikki uudet kappaleet, esim. Milla, on treenattu silleen, et täss ois tällanen kappale, nää soinnut menee näin ja sit viritellään stemmat siihen päälle. Ja sit se soundcheckin versio esim. Millasta päätyi jopa singlelle asti, et se ei oo hirveesti muuttunu aikojen saatossa.
Elikkä hyvin toimii homma?
Näköjään. Et kai se oli kriteeri aikoinaan ku bändii perustettiin, ettei tarvi hirveesti hieroo noita juttuja. Eikä ne kappaleetkaan loppujen lopuks mitään kaksisen vaikeita ole soittaa, mikä on varmasti osasyynä siihen, että ne myyvät hyvin.

Tällasta on käsketty myöskin kysyä, että onko tämä bändi sinulle vain työpaikka vai jotain enemmän?
Onks Anssi kysyny tän kysymyksen?! Se on joskus esittäny tän tyyppisii kysymyksii vakavalla naamalla vaikeana hetkenä. No…
No, nyt totuus!
Tottakai se on jotain enemmän, koska jos mä ottaisin sen pelkkänä rahanansaitsemiskonstina, niin sitä suhtautuis paljon kylmäkiskosemmin koko touhuun. En mä vaivaantuis tällasiin haastatteluihin.
Homma on sellanen mitä on jollain tasolla aina alitajuisesti halunnut tehdä, ei tosin välttämättä silleen tappaa aivosolunsa ja henkisen kapasiteettinsa kiertämällä tuolla liian monessa liian pienessä keikkapaikassa. Semmonenkin mahollisuus on, että Suomi on sen verran pieni paikka, et tulee pakosti välillä mieleen, et duunissa täs ollaan. Jotku paikat on semmosia, et tuntuu et kaikki asiat on tuomittu meneen päin helvettiä ja sit ajattelee sitä, et tän keikan tuotolla mä maksan vuokran. Joskus se menee niinkin. Mut siis parempaa työpaikkaa sais hakea.
Siltä se näyttääkin lavalla, et ei silleen kovin “Oi vitsi, vielä muutama minuutti..”
Ei silleen hampaat irvessä tartte nyt olla. Tai siis jos pitää kelloo vilkuilla, niin on se nyt aika tylyy. Danny kuulemma vilkuilee kelloa keikan aikana…

Miten Anssin bändissä soittaminen eroaa Lemonatorissa soittamisesta? Ja miten näiden kahden bändin yhteensovittaminen on onnistunut?
Bändi eroaa aika yllättävällä tavalla Lemonatorista. Sikäli, että Anssin bändissä on paljon suurempi mahdollisuus improvisaatioon ja paljon enemmän vapauksia. Se johtuu ehkä siitä, että kappaleet ei oo niin tiukasti sovitettuja. Ja se on ollu ihan lähtökohta, et siinä ei pyritä kuulostamaan levyversioilta. Kaikki tietää millon kappale alkaa, millon siirrytään kertosäkeeseen, millon mikäkin osa vaihtuu, mut se mitä siinä välillä tapahtuu… Se on saanut huolestuttaviakin piirteitä, miten näitä vapauksia käytetään.
Lemonatorin kanssa yhteensovittamisessa ei oo ollu mitään hankaluuksia sikäli, että se on ollu täsmälleen tän ajan tauolla, ku me ollaan Ketosen kans oltu Anssin bändissä soittamassa.

Biisit

Onks jotain suosikkibiisejä mitä on erityisen kiva soittaa? Tai improvisoida.
On kyllä haastavampi… Tulee ekana mieleen ne kappaleet mitä ei oo niin mukava soittaa. Mä en juurikaan pidä Kaatuneiden muistolle -kappaleesta. Se muistuttaa soitannollisesti alkuaikojen Lemonatoria, et vedetään parii sointua niin nopeesti ku pystytään. Toi rämpytysfrekvenssi on aika tiuha. Rummuista kuuluu niin hirvee mekkala et se ei tunnu edistyvän mihinkään. Noh… se on minun ongelmani.
Entäs Mikan faijan BMW. Onks sitä kauhee nyt soittaa, kun sitä on kuullu niin monesti?
Se on silleen aika duunikappale. Ei se oikein herätä sellasta intoa… että sen kappaleen aikana syttyis. Mut sitä on kyllä huomannu keikalla melkein jokaisen kappaleen kohdalla, että tää kuulostaa nyt paremmalta ku aikasemmin. Mä luulen et yleisö ei välttämättä sitä huomaa, siinä on joku sellanen draivi sitte…
Kyllä sen joskus huomaa. Suosikkeja ei löytyny?
No, mä oon varmaan alitajuisesti unohtanu niitä kappaleita, mitä me ollaan soitettu, en silleen ettenkö osais soittaa… Me ollaan soitettu aika vähän tota Esko Riihelää verrattuna joihinkin muihin kappaleisiin, siinä on hyvä into ajoittain, et se onnistuu. Se on musta muutenkin soinnullisesti aika miellyttävä. Siin on vaan se et Ville aina valittaa*, et se ei oo sen mielestä mistään kotosin ja sit Anssi kai kuuntelee. Ku se yrittää kuunnella kaikkia tasapuolisesti. Tai pyörittää huonoa demokratiaa. No kyl se on oppinu taas määräämään… “Tää hoidetaan näin.”
(* Antti & Ville korjaavat: Kappale, josta Ville aina valittaa, on Kissanpäivät.)

