Ääriviivoja konserttisaleissa 28.9.-20.10.2018

”Julistan keikkatauon päättyneeksi”, lausuu Anssi musta hattu päässään mikrofoniinsa Lohjan Laurentius-salin lavalla, joka on pelkkä lattia eturivien edessä. Johdot ovat lattiaan piirretty viiva, joka erottaa artistin yleisöstään. Yleisö hurraa. Ilmassa on aistittavissa aitoa iloa, sillä uuden levyn valmistumista ja sitä seurannutta bändin keikoille paluuta on odotettu hartaudella.

Tästä alkaa neljälle viikolle ulottuva Ääriviivoja-konserttisalikiertue, jonka aikana tuodaan iloa ja valoa 13 konserttisalin iltoihin eri puolilla syksyistä Suomea. Kuulijat löysivät hyvin saleihin, ja aika moni kuulija löysi useampaankin kaupunkiin niiden perässä. Joka anssintai kellon lyödessä iltaseitsemän alkoi lavalla tapahtua.

Konsertin akustinen puolikas avataan koko bändin voimin Millalla. Se on sellainen varma aloitus, ettei mitään voi mennä heti kättelyssä pieleen. Tuomaksella on ensimmäisten biisien ajan dobro, jonka kanssa hän kuulemma ilmestyi treeneihin, kun akustisia versioita alettiin viilata. Antti soittaa akustista bassoaan, Saara koskettimia ja viulua, ja Villellä on edessään lyömäsoitinarsenaali, jonka kokoonpano hieman muuttuu biisistä riippuen. Anssi säestää helmiäiskuvioidulla Martin D-45:llään ja tarpeen mukaan myös huuliharpulla. Ja se hattu pysyi päässä hädin tuskin Lohjan keikan Millan ajan, eikä sitä sen koommin ole keikalla nähty.

Tästä alkaa konserttisalikiertue! (Laurentius-sali, Lohja, 28.9.2018)

Anssi oli lupaillut salikiertueelle joitakin yllätysbiisejä, ja sellainen oli kakkosbiisi Ensilumi. Se on varmaankin Suuria kuvioita -levyn vähiten livenä soitettu raita, jolla on omat vankkumattomat faninsa. (Jotka muinoin huusivat kappaletta niin pitkään, että lopulta Anssi opetteli sanat ja soinnut.) Kappale sopii myös kiertueen ajankohtaan, sillä etenkin pohjoisemman Suomen keikoilla ensilumi sataa näihin aikoihin.

Sitten on aika siirtyä illan teemaan, eli Ääriviivoja-levyyn. Anssi suorittaa yleisögallupin selvittääkseen moniko on tietoinen uudesta levystä ja ainakin eturivissä se tiedetään. Ensin he soittavat radioaalloilta tutun Ilveksen. Mikan faijan BMW:ltä tyyliään lainaava, elävästi kerrottu tarina toimii todella hyvin akustisena versiona. Yleisön joukossa näkyy pieni ilves-pehmolelu levittämässä käsiään samaan aikaan kun Anssi levittää siipensä lavalla, ja horjauttaa itseään taaksepäin hotellin parvekkeelta. Ai kamala, että on hyytävää.

Anssi kertoo, miten Ilves-kappaleen jälkeen hänelle jäi tunne, että jotain puuttuu tästä kuvasta, jota hän on yrittänyt maalata. Ja se on niiden fanien näkökulma, jotka kiljuvat rakkauttaan Ilvekselle. Miltä se heistä tuntuu, kun oma artisti lakkaa olemasta? Anssi omistaa seuraavan Sä et tiennyt -kappaleen kaikille meille, joita musiikki on kannatellut vaikeina aikoina. Yleensä jo tämän spiikin aikana yleisössä tiristellään kyyneleitä, ja nessuille tulee todellinen tarve viimeistään sitten, kun Saara avaa ääntään duetossa ja poismenneelle toivotetaan hyvää matkaa. Tämä kappale on ehdottomasti yksi kiertueen jokailtaisista kohokohdista. Saaran kaunis musikaalinen ääni sointuu biisiin saumattomasti. Saara on myös vastuussa siitä neronleimauksesta, että Tuomaksen mikittämätön kellopeli saadaan kuulumaan yleisölle laittamalla mikitetty mandoliini sen viereen.

Seuraavaksi alkaa soitinruletti. Saara tarttuu viuluun, Antti istuu Saaran paikalle koskettimien ääreen, Tuomas ottaa mandoliinin. Anssi noteeraa, miten jengi vaihtaa instrumentteja, pitäisikö hänenkin? Apuun kutsutaan kitarateknikko Pave. Olisiko sulla siellä takana jotain pientä soitinta, kuten triangelia tai kukkopilliä? Sitten yleisö kohahtaa, kun Pave saapuu nurkan takaa kantaen valtavaa kontrabassoa. Anssi veikkaa sen olevan lipasto. Lohjan ja Lahden keikoilla siitä lähtevä äänikin kuulosti jonkin verran lipastolta, ainakin jos Antilta kysytään. Kiertueen valmistelussa tuli tavalliseen tapaan viime hetken kiirus ja kontrabassoon ei muistettu laittaa merkkiteippejä, jotta Anssi osaisi näppäillä sitä oikeasta kohdasta. Noh, Levottomassa tytössä isommat virheet onneksi peittyvät yleisön rytmitaputusten alle ja Antti lupasi Lohjan keikan jälkeen järjestää bändille kriisipalaverin. Savoyhin mennessä merkkiteipit ja tempo oli saatu paikoilleen ja Levoton tyttö alkoi kuulostaa musiikilta. Kiertueen loppua kohden erittäin hyvältä musiikilta! Uskomaton monitaituri tuo Anssi.