Minkä verran sinulla on sananvaltaa soitettaviin biiseihin ennen keikkaa ja keikan aikana?
Keikan aikana on sananvaltaa niin, että mähän voin soitella mitä mua huvittaa, mut yleensä sitä tyytyy siihen, et soittaa sen mitä on edellisenki kerran soittanu, jos ei satu olemaan erityisen luovalla päällä, mikä tarkoittaa sitä et on juonu sen yhden ylimääräisen ennen keikkaa…
Entäs biisivalintoihin?
Setithän tehdään yleensä aina kimpassa ennen keikkaa, periaattessa se toimii yllättävän demokraattisesti. Jossain vaihees meillä oli sellanen perussetti. Kukaan ei viittiny hieroa etukäteen, ni me soitettiin se vanha setti, johon oli tehty joku nopee muutos. Jos on ollu sellanen kiire et kellään ei sitä biisilistaa ollu missään, ni Jay (kitarateknikko) joutu hoitamaan sen. Eniten biisilista kiinnosti Jaytä, ku sen piti viritellä niitä kitaroita… tai mitä se niille nyt tekikään… ei se aina kuulostanu et se viritteli, päinvastoin. Se oli kuulemma kuultavissa tosta viime sunnuntaina tv:stä tulleesta, mikä se nyt oli… (Raumanmeren Juhannus 2002)

Antti KarisalmiKeikkamatkat ja hotellielämä

Keikkamatkoilla ja hotelleissa teillä on paljon yhteisiä urheiluharrastuksia kuten käytävätennis, mikroautoilu ja syöminen. Miten pärjäät noin tiukasti trimmatussa joukossa?
Mä en oo osallistunu yhteenkään mikroautoepisodiin, koska mua ei kiinnosta nuo autot millään muotoa. Mul ei oo ajokorttia, enkä mä voi sietää auton moottoreita. Tekniset laitteet on mulle aivan liikaa. Ja sitten nuo kaikki Anssin masinoimat kilpailut. Aika usein, jos pystyy, mä yritän vältellä niitä. Esim. juostaan ympäri hotellin käytävää, jos siitä saadaan radanmuotonen alue. Käytävätennis oli kyllä erittäin hyvä, pienissä paikoissa lähes nerokas peli. Jossain siitä kehitettiin semmonen zen-versio, jota saatto jatkuu tunteja silleen et siinä ei laskettu pisteitä.
Miten tässä sit voittaja määritettiin?
Ei mitenkään. Oltiin kaikki voittajia.

Lentääkö basistien hotellihuoneessa huonoja basistivitsejä?
Ai nyt puhutaan basistivitseistä? Tekee mieli sanoo, et mä kuulen niistä nyt ensimmäistä kertaa. Mä en pidä tommosest instituutiosta.
Siis huonoja.
Nii, huonoja. Siinä mielessä et ne ei oikein käy basistivitseistä.
Saa kertoa, mutta ei ole pakko.
Mä en tiedä yhtään, tai mä en oo nähny vaivaa, et mä oisin opiskellu basistivitsejä. Me ollaan yleensä Anssin kanssa jaettu se huone ja meillä on poliittinen huumori lähempänä sydäntä. Se harvemmin liittyy basistiuteen millään tavalla…

Mistäs tämä viehtymys isoihin karvaisiin miehiin tulee? SmackDownin (showpaini) muodossa.
Ai se! Mehän oltiin torstaina jopa kattomassa! (Hartwall Areena, 24.10.)
Se tulee lähinnä siitä, että me ruvettiin jossain vaiheessa ennen lauantain keikkaa jännittämään sitä, et näkyyks hotellissa Subtv vai ei. Jos näky ni ilo oli ylimmillään. Ilta oli pelastettu klo 24:ään, millon keikka yleensä alkaa. Sitte sitä pyrittiin aina katsomaan lauantaisin tv:n ääressä. Ja jossain vaiheessa Anssi sai nimipäivälahjaks SmackDown Playstation-pelin. Sitte vasta riemu repes. Me jaksettiin tahkota sitä yllättävän pitkään. Mä oon nyt toivonu, et sen sais mukaan tuonne studioon Lemonatorin kans. Se on ainoo pleikkaripeli, mist mä oon vähän innostunu.

Tästä onkin hyvä siirtyä seuraavaan kysymykseen. Mikä on parasta ajanvietettä keikkabussissa? Jos nukkumista ei lasketa.
Nukkuminen on ehdottomasti parasta. Jos onnistuu saamaan unen päästä kiinni. Se on vähän niinku pystys siirtymään semmoseen aika-avaruus-jatkumoon sillä tavalla, et sä heräät ihan toisella puolella Suomea ku missä sä oot nukahtanu. Sitä määritellään termillä madonreikä. Ja ku se löytyy joskus, ni on onnistunu elämässä.
Vaikee sanoo mikä on parasta. Mut kesällä meil dominoi aika hyvin toi sanaristikoitten täyttely. Me alettiin täyttämään niitä silleen erittäin väärin. Koko homma sai alkunsa eräästä lasten puuhalehdestä…
Ei kai!
Täytettiin se sillä lailla et laitettiin mahdollisimman paljon ruokottomuuksii niihin lasten ristikoihin. Mä en viitti eritellä mitä ne oli, koska Anssi myy levyjä myös alaikäsille. Joka tapauksessa päädyttiin siihen, et ostettiin sit ite niitä ristikkolehtiä. Oli jotain avainsanoja, mitä esiinty useimmissa ristikoissa. Ja jossain vaiheessa me tehtiin toisillemme erittäin pätevät ristikot, mitkä sisälsi ammattikoululaisslangia ja sellasii sanamuotoja, mitä ei suomen kielessä tiedetä olevan olemassakaan. Voi olla et se oli kehittävintä.
Keikkabussissa kiers semmonen vihko, mihin oli listattu kaikki noi harrastukset mitä siel tehään. Pelejä oli ihan suunnattomasti. Esimerkiks semmonen, et bussin takaosassa oli täysiä pullokoreja, mis oli tyhjii pulloja. Joku sitte keksi roudata ne auton etuosaan, mistä ne piti viedä jotenkin korista toiseen, tyhjätä yks kerrallaan koko kori liikkuvassa bussissa. Se oli tosi vaarallista ja siitä tuli hirvee meteli, se oli oikeeta koheltamista.
Sitte kans mitä me yhteen aikaan harrastettiin, oli toi Vichy-cup. Piti juoda pullollinen Vichyä niin nopeesti ku pystyy, ja jos sitä tuli nenästä tai jostain ni siitä tuli lisäsekunteja siihen aikaan. Meil jäi edelleenkin toi kuninkuusluokka 1,5 litran Vichy-pulloilla kokeilematta…
Jossain vaiheessa pelattiin kiertopokkaa, siis korttipeliä. Viis kertaa hävinneelle määrättiin joku sanktio, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, useimmiten saatto liittyy illan keikkaan jotenkin.

Saat nyt kertoa jos on jotain jäyniä tai sattumuksia, mitä on jäänyt erityisesti mieleen. Keikolta tai hotelleista tai mistä tahansa.
Kyllä niitä harrastettiin. Mul ei nyt ihan heti tuu mieleen isompia piloja mitä on organisoitu. Esimerkiks mä ite en voi sietää noit soittamista vaikeuttavia jekkuja, mitä roudarit rupee harrastamaan viimesil keikoilla. Se on tarpeeks hankalaa muutenkin, et pysyttelee skarppina keikan ajan, soittaa ne kappaleet ja poistuu paikalta.
Siis noi jäynäthän usein liittyy roudareihin ja ääniteknikkoihin. Esimerkiksi sellanen, et Anssin kitarat oli vaihettu puhallettaviin muovikitaroihin jollain keikalla. Se pyys sitte jotain kitaraa ja sai sellasen miinus puol kiloa painavan kitaran käsittelyyn.