Lipaston kanssa on helppo hymyillä! (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Kiertueen viimeisellä keikalla Sellosalissa Pave ilahdutti Anssia ja kaikkia muitakin keikan koreografian tuntevia tuomalla lavalle kontrabasson sijasta sen triangelin, jota Anssi oli koko kiertueen ajan spiikeissään toivonut. Pling-pling-pling, kyllä se Levoton tyttö tälläkin taittuisi, vai eikö?

Sitten palataan taas normisoittimiin, sillä vuoroon tulee Rakkaus on murhaa. Tätä kolmoslevyn hienoa nimibiisiä ei olekaan taidettu kuulla tällä bändin kokoonpanolla aiemmin. ROMista on vuosien mittaan soitettu niin paljon upeita veretseisauttavia sähköisiä, ja viululla varustettuja simppeleitä versioita, että tämä akustinen tulkinta jää ihan kivan puolelle, vaikka täytyy arvostaa sitä, miten Saara seuraa Pekka Kuusiston ”atonaalista” loppuvingutusta tarkasti. Kiertueen kahdella viimeisellä keikalla tällä paikalla soitetaan Albin Stenman, joka otettiin settiin Kuopiossa yleisön toiveesta ja se toimikin niin hyvin, että jäi mukaan pysyvästi. Stenmania oli asiallista soittaa myös kesken kiertueen menehtyneen pappa Stenmanin muistolle.

Tuleehan se soolo-osuuskin sieltä! Tässä kohdassa Anssi antaa bändilleen laatuaikaa takahuoneessa ja kysyy yleisöltä kitara kaulallaan, että mitäs soitettaisiin? Edellisellä konserttisalikiertueella, jossa koko komeus lähti liikkeelle soolobiisillä, Anssi joutui kiertueen lopun lähestyessä toteuttamaan tosi hankaliakin biisitoiveita. Nyt toiveiksi käyvät myös sellaiset biisit, joita on jo aiemmin soitettu. Tällaisia soitettiin nyt: Aamu, Kaksi sisarta, Karhun elämää, 2080-luvulla, Rva Ruusunen, Piirrä minuun tie, Huoneessa ja Laulu petetyille. Järvenpäässä toivottiin kappaletta Musta tuntuu multa, josta irtosi vain pari ekaa riviä, mutta se toteutettiin kokonaisuudessaan Ylivieskan keikalla. Savoyssa Anssia selvästi jännitti ottaa haaste ja tempaista Hetken laulu – duuri aiheesta Salminen. Viidellä keikalla soolobiisiä seurasi bonusbiisi, johon bändi liittyi yleensä mukaan. Tällaisia olivat esimerkiksi Kuopion Albin Stenman, Logomon Karhun elämää ja Sellosalin 2080-luvulla. Näissä oli hauskaa seurata, miten bändi reagoi, sillä aina heille ei kerrottu etukäteen, mitä tuleman pitää. Hienoa hetkessä elämistä ja reipasta musikanttiutta koko poppoolta, toivomme lisää tällaista!

Koska Anssi on ekologinen mies, setissä on myös kierrätysosuus. Viime kiertueen akustisessa setissä oli muutama tosi hyvä juttu, jotka hän halusi ottaa mukaan tällekin kiertueelle. Fanit arvostavat sitä, että vaikka lavalla on kitarateline, sitä on aika tylsää käyttää, kun voi antaa kitaran jollekin eturiviläiselle pideltäväksi. Kuka haluaisi? Minäminäminäminä! Varsinkin Lohjalla tilanne oli levylaulajalle hämmentävä, kun suunnilleen koko eturivi siinä parin askeleen päässä viittasi. Öööö. Toinen koominen tilanne virisi kiertueen päättäneessä Sellosalissa, jossa Anssi osoitti yhden fanin paikalle, mutta tulikin sitten toisiin ajatuksiin – sä oot muuten pitänyt kitaraa jo tosi monta kertaa, joku roti, kuka ei oo pitänyt kertaakaan? Joillakin keikoilla innokkaimmat kävelivät suoraan Anssin luokse kitaraa hakemaan ja saivat nuhteita, että kuulkaas tällainen ei sitten toistu. Onneksi fanit kuitenkin kohtelivat Martin D-45:aa kauniisti ja sulassa sovussa. Monet pitivät sitä yhdessä ja kiikutettiinpa kitara Savoyssa kaverille, joka oli kömpinyt ensimmäiselle keikalleen isosta leikkauksesta toivuttuaan. Järvenpään keikalta alkaen Anssi vastasi kovaan kitaratelinekysyntään tarjoamalla kitaraa yleisöön myös Levottoman tytön ajaksi. Vain Turun Logomossa koko episodi jäi puuttumaan, koska siellä oli kiertueen ainut seisomapermanto ja Anssin yleisöstä erottava kuilu oli liian leveä. Kitaran ansiosta yleisössä koettiin paljon unohtumattomia hetkiä ja leveitä, onnellisia hymyjä.