Levytykset

Sitten levytysjuttuihin. Onko mitään muistikuvia Millan levytyssessioista? Se ei varmaan hirveen kauaa…
Se ei hirveen kauaa kestäny. Se oli varmaan toinen otto, mil se mun basso-osuus pantiin sinne. Ja oliks se toi Kelly, joka laitto oman osuutensa nauhalle ennen mua. Seuraavana päivänä me soitettiin päälle jotain. Lauloin jonku stemman siihen. Sitte kehitettiin syntetisaattorilla siihen loppuun sellasta avaruusääntä, mitkä Anssi halus välttämättä itse soittaa. Se tais mennä niin et minä, Saara ja Anssi on tehty jokainen yks ääni niistä kolmesta, mitkä siinä toistuu vuoron perään. Se jaettiin tasan. Mä en kuitenkaan saanu siitä kosketinsoitinkrediittejä, mitkä oli tietenkin mun lähtökohta…

Miten on sitte tämän kakkosalbumin levytykset sujunu tähän mennessä sinun osalta?
Minun osaltahan ne sujui silleen, et me oltiin kaks päivää Hollolassa nauhottamassa toukokuussa ja soitettiin seittemän kappaleen pohjat sisään. Niistä ei todennäkösesti tulla käyttämään kaikkia seitsemää. Mä en yhtään tiedä mitä niille kuuluu tällä hetkellä.

Bändikaverit

Nyt saat sitten luonnehtia bändin jäseniä henkilöinä ja muusikkoina.
Ville Kela.

Villessä on rumpalina vähän sekä tommosta hulluttelijaa ja sit äärimmäistä skarppaajaa. Se liittyy jotenki tällaseen ogelimentaliteettiin. En mä oikeen muuta osaa sanoo siitä muusikkona. Bändikaverina sil on kyllä parhaat unenlahjat. Pystyy nukkumaan kaikissa olosuhteissa. Anssil on kans sama juttu.

Kelly Ketonen.
Mullahan on pidemmät perinteet sen kanssa soittamisesta. Se on kehittyny tossa aika paljon viime vuosien aikana. Jossain vaiheessa mul oli semmonen fiilis, et mun pitää hinata sitä perässä. Se on soittanu pelkkää heviä, sen sointi oli aika raskas. Erittäin kehityskelponen ja nykyään myös erittäin osaava soittaja. Pyrkii kehittymään joka suuntaan, mikä on erittäin miellyttävä piirre rumpalissa. Maailman demokraattisin kaveri, semmonen sopuisa, en mä nyt kenestäkään löydä semmosta varsinaista särmää mitä pitäs lähtee luonnehtimaan erityisesti…

Rumpaleista sanottakoon sen verran, että mä en oo ikinä tajunnu, tai tajusin vasta Millan sessioiden aikana, et miten rumpali voi soittaa yksinään kuulematta mitään ääntä mistään melodiasoittimesta. Koko kappaleen alusta loppuun. Jotain tosi mystistä. Jälkeenpäin mä tajusin sen, et vaikka kaikki instrumentit soittaa, niin rumpali soittaa silti ihan samalla tavalla, kun se ei kuuntele kuitenkaan niitä muita muusikoita. Rumpalivitsi – joka on äärimmäisen totta!

Saara Metsberg.
Saarakaan ei oo kyl mikään maailman särmikkäin tyyppi. Joskus se kattelee aika kieroon noita kaikista poikamaisimpia piloja tai ideoita. Välillä käy sääliks ku se saa kuunnella niitä pikkutuhmuuksia, mitä siel keikkabussissa puhutaan. Sielhän muuttuu tosi nopeesti noi rintamaolosuhteet, ei tarvii kovin montaa minuuttia olla siel keikkabussissa tai hotellis, se on aika korsuhuumoria koko touhu. Pätevä kosketinsoittaja ja laulaja. Parempaa ei ois varmaan voinu löytyy tähän kokoonpanoon.

Entäs Anssi?
Mehän ollaan oltu kämppäkavereina tossa edellisen vuoden aikana silleen enemmän kuin vaimoni kanssa, että ihan hyvin siinä on tultu juttuun. Väliin se on ollu kyllä ihan plussaakin ku ollaan saatu omat huoneet… Mut… kyllä hänestä vielä joskus jotain tulee.
(naurua)

Musiikki

Soittopelisi tarkemmin kuvailtuna?
Kaula… neljä kieltä… No, perusinstrumentti on Fenderin Jazz-basso mihin mä oon erityisesti kiintyny, voittajaa ei oo löytyny vaikka mä oon haalinu tänä vuonna lisää instrumentteja, esim. Burns-merkkiset kitaran ja basson vuodelta -64. Mä en oikeen tiedä mitä mä niillä tekisin, varsin vähän on tullu soitettua sillä Burns-bassolla keikoilla. Sit mä ostin Gibsonin, onkohan se nyt EB3L. L tulee siitä että siinä on pitkä kaula. Se on saman näkönen ku Angus Youngin kitara. Mä soitin sillä Kaisaniemessä, sen jälkeen en ookkaan hirveesti soittanu sillä.
Sitte mul on myös instrumentteja, mitä ei näy tuolla lavalla. 1930-40-luvun piano, sitä mä soitan tällä hetkellä kaikist eniten ku mä oon joutilas. Sit pari akustista kitaraa, niist toinen on erityisen kovassa käytössä ku mä oon yrittäny tehdä omaa musiikkia.