Kappale, jonka ajaksi Anssi haluaa antaa kitaran pois, on Palava silta. Tämä huikea versio on tuttu edelliseltä konserttisalikiertueelta ja livelevyltä. Anssi astelee mikrofoneineen pitkin lavan reunaa ja laulaa koko äänialansa mitalta, miten nykyään kuilu erottaa meidät. Saara säestää pianolla ja kaikki laulavat harmonioita. Kuulostaa ah, niin ihanalta!

”Kuljen palavaa siltaa, kuilu meidät erottaa!” (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Ja kun Anssi on saanut kitaransa takaisin, vuorossa on toinen kierrätysbiisi, Puistossa. Tämä vain konserttisaleissa esitetty versio on todella pysäyttävä, hieno ja punaisten valojen kera hyvin dramaattinen. Akustinen setti loppuu siihen, kun Anssi seisoo varjokuvana käsi nyrkissä kohti taivasta. Yleisö aplodeeraa ja bändi hipsii takahuoneeseen.

Alkaa salimiksaaja-Tertun ja kumppaneiden lavanmylläystauko, akustiset soittimet siivotaan takahuoneeseen ja tilalle taiotaan sähköiset. Joka keikalla sali tyhjennettiin yleisöstä roudausta varten, ja mikäs siinä. Tällaisen Ääriviivoja-levyn tyylin mukaisesti elämässään eri lailla kovia kokeneiden ihmisten kohtaloiden kavalkadin jälkeen maistuukin tee ja leivos. Tosin jos niitä mielii, on syytä olla suht liukkaasti liikkeellä, sillä virvokepisteelle tulee jono yhtä nopeasti kuin naisten vessaan. Onneksi väliaika on sen verran pitkä, että ehtii tarvittaessa jonottaa molempiin, tai sitten vain puida tuttujen kanssa kaikkea kuultua. Kyllä nämä konserttisalikeikat ovat leppoisia, kun yleisön jaksamisesta huolehditaan tällaisella tankkaustauolla. Tämä sopii kaikenikäisille, joilla kärsivällisyys riittää hiljaa istumiseen.

Ville rummuttaa sähköisen setin hurjaan kiitoon! (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Toisella puoliajalla ei salissa kuitenkaan tarvitse istua hiljaa, sillä Anssi on luvannut lisää volyymia ja rokkia. Ensin lavan valtaa Ville rumpusetteineen, lavan takavalot välkkyvät, sitten lavalle astelee muu bändi, Tuomaksen ja Antin pitkät mustat basistirotsit ovat taas käytössä. Tuomaksella on komea sinisen ja punaruskean värinen Novo-kitara. Lopuksi saapuu Anssi katkaistun mikkiständinsä kanssa hapsutakki päällään ja tanssahtelee Bumerangin intron tahtiin. Kiertueen viimeisellä keikalla Anssi ilahdutti saapumalla lavalle leikkilepakko suussaan, pienenä tribuuttina Ozzy Osbournen suuntaan. Siitä on hyvä lähteä perehtymään itseään toistavaan parisuhteeseen.

Ääriviivoja-levyn avausbiisiä seuraa mietiskelevämpi Jotain on poissa, jonka pehmeääkin pehmeämpi syntikkamatto toimii vielä paremmin livenä kuin levyllä. Olemme välittömästi syksyisellä maantiellä Savon Pariisin liepeillä ihmettelemässä, mitä se hirvi tien laidalla tuijottaa. Ja minne onkaan kadonnut se uuden auton tuoksu? Hyväksyvää nyökyttelyä.

Anssi noutaa punaisen Gretschin, pyyhkäisee hapsut pois tieltä ja sitten polkaistaan käyntiin seuraava uuden levyn biisi, vauhdikkaan iloinen mutta sisällöltään hieman köykäinen SOS. Tämä sijoittuu Ruisrockin maisemiin, jossa Omenaksi kutsuttu ihana tyttö katoaa festarivilinään. Levyllä biisi on yksi niistä, joissa bändi soittaa mukana, joten sovitus mukailee levyversiota.

Seuraavan kappaleen Anssi spiikkaa kertomalla, että jotkut ovat jopa menneet naimisiin tämän biisin tahtiin. Ja päättää kiertueen lopuksi peräti kosaista koko porukkaa. (Hah, joukkohäät!) Varoituksen sanana vielä makealle persolta levylaulajalta, että kappale on kovin makea, diabeetikoiden kannattaa ottaa insuliinit valmiiksi. Ei paljon jätetä arvailun varaa, mikä kappale on tulossa, sillä näihin tuntomerkkeihin sopii Anssin tuotannossa vain yksi biisi. Tietysti Älä mene pois. Esitystä höystetään vaaleanpunaisilla valoilla ja Antin muikealla bassosoololla.