Eli osaat soittaa melko montaa instrumenttia. Mikä on soittotaidon laajuus?
Pianolla mä saan aikaan ihan tunnistettavia melodioita ja kappaleita ulkomuistista silleen et niitä voi luonnehtia musiikiks. Nuotinlukutaito on aika heikko, mä oon joutunu usein sen kanssa tekemisiin elämäni aikana. Bassonsoittotaito nyt on mitä on. Kitaraa mä pystyn silleen auttavasti rämpyttämään, saan siit semmosii sointuja simuloivii otteita aikaseks, et kitaristit yleensä nauraa. Lasse sanoi sitä mun soittotyyliä sympaattiseks.

Sitte tämä biisinteko. Missäs siinä mennään? Mainitsit ainakin sen yhden…
Joo, yks on nyt näemmä tulossa uudelle Lemonator-levylle. Muitakin aihioita on kyllä olemassa tällä hetkellä.
Miten tämä puuhastelu on alkanut? Onko tullu hakattua päätä seinään paljonkin?
Ei varsinaisesti. Mä oon vaan jossain vaiheessa luopunu itsekritiikistä, joka on ollu kohtuuttoman korkeella. Ja sitte ku ympärillä on vaan kappaleentekotaitosii ihmisii, ni ei koskaan jaksa nähä vaivaa. Sitten mä oon tajunnu sen, että miksen mäkin osais noita sointujärjestyksii niinku muutki. Mä kuuntelen kans yhtä laajasti musiikkia ja mul on kummanki bändin paras teoriakoulutus. Saarasta mä en tosin tiedä, se on voinu edistyä pidemmälle noissa teoriaopinnoissaan. Periaattessa tiedän minkä soinnun kanssa kuuluu käyttää mitäkin sointua, et tämmönen pohja on olemassa. Kaikista vaikeinta oli se et pelkää, että joku on tehny tän kappaleen jo aikasemmin – se on väistämätöntä!

Mikä on parasta muusikkona olossa? Entä huonointa?
Parasta on toi joustavuus nois kaikissa työajoissa ja kaikessa muussakin. Parasta on oikeestaan se, et ollaan maata kiertävällä radalla, et me ei kuuluta yhteiskuntaan. Sosiaaliturvatunnuksesta ei oo mitään hyötyy. Sit voi omaksuu tollasii pseudonyymejä ku kirjautuu hotelleihin. Ja saa olla se Aaro Puumiainen jos huvittaa…
Ja sit raha menettää jollain tavalla merkityksensä. Rahat on vaan sellasia poletteja, joilla voi joko ostaa olutta tai pelata raha-automaattiyhdistyksen peliautomaatteja. Kaikki muu tulee aika usein talon puolesta.
Huonointa on se, että kun matkustaa bussilla paikasta toiseen, ni iso ryhmä tekee kaiken samaan aikaan. Kaikilla on ruoka siihen aikaan, kaikki syö sitä samaa lihamureketta samaan aikaan, käy kusella samaan aikaan ku bussi pysähtyy. Ja kaikki muuki tapahtuu sillee, et välil sitä vastaan rupee kapinoimaan. Et sä saat olla omissa oloissa ku sä sulkeudut vessaan, et ei tartte niinku koko ajan katella jonku tyypin naamaa. Sitä on jopa välillä epäsuotavaa kieltäytyä muiden seurasta. Mä esimerkiks jättäydyn aina tuolta mikroautoradalta pois, et saa olla hetken omissa oloissaan.

Onko tolla muusikon uralla ollu joku yksittäinen tai muuten vaan selkeä huippukohta?
Kyl noita huippukohtii varmaan on toi ensimmäinen Tavastian keikka. Varmaan tosi moni nuori muusikko, jotka siel on ollu nimeäis sen semmoseks mitä odotetaan. Sitte ensimmäinen kerta ku me (Lemonatorit) oltiin Posies-yhtyeen lämmittelijöinä, ni se oli tavallaan semmonen et nyt on saavutettu kaikki ne tavoitteet, mitä me aikoinaan asetettiin. Nyt ollaan ehkä vähän eri linjoilla, kun on kovemmat tavoitteet. Ollaan ehkä lähössä ulkomaille. Tai katsotaan nyt miten se tilanne kehittyy.