Kun Anssi yrittää spiikata jotain elämän tarkoitukseen viittaavaa, aloittaa Tuomas mekkaloinnin kitaransa kanssa. Uho yltyy sellaiseksi, että Anssin on pakko tehdä asialle jotain. Hän poistuu hetkeksi lavan sivuun ja palaa sieltä kantaen mustaa Stingray-bassoa. Nyt asustekin on taisteluun sopiva Freddie Mercury -takki. Kitarabattlesta on tullut kitaran ja basson battle! Kuten arvata saattaa, Anssi rökittää Tuomaksen peukkubassottelullaan ja lopulta aateloi osaavan kitaristinsa. Tuomas mököttää, mutta vain hetken aikaa.

Battlen loppukohtaus on Tuomakselle tappiollinen. (Järvenpää-talo, 10.10.2018)

Anssi esittelee bändinsä (Antti on ainakin kerran ”hän joka ei esittelyjä kaipaa”) ja sitten Petri Ruususen. Tämä on keikoilta aiemmin tuttu versio, jossa yleisö saa heiluttaa käsiään kertosäkeessä. Kappaleen lopussa Anssi kyykistyy lavalle jättämään hyvästit Lauralle.

Sitten tulee jotain aivan muuta. Anssi hakee Gibson Explorerin kaulaansa ja ilmoittaa, että tämä on viimeinen uuden levyn kappale tänään: Kiitos ei. Tässä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jonkun mörköoopperaksikin tituleeraama raskaampi kappale toimii livenä valtavan hienosti. Niin että siihen voi oikeastaan tykästyäkin näin livenä kuunnellessa. Tämän biisin mukana on myös hyvä moshata. Mutta hei, uudelta levyltä olisi voinut soittaa lisääkin biisejä. Missä olivat kaunis tuokiokuva Elämä jatkuu sekä levyn kenties hienoin biisi, Kaiken tarkoitus? Nämä hitaammat tunnelmapalat olisivat sopineet todella hyvin juuri konserttisaleihin. Nyt keskityttiin niihin nopeampiin, koska settilista on rajallinen ja yleisön suosikeista ei ollut vielä kiertueen suunnitteluvaiheessa tietoa.

Kitarakavalkadi jatkuu, kun lavalle tuodaan mustavalkoinen vuoden 1962 Stratocaster. Sehän on Kuolleen miehen kitara. Anssi kertoo ensin spiikin, sitten lyriikoiden muodossa, miten soittajat vaihtuvat mutta soittimet jatkavat soihtuina kulkuaan. Tämä on kappale, jota harvemmin soitetaan normikeikoilla, mutta konserttisalissa voi luottaa siihen, että yleisö jaksaa keskittyä. Lopuksi saamme kuunnella vielä, mitä sanottavaa vanhalla Stratocasterilla on. Jospa se voisikin kaiken kertoa!

Soihtu vaihtaa kantajaa. (Laurentius-sali, Lohja, 28.9.2018)

Vauhti kiihtyy, sillä vuorossa on Nostalgiaa, perinteisen nostalgisena versiona tietenkin. Tässä vaiheessa innokkain yleisön osa on jo seisaallaan eläytymässä menoon ja kiljumassa lisää nostalgiaa. Kiertueen loppua kohden myös lavakoreografioihin tulee lisää vauhtia. Tuomas alkaa ottaa mukaan loikkia, Anssi ja Antti käyvät kilpasille isolla lavalla ja lopulta kitaristit tiluttavat yhdessä kitarat niskansa takana.

Tästä jatketaan suoraan 1972:n riffiin, joka saa yleisön taputtamaan tassujaan tahdissa. Lohjalla koko sali nousee seisomaan jo tässä vaiheessa, mutta jähmeämmissäkin paikoissa tämä hitti saa yleisöön jonkinlaista vauhtia. Kertosäkeitä lauletaan yhdessä ja lujaa. Kiertueen viimeistä kertosäettä varten Anssi pyytää koko Sellosalin seisaalleen. Kun viimeinen sointu kajahtaa, lava pimenee ja muusikot suunnistavat pimeyden keskellä pois lavalta.

Yleisön taputus jatkuu, totta kai lisää on saatava! Encoreen Anssi on varustautunut valkoisella Gretschillä, eli kuten arvata saattaa, vuorossa on Nummela. Yleisöön syttyy tähtitaivas, kuten viime kiertueellakin, vaikkei Anssi joka keikalla muista mainita tähdistä. Sitten lauletaan taas yhdessä O-kirjainta ja vähän muitakin vokaaleja. Kappaleen loppuun saadaan perinteinen vesipullo-geysir.

Tyylikkäästi taaksepäin kerien. (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Kun kiertueen biisilistaa mietittiin, päädyttiin lopulta siihen, että Parasta aikaa toimii tällä paikalla niin hyvin, ettei sitä kannata siitä mihinkään vaihtaa. Kyllä nämä konserttisalit ovat varsin usein juuri sitä parasta aikaa. Osalla keikoista meno on tässä vaiheessa niin kova, että Anssi ottaa ja ”pökrää” keskelle lavaa. Virkoaa sieltä sitten Tuomaksen virvoittavan veden avulla ihmettelemään meininkiä. Sellosalissa Anssi tiedustelee jokaiselta bändin jäseneltä yksitellen, että ootteko valmiita viimeiseen sointuun. Joka kohdassa yleisöstä huudetaan: ”eeeeei!” Sitten kun Anssi suuntaa katseensa yleisöön ja kysyy, ootteko valmiita viimeiseen sointuun, kuuluu ponteva ryhmähuuto: ”EEEEIIII!” Ööh… No mutta soitetaan sitten vielä yksi biisi! Ja niin kiertue päättyykin lopulta Kahteen sisareen, bändillekin yllätyksenä. Sen loppuun tulee vielä Parasta aikaa -biisin viimeinen sointu.

Huh, mikä keikka – huh, mikä kiertue! Ihmiset poistuvat jokseenkin pöllämystyneinä, iloisina ja virkistyneinäkin salista. Pave on koko kiertueen ajan vaalinut neljää biisilistapaperia, jotka on huolella teipattu jokaisen lavan lattiaan. Sellosalissa Anssin poistuttua lavalta joukko naisväkeä loikkaa pitkin poikin lavalle kohti biisilistoja ja taistelee niistä – noh, jos ei ihan verisesti – niin innokkaasti kuitenkin. Osa ei edes ehdi tajuta, mitä tapahtuu, kun onnelliset biisilistojen omistajat jo nyhtävät hymyillen roudarinteippejä listoistaan. Pave käy rauhoittelemassa järjestyksenvalvojia, että tämä on ihan arkipäivää, ei syytä huoleen.

Pavelle ja muillekin crewn jäsenille tarjoillaan kiitoksena heidän suosikkiherkkujaan, kuten karkkia ja pähkinöitä. Sitten viimeisetkin joukosta siirtyvät salin puolelle, jossa Anssin nimmari- ja yhteiskuvajono on jo täydessä vauhdissa. Narikka tyhjenee takeista ja henkilökunnasta, mutta väki ei merkittävästi vähene, sillä sisään kannetaan Ääriviivoja-levyn kannen mukaan taiteiltu kakku, jota myös bändi saapuu maistelemaan. Bändi sekä crew vaikuttavat väsyneiltä, kun kiertue on saatu onnellisesti päätökseen. Samoin fanit, jotka varmasti jäävät malttamattomina odottamaan tulevia keikkajulkistuksia!

Anssi leikkaa Ääriviivoja-kakun. (Sellosali, Espoo, 20.10.2018)

Artikkelin pääkuva on Helsingin Savoysta, 4.10.2018. Lisää kiertuekuvia löydät täältä!

Kiertueen täydellisen biisilistaan voit tutustua täällä.

Jos haluat kokea kiertueen päätöskeikan kotisohvallasi, ota hyvä asento ja klikkaa itsesi Espoon Sellosalissa 20.10.2018 taltioituun livelähetykseen:
Akustinen osuus
Sähköinen osuus

Afromikko ja musta Martin keikkailevat

”Tänään täällä ei esiinny Afromikko”, sanoo Afromikko. Hän epäilee muistuttavansa ihan jotain muuta laulajaa tänään, sillä ääni saattaa lähteä milloin vain. ”Mulla ei oo biisilistaa. Millähän biisillä pitäis alottaa? Mikähän ois sellanen turvallinen biisi, jossa ei ois falsettia ja jossa en onnistuis tyrimään?” Yleisöstä huudellaan jotain, taitavat olla kavereita. ”Ei, tuossa biisissä mä melko todennäkösesti tyrin.” ”Tuo pitää säästää setin loppupuolelle.” ”No tuo on ihan mahdollinen toive.” Lähtee eka oma biisi, Lentoon. Puolivälissä tulee hetken ahdistus, kun ääni tuntuu hajoavan kokonaan, mutta pienen uskon keräämisen jälkeen kaikki sujuu kunnialla loppuun. Seuraavaa biisiä hän lähtee vetämään ihan normikorkeudelta, jotta ääni saataisiin kiusattua kohdilleen. Se onnistuu.

Afromikolla on kunnioitusta herättävä musta hiuspehko, mustat housut, punavalkoinen raitapaita ja polvella musta Martin, yksi maailman kahdesta Anssi Kela -kitarasta. Hän istuu korkealla jakkaralla Helsinginkadun uudessa baarissa ja esiintyy mukavalle yleisöjoukolle. Joka pöydässä on väkeä. Pari tyyppiä kuvaa. Ja kaikki kuuntelevat. Afromikko jutustelee kuin joukolle kavereita. Hän muistuttaa voittaneensa kitaran kisasta, mutta mikkejä siinä ei tullut mukana, eikä niitä ole vieläkään. ”Ei sitä yheksällä tonnilla kaikkea voi saada.” Musta Martin on saanut täksi illaksi oman mikkiständinsä. ”Ootteko nähneet kitaristien sormenpäitä? Ne on ihan kovat. Mulla on tälläset vauvanpehmeet sormet. Mä en oo oikee kitaristi.”