Roikkuvatko fanit perässäsi? Ainakin jonkinlaista mölinää on kuulunut…
Mä en oo kyl havainnu sellasta ilmiötä juurikaan. Ehkä mä suodatan sen – jos joku roikkuu perässä ni mä en ite noteeraa sitä perässä roikkumisena. Mul on semmonen käsitys et mä oon erittäin onnellisessa asemassa, ku mua ei tunnisteta missään. Mul oli suurempi käsitys siitä, että faneja taatusti on Lemonatorin ensimmäisen levyn jälkeen. Kuvitteli aina ku käveli jossain, että tunnistaakohan noikin mut. Sillon sitä oli nuori ja naiivi.

Sitten musiikkimausta. Minkälainen musiikki sopii sielunmaisemaasi?
Mielenkiintoista. Täs on hauska törmätä käsitteeseen “kuuntelen musiikkia laidasta laitaan”. Joillakin se tarkoittaa sitä et kuuntelee sekä Limp Bizkitiä että Red Hot Chili Peppersiä. Mut mul on kolmisen sataa levyä erilaista klassista musiikkia. Eniten niistä tulee kuunneltua 1400-1500-luvun jotain messuja tai kirkkomusiikkia. Se on yks osa-alue mikä on eniten kuuntelussa.
Toinen on semmonen brasilialainen 70-luvun iskelmä tai tämmönen bossanova-meininki, mikä löyty tos muutama vuosi sitten. Et mä oon sittemmin haalinu outojaki Brasilia-artisteja, mä kuuntelen niit tosi mielelläni.
Sitte tommonen vahva neekerimusa, mielellään vuosien 1970-75 välille sijoittuva, koska niissä on kaikista jyhkeimmät bassokuviot. En mä koskaan kuuntele pelkästään sitä soitinta. Rumpalit on semmosia et ne saattaa intoutua kuunteleen jotain rumpufillejä. Se on musta sietämätöntä.
Mä oon yrittäny hylätä kokonaan ton länsimaisen popmusiikin – ei taida kyl ihan täysin onnistua. Toihan oli hirmu hyvä toi Mew! (Vanha yo-talo, 27.10.) Mä povaan siitä länsimaisen popmusiikin pelastajaa tai ainaki sen tyyppistä. Sil on hyvä suunta.

Entäs mitkä on suurimpia idoleita tai esikuvia musiikin saralla?
Bach. Beatles – sitä on mahoton ohittaa. Sitte jotain proge-juttuja, tosi vaikee ruveta erittelemään. Jethro Tullia mä kuuntelin aikoinaan aika paljon. Iron Maiden. Tälläsii millä on lähtemättömät vaikutukset. Metallica täytyy mainita. Nykypäivänä vois sanoo et Antonio Carlos Jobin on erittäin pätevä tekijä, kuten myös Edu Lobo. Posies! Sillee et saa koko kirjon millä akselilla liikutaan. Bach on kyllä aika puiseva vastaus tohon, erittäin matemaattinen…

Kirjallisuus

Sinä ilmeisesti luet aika paljon. Nimeä vaikuttavimmat lukukokemuksesi.
Albert Camus’n “Sivullinen“, se on ainut kirja, jonka mä oon lukenu kolme kertaa. Sit joku varmaan heittäs tommosii niinku Tarua Sormusten Herrasta, mut enemmän muhun aikanaan vaikutti noi Waltarin tiiliskivieepokset tos postpuberteettiaikoina. Tän vuoden vaikuttavin teos on varmaankin Benvenuto Cellinin omaelämänkerta. Se oli 1500-luvun firenzeläinen kultaseppä, joka oli myös erittäin kova katutappelija. Se sit raportoi elämästään taiteilijana sotaisuuden parissa. Mul on nyt Firenze-kausi menossa, et mä oon käyny siellä vuoden aikana kaks kertaa. Oon sitte lukenu samanlaista renessanssikirjallisuutta. Mä ostan kirjoja paljon enemmän ku mä kerkeen lukea. Mul on semmonen tuhat kirjaa, kaks kolmasosaa on vielä lukematta.

Sarjakuvat on ilmeisesti myös aika lähellä sydäntä. Piirtelet jonkun verran itse ja muuta tällästä. Minkälaiset sarjakuvat on omia suosikkeja?
Carl Barksin Aku Ankat on ehdottomasti pätevimpii. Ne ajoittuu niin laajalle skaalalle mun elämää, seurannu mua alusta tähän päivään. Joakim Pirisen sarjakuvat on erittäin rautasia, mm. Sokeri-Sakari. Sitte George Herrimanin Krazy Kat -sarjakuvat, mitä on julkastu joskus 1900-luvun alussa, se on edelleen tuore ja anarkistinen. Aika tämmösii pölysii noi mun sarjakuvat. Et mä en oo tota nykysarjakuvaa hirveesti jaksanu seurata. Jukka Tilsa on kans erittäin hyvä.
Kaikist kovin sarjakuva-aiheinen tapaus oli se, kun mä pääsin tekemään jutun STT:lle sarjakuvapiirtäjä Enki Bilalista, joka oli pari vuotta sitten sarjakuvafestareilla. Mä sain “Jumalaton näytelmä” -albumiini omistuskirjoituksen. Se oli erittäin kova juttu.