Laulaja-lauluntekijä hän kiistämättä on. Siitäkin Afromikko tarinoi. ”Nyt tulee tosi pitkä puhe.” Hän ei ole muutamaan vuoteen tehnyt Afromikko-nimellä asioita. Vuonna 2013 hän koki omien sanojensa mukaan taiteellisen kuoleman, kun ketään ei kiinnostanut hänen tekeleensä. Viimeisten kolmen vuoden aikana hän on tehnyt vain kolme biisiä. Nyt homma on taas aktivoitunut. Tänä vuonna on julkaistu sinkku Oi oi ja toinen Postikortein pari viikkoa sitten ja syksyllä tulee EP-levy. Afromikko-keikkojakin on tulossa lisää. ”Tänään varmistui yksi tosi siisti keikka. Lämppään Anssi Kelaa Hernesaaren rannassa (21.7.).” Yleisö aplodeeraa. Syyskuussa 2.9. on keikka Kissojen Yössä Korkeasaaressa. Molemmat ovat akustisia soolovetoja. Bändin kanssa treenit aloitetaan toden teolla elokuussa.

Afromikolla on komea soinnikas lauluääni, joka on kivalla tavalla nostalginen. Vähän kuin vanhan hyvän ajan tangolaulaja, joka laulaa letkeitä poppisbiisejä. Omia biisejä on selvästi useita ja niitä on myös äänitetty, sillä ne saavat livetilanteessa esittelyjä tyyliin ”tätä mä vannoin, etten ikinä esitä livenä, kun tässä on niin paljon vaikeita sointuja”. Puolivälissä settiä lavalle nousee kaksi Afromikon kaveria, tällainen puolivälin lämppäriesiintyjä yhden biisin ajaksi, jotta ääni saa hetken hengähtää. ”Näin se pitäis oikeesti hoitaa, silloin lämppäreillä on enemmän kuulijoita. Toivottavasti mäkin saan esiintyä Anssin keikan puolivälissä”, hän lohkaisee. Kaverit lainaavat Martinia ja esittävät jonkun ihanalle tytölle tehdyn laulun, josta tyttö itse ei ollut mielistynyt. Afromikko istuu eturivissä ja kannustaa.

Yleisö innostetaan taputtamaan, kun on Oi oin aika. Tässä on kyllä menevä ja tarttuva sinkkubiisi. Kappaleen jälkeen hän vilkuilee kelloaan ja sanoo olevansa tarkka ajan suhteen. Vielä on aikaa yhdelle biisille. Hän siirtää nuottitelineen jakkaransa eteen ja kertoo, että hän treenasi tämänkin nyt tätä keikkaa varten. Sen Anssin biisin. Hän soitti sen aikoinaan kerran videolle, eikä ole sen jälkeen sitä esittänyt. ”Paitsi Anssin kellarissa.” Sitten hän kuvailee, miten yhdessä soitettu Piirrä minuun tie oli haastavaa saada kuosiin, meni monta ottoa. ”Enkä kyllä nyt laula niin korkealta kuin sillä videolla!” Hyvältähän tämä versio kuulostaa. Afromikko selittää biisin esitettyään, että Youtube-versiossa on kaikkia rumpuja ja muita, joita hän jäi nyt vähän kaipaamaan niin että ihan masentui, mutta onhan tämä koskettava biisi, josta on sopivaa masentua. Toteaa sitten, että aikaa on vielä noin 45 sekuntia, joten hän soittaa vielä yhden kappaleen. Yhden omista suosikkicovereistaan, jota silloinen kämppäkaveri joutui kuuntelemaan tosi paljon, pahimmillaan noin 45 kertaa päivässä.

Kun keikka on ohi, kaverit menevät jututtamaan artistia, joka iloisesti tervehtää kaikkia. Lavaroippeet puretaan ja jakkaralle jäänyt musta Martin siirtyy pian omaan koteloonsa. Se on päässyt keikkailemaan, eikä jäänyt panssarilasin taakse kaappiin pölyä keräämään. Minäkin jututan Afromikkoa ja hän ilahtuu, että tunnen ihmisiä, jotka odottavat jo näkevänsä hänet Hernesaaressa. Afromikon ilme muuttuu haaveelliseksi, kun hän miettii, että olisipa siellä paljon yleisöä. Kerron, että Anssin fanithan todennäköisesti tuntevat hänet. Afromikko katselee edelleen kaukaisuuteen ja hymyilee ajatellessaan, että ehkä siellä on hänellekin tulevia faneja. Hän kättelee kauniisti hyvästellessään. Haluaa mennä monen päivän keikkaputken jälkeen visusti omaan kämppään lepäilemään ja pitämään suunsa kiinni.

Kuuntele Afromikon sinkut: Oi oi ja Postikortein. Löytyy myös Spotifysta!

Raporttia Tennispalatsin katolta

Harhaa.com on ollut ahkerasti Anssin kiertueella ja nyt täältä pesee tuoreeltaan tunnelmia eilisestä kattospektaakkelista, eli Tennispalatsin keikalta 6.5.2016. Koko keikan taltiointi on katsottavissa 5.6. saakka täällä. Nyt raporttivaihteelle!

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikenlaista kummaa tapahtuu, ihan ihmeellisiä mahtavia asioita, jotka ei ole arkipäivää kellekään, mutta sellaisia on tullut niin usein ettei niistä enää oikein ylläty. Ottaa ne vaan vastaan – että no okei tällaiseenkin tuli jouduttua! Ja sit yrittää jälkeenpäin ihan tohkeissaan fiilistellä, että mitäs hemmettiä taas? Että oikeesti voi tapahtua ihan mitä vaan.