Kuulemma kiistelette näistä Aku Ankan taskukirjojen esinäytöksistä Anssin kanssa, et onko ne taskukirjoissa…
Parasta vai huonointa. Anssin mielestä ne on parasta, mun mielestä ne ei voi missään tapauksessa olla parasta ku ne on huonoimmin piirrettyjä. Onhan niis joku semmonen ankeus joka vetoaa. Me ollaan kyl vierailtu useammin ku kerran tuolla netissä, siellä on semmonen taskaritietokanta. Sit kiistelty, ku mulla on tapana muistaa kaikkien taskukirjojen numerot ja ne tarinat missä esiintyy kukakin hahmo. Niit on sitte välillä tarkisteltu sieltä.
Mua vaivaa kyl semmonen, et jos joku tietää missä taskukirjassa esiintyy Aku Ankan kommentti “Umph knää” (naurua)… se vaivaa mua. Ja se on vaivannu mua jo yli 10 vuotta. Se on kirjotettu koneella. Se kuuluu näihin alkupään Aku Ankka -kirjoihin, ku jälkeenpäin niihin on tullu tekstaustyyli.
Onks keikkabussissa sitte hirmu läjä Ankkoja?
Ei oikeestaan. Siel on ehkä ollu pari. Niit piti jossain vaiheessa haalia sinne muutama klassikko, mut… se vähän jäi. Siel on sitten ollu vähän kaikkee muuta stimuloivaa.

Niin, sinähän tunnetusti tykkäät politiikasta… Miten tää teidän (Antin ja Anssin) ns. huumorikirja politiikasta on edistyny?
Se ei oo nyt edistyny viimesen keikkarupeaman jälkeen millään tavalla. Suuremman harppauksen se varmaan otti kun mä ostin tossa viime viikolla Arvo Korsimosta kertovan kirjan. Piti Anssilta tarkistaa heti et onks meillä se jo. Yhes kuvas Arvo Korsimo on semmosen jumalattoman suuren kahvipannun kanssa. Anssi muisti heti, et on kyllä se jo, et huonosti kävi.
Onks ollu keikkamatkoilla rattoisia hetkiä näitten hienojen kirjojen kanssa vai onko ne ollu enemmän nukahtamisen avustajina?
Välillä päätetään et kehitetään poliittisia vitsejä. Temmataan tuulesta joku aihe ja selaillaan sit niitä kirjoja, jois on hauskoi sutkautuksii tai typerii kuvatekstei, ni se koko juttu on lähteny aukeemaan. Niit luetaan kuin piru Raamattua, otetaan virke jostain ja yhdistetään se toiseen virkkeeseen. Tai sit johonkin sattumukseen edellisellä huoltsikalla.
Nukahtamiseen harvemmin. Ku meil oli se ensimmäinen kirja, joka sittemmin hävis, se on jossain Jayn jäljillä, se pitäs jäljittää… Ni me kannettiin se Playstation-laatikossa mukana, et sitä käytettiin sit myös iltalukemisena. Aika usein hotellihuone piti sisustaa sillä poliittisella kirjastolla.
(Antti täsmentää: ”Se Jayn hukkaama Playstation-laatikko sisälsi noin kymmenen poliittisen kirjan erän. Tätä hävinnyttä erää ei sovi vähätellä; niiden häviäminen on suuri kansallinen tragedia.”)

Kirjoittelet myös levyarvioita. Asuuko sisälläsi pieni toimittaja?
Mä yritän hätistää sitä pois. Mähän en oo vuoteen kirjottanu oikeestaan mitään. On jotenki semmonen fiilis, että mikä hitto mä oon arvioimaan muiden tekeleitä. Yleensäkin kaikki tollaset toimittajat on sellasii entisii epäonnistuneita muusikoita, jotka yrittää purkaa sitä katkeruutta mollaamalla jotain. Mä koin, että mua kiinnosti enemmän kirjottaa ylistävii arvioita jostain Elton Johnin uusista levyistä ku liittyä samaan kuoroon – haukkua mainstreamia ja ylistää jotain paria uutta underground-bändiä, mist kukaan ei oo kuullu mitään.
Liittyyks tää tähän henkiseen rumbalaisuuteen?
Todennäkösesti. Mä en mielellään ole hirveesti tekemisissä koko bisneksen kanssa. Mä en mielelläni enää kritisoi mitään julkisesti. Paitsi siinä vaiheessa ku mä ryhdyn poliitikoks…
Ne on tulevaisuudensuunnitelmat?
Joo.