Tämä oli tunnetila eilen, kun Anssin keikkalava oli viritetty Tennispalatsin katolle. Tuttujen kesken oli nostatettu keikkatunnelmaa jo koko viikko ja etenkin kun sää oli perjantaina mitä kesäisin, lämpötila hipoi jo kahtakymppiä, kaikkien mieli halasi Kampin kukkulalle. Meidän omaan pieneen vallattuun puistoon, pienelle ruohoiselle kumpareelle, jossa oli yksi yllättävän kookas mäntypuska.

Kela-leiriin koottiin kuka mitäkin. Istumapressu, askartelutarvikkeita, promosinkkuja, kiikareita, sukulaisia, ilmapalloja, roudarinteippiä… Kun kello löi jo viisi, leirimme oli varmasti melkoinen näky. Männyssä liehuivat punaiset sydänilmapallot ja keltaiset hymynaamapallot, oli kaksi mustakeltaista AK-kylttiä ja yksi rinteeseen keltaisella teipillä vedetty Kela, sekä pressun päällinen täynnä täpinöivää jengiä Kela-t-paidoissaan. Sitten yläilmoista kajahti Kasarin lapsen taustanauha, Anssi kiipesi kymmenen metrin korkeudessa olevalle lavalleen ja hurraaminen alkoi. Hämeestä sometettiin, että ilmapallomme näkyvät siellä saakka! Katolla oleva kamera kuvasi suoraa streamia Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien nettisivuille. Onpa nyt kuulijakuntaa ainakin kaksin verroin!

Aloitusnumerossa Tennarin katolla esiintyivät yhdessä Anssi ja hänen edesmennyt isänsä, vaikka sitä ei siinä hetkessä ehtinyt ymmärtää. (Isä soittaa sillä taustanauhalla.) Eikä pojalla tietenkään mitään turvavaljaita. Keväinen tuuli liehuttamassa hiuksia, musta solkitakki, vakuuttava haara-asento ja laulumikki. Nyt ei kyllä yltänyt heittämään yläfemmoja, mutta toimii tuo etänäkin! Parempi, että artisti malttaa pysyä kerrankin pomppimatta.

Leirin kokoamisen tuoksinassa ympärille oli kerääntynyt laaja ihmisjoukko, jota jatkui oikeaan ja vasempaan melkein niin kauas kuin näkyi. Jotenkin tuntui mahdottomalta, että tällainen massa lähtisi mukaan yksinään katolla heiluvan mustiin pukeutuneen miehen lallatuksiin. Mutta niin siinä vaan kävi. Jengi oli niissä tunnelmissa missä aurinkoisena perjantai-iltapäivänä loistavalla livekeikalla luontevasti on. Aurinkolasit, t-paidat, kaverit, hyvä fiilis, ei kiirettä mihinkään. Äänentoisto pelasi, eikä se kuulostanut hyttyseltä tuulessa vaan ihan oikealta keikalta. Lokit lentelivät kiemuroitaan auringossa lavan ohi, artistista katsottuna alaviistossa.

Anssi jatkoi saarnaamista katolta uuden mustan Martin-kitaran säestyksellä. Katolta tarjoiltiin kesäkansalle livenä Kaksi sisarta, Milla, 2080-luvulla, Puistossa, Petri Ruusunen, Levoton tyttö, 1972 ja Nummela. Yleisön yhteislaulu- ja taputusherkkyyttä on vaikea arvioida, sillä meidän kukkulallamme oli sen verran reipas meininki, ettei muiden kuin Anssin ääni hevin yltänyt siitä yli. Levottoman tytön jälkeen Anssi esitteli katolta yleisöä sytyttäviä rockriffejä ja totesi, että hänen tuotannossaankin on yksi sellainen – ja tiesi hyvin, sillä 1972:n tenhoava riffi sai yleisön välittömästi taputtamaan tahtia. Nummelan hoilotusosiossa lauloimme niin suureen ääneen, että aloin epäillä, ettei ympärillämme kukaan muu oikeasti laulakaan, joten ääntä piti yrittää korottaa senkin edestä. (Katolta kuvatulla videolla tilanne kuuluu toisin, onneksi!)

Nummelan jälkeen Anssi pyrki jo lavalta pois, mutta yleisö vaati taputtaen lisää. ”Onks teillä toivebiisejä?” kuului kysymys katolta ja jengi huusi vastauksia yhteen ääneen. Ylimpänä ja useimpana kuului toive Mikan faijan BMW:stä, joten sitä saa mitä tilaa. ”Meidän mopot kulki kahtasataa, tämä puisto vallattiin…” Keikan lopuksi Anssi julisti kesän avatuksi. Hän evästi kuulijoita elämänohjeellaan: ”tehkää asioita joista on teille iloa ja älkää olko ilkeitä toisille”. Näille hurrattiin. Anssi myös kehotti jengiä tutustumaan vasta päivitettyyn kesän keikkakalenteriin, koska keikat on siistejä juttuja. ”Nähdään keikoilla.” Todellakin!

Kahden viimeisen biisin aikana leirissämme oli käynyt vieraita. Ylen toimittaja oli bongannut pallomeremme ja heiluvat kätemme ja rekrytoinut henkilöitä haastateltavakseen. Meitä lähtisi neljä kyltteinemme saman tien heidän mukaansa. Jäin kurkottelemaan AK-logoa männystä ja sillä aikaa muut katosivat ihmisvilinään. Leirimme tähystäjä kertoi jengin menneen Tennispalatsiin sisälle. Vahtimestari ohjeisti minut kolmoskerrokseen ja toinen avasi oven, jonka takana odottivat kapeat puiset kierreportaat, jotka olin nähnyt aiemmin Anssin snäpissä. Ei hitto, tästä pääsee katolle!!! Me päästään Tennispalatsin katolle!!!!!

Portaiden yläpäässä odotti kolme tuttua naamaa, jotka olivat iloisia kadonneen lampaan löytymisestä. Siellä oli mukava katonrajan kokoustila, josta johtivat portaat ylös luukusta katolle. Anssia ei näkynyt missään. Paikalla olivat Janne LiveNationista ja kitarateknikko-Esa, jotka eivät odottaneet törmäävänsä meihin täällä. Ja Ylen kuvaustiimi, joka ei arvannut, että tunnemme koko crewn. Niin, juttu menee kuulemma kohta suorana Uudenmaan paikallisuutisiin telkkariin. Haastatteluun valitut alkoivat jännätä ja me muut tsemppasimme!

Sitten kiivettiin katolle. Voiko surrealistisempaa tunnetta enää olla? Snäpeillään Anssi oli viitoittanut reitin kattopalkkien yli, mutta eihän me nyt hyvänen aika mitenkään osattu vielä hetkeä aiemmin kuvitella, että Tennispalatsin kattokeikan jälkeen me keikkuisimme hihkuen näillä samoilla jalanjäljillä! Kaikista tuhansista ihmisistä juuri me?!? Järjetöntä. Katto oli tosiaankin hieman ulkoreunoihin kallellaan, kuten olin aamulla radiohaastattelusta kuullut, ja peltiset kattolevyt kupruilivat hieman, kun niille astui. Siellä oli lava, Anssi hörppimässä vettä ja antamassa haastattelua toiselle toimittajalle. Odotimme jännityksellä, mitä tapahtuu, kun Anssi kääntyy ympäri ja näkee meidät. Mutta Anssi on Anssi, ei hän edes yllättynyt! On selvästi oppinut sen, että voi tapahtua mitä vaan!

Sillä aikaa kun Yle testaili haastateltavien kanssa yhteyksiä, sain hetken jututtaa onnellista Anssia. Ei häntä ollut juurikaan pelottanut. Ja joo, lava tutisi vähän, mutta ei sitäkään lopulta huomannut. Eikä ollut turvavaljaita, oli kokeillut niitä ennen keikkaa muttei se oikein toiminut. Samaan aikaan lavan purkukaksikko veti vaijeria perässään valjaat päällä, jotta pääsi työturvallisuussäännösten mukaan töihinsä… Anssi oli pistänyt katolta merkille myös meidän leirimme. Ja huomannut, että hänestä katsottuna oikealla oli ollut hiukan väljempää. Sitten Anssinkin piti mennä odottamaan suoran lähetyksen alkua. Tarkkailimme sitä suorana uutisten nettilivestä, josta kuva tuli viiveellä. Hyvin meni!

Oli ehdottomasti hyödynnettävä ainutlaatuinen tilanne ja otettava yhteiskuvia katolla. Anssi valitsi paikan kattokaaren varjosta, poissa auringosta, oikein selfieguru meillä tässä. Muistin, että selfieitä ottaessa tapahtuu usein tapaturmia, mihin Anssi totesi, että pysytäänkin kaukana katon reunasta. Puhelinten kamerat lauloivat. Anssi ei oikein vielä ymmärtänyt, mitä on tapahtunut, pitää varmaan nukkua yön yli, että tajuaa. Mutta meille kaikille varmasti jää tästä keikasta hienot muistot! Todellakin!

Lopuksi kättelimme maestron juhlallisesti ja poistuimme katolta riemusta kiljahdellen. Anssi jäi sinne snäppäämään. Me lähdimme kierreportaita alas etsimään loppua seuruettamme ja tavaroita, sillä katolta katsottuna kukkula oli jo tyhjentynyt. Alakerrasta löytyi seurue ilmapallojen kanssa. Tässä vaiheessa vasta huomasimme jalkojemme tutinan. Olihan jännää!!! Siinä kuvia ihmetellessä ikkunan ohi vilahti tuttu mustiin pukeutunut hahmo, mikä aiheutti ryntäyksen pihamaalle. Saimme vielä nimmarit käsivarsiin ja poseerasimme yhteiskuvan koko jengillä. Sitten saimme seurata, miten ohikulkijat alkoivat kummasti hidastella kohdallamme. Olihan AK kerrankin oikein näkyvin kyltein merkattu katukuvaan… Muutaman kaverikuvan jälkeen hymyilevä levylaulaja singahti omille teilleen. Me muodostimme katseita kääntävän Kela-kulkueen kohti Forumia, jotta voisimme lepuuttaa tutisevia jalkoja, ravita vatsamme ja yrittää ymmärtää koettua. Sen opimme taas kerran, että koskaan ei voi arvata mitä keikalla tapahtuu. Voi tapahtua mitä vaan!