Seikkailet koomisena hahmona Rokatessa roiskuu -kirjassa. Haluatko kommentoida kyseistä opusta?
Mä oon lukenu siit vaan ne kohdat, joissa mä seikkailen.
Varsinaisesti siinä ei oo mitään kommentoitavaa. Koko episodi liitty siihen et mä olin hautajaisissa, missä mä onnistuin hankkiin hyvät pohjat sen iltapäivän aikana. Ku mä havaitsin, et moottorit on nyt niin hyvin käynnissä et sitte on ikävä kokee semmonen laskuhumalan tunne siin ku odotellaan keikalle pääsyä, niin mä join myös kotona hiukan… Sitte mä olin jo aika äänekkäällä päällä kun päästiin sinne Porvooseen, missä tää episodi tapahtu. Eihän siinä voinu sit enää panna jarruja pohjaan. Mua panetellaan tosta ihan turhan takia, koska mä oon oikeesti sitä mieltä, et mä kokeilin vääriä jalkineita ensimmäistä ja viimestä kertaa. Mul oli Doc Martensit jalassa siellä lavalla ja mul alko jossain vaiheessa tuntuun, et ne on liian painavat lavapoukkoiluun. Se aiheutti tollasta epävakautta… minkä seurauksena mut sit löydettiin sieltä lattiatasosta. Kaikki muu musiikki loppu, mut mä jatkoin. En mä kommentoi sitä muuten. En mä mitenkään niinku yllytä kokeilemaan tätä kotona.
(naurua)

Tästä voidaankin hypätä kätevästi seuraavaan… Olet ilmeisesti lastentarhanopettaja. Oletko harrastanut sitä tointa tässä viime aikoina?
Sosiaalikasvattaja mä oon varsinaisesti. Lastentarha on ainoo paikka mis mä olen tota koulutusta jotenkin hyödyntäny. Viimeks olin puoltoista vuotta sitten päiväkodissa, sitten heittäydyin ns. rokkitähdeksi.
Ootko oppinu lapsilta jotain?
Tavallaan. Itse asias paljonki. Asiat mihin ne puuttuu, on usein paljon ajankohtasempia ja terävämpiä ku aikuisilla. Sitä paitsi niiltä puuttuu sellanen itsekritiikki, mikä taas aikuisilla muka on, joka estää sanomasta oikeita asioita oikeeseen aikaan.

Mistä näet päiväunia tai minkä unelmasi aiot toteuttaa?
Jaa-a… mitähän tohon nyt sanois. En oikeestaan mistään. Silleen on päässy sen verran onnelliseen asemaan, että mä en hirveesti suunnittele seuraavaa päivää. Kaikki mukava on plussaa. Jossai vaihees mä haaveilin vesitasosta ja Tyynenmeren saaresta, mut se on vielä aika kaukainen juttu. Suomesta ei oo hirveesti ponnahtanu sillä tasolla soittavia rokkareita, joil ois oikein mahollisuutta tohon.
Tosta Lemonatorin ulkomaiden suunnitelmien kautta…
Niin, se on hyvä väliporras Tyynellemerelle.

Oletko käynyt Anssin kotisivujen keskustelufoorumilla?
No, sen verran ku tuo kirjaston kone antaa periks. Kirjastos on niinku kaks konetta, joista toinen suostuu avaamaan sen, toinen ei. Ja useimmiten siinä vaiheessa ku kirjoittautuu sisään ni sit se aika alkaa oleen jo lopuillaan, mitä sille kirjaston koneelle on varattu. Oon sillon tällön selannu sitä, kattonu mistä keskustellaan. Muistaakseni mä oon viimeks kirjottanu sinne vuoden vaihteessa semmosen neljän sanan kommentin jostain aiheesta.

Mitä haluaisit lopuksi sanoa Harhaa.comin lukijoille?
Jaa-a… pitäs välttää kaikkii kaupallisii kommenttei mis mainostetaan itseään tai yhtyettään… Suosittelen ostamaan enemmän ku 1,4 levyä vuodessa. (naurua) Mä oon levyjen kotipolton jyrkkä vastustaja.
Tähän on hyvä päättää. Kiitoksia!

(Huom. Mahdolliset asiavirheet ja totuudenvääristelyt saattavat johtua Antin alkavasta dementiasta tai kieroutuneesta aivotoiminnasta.)