Pekka ja Susi livenä Louhisalissa 30.10.2019

Epätodellinen on oikea termi kuvaamaan tunnelmia, kun lähestyn syksyn pimeässä illassa Tapiolan Kulttuurikeskusta. Täällä alkaa iltaseitsemältä musisointi, jollaista ei ole kuultu sitten syksyn 1997: Pekka ja Susi astuu tänään Louhisalin estradille. Kiitos Kulttuurikeskuksen, josta oli toivottu Anssilta keikkaa, jolla kuultaisiin hänen edesmenneen bändinsä materiaalia. Eipä arvannut kysyjä, että paikalle materialisoituisi koko bändi. Niin, miksipä soittaa soolona biisejä, jotka on alun perin sovitettu bändille.

Erikoista lienee myös se, että salin ovella on pienimuotoinen jono jo hyvissä ajoin keikkaa. Heikoimmillaan Pekan ja Suden keikoilla oli vain muutama katsoja, ja parempinakin aikoina monet saattoivat lähteä heti Karhun elämää -hitin kuultuaan. Tänään eturivin paikkoja tavoitellaan juoksuaskelin.

Kun salin valot himmenevät, jännitys tiivistyy ja puhkeaa aplodeiksi bändin astellessa lavalle sivuverhon takaa. Antti K.J. Nieminen heilauttaa kättään marssiessaan lavan oikeaan laitaan koskettimiensa ääreen. Ville Kela livahtaa takariviin rumpujensa taakse. Petri Prauda kytkee sähköt kitaraansa, joka on yhdistetty vaaleansinikarvaiseen vahvistimeen. Lavan keskimikin ottaa haltuunsa Anssi Kela, viisikielinen Pedulla-basso kainalossaan. He ovat kaikki pukeutuneet mustiin.

Pete saa kunnian heittää keikan tulille Unelmien laulun introlla ja muu bändi seuraa. Tuntuu, että se ei ole pelkästään jättiläinen, joka ajassa matkustaa, vaan koko Louhisali. Tämähän toimii, ja kuulostaa ihan tosi hyvältä! Miksei Pekka ja Susi rokannut levyllään tällä lailla? Kappaleessa luetellaan unelmia: kirjan kirjoittaminen, leffan ohjaaminen ja laulun säveltäminen. Olivatkohan siinä biisintekijän koulun jälkeiset uravaihtoehdot?

Kappale vaihtuu lennosta Saarnaajaan. Häntä ei kukaan ota tosissaan, joten pitää laulaa sha-la-laa tai shu-bi-duu. Vähän kuin silloin, kun Yhdeksäs Hetki muutti linjaansa ja vaihtoi nimensä Pekaksi ja Sudeksi. Ei julistettu enää maailmanparannusta, vaan kepeää poppia, jonka sanoituksiin on piilotettu vertauskuvia. Totuutta sijoitellaan kolmeen sointuun ja tehdään itsestä narria, joka saa ruusuja. Kuulostaa kovasti Pekan ja Suden Rockin SM-voitolta vuonna 1993.

”Biiseissä kaikilla lauseilla on merkityksensä, vaikka viikon kuluttua en yleensä enää muista mitä niillä alunperin tarkoitin. Minä en halua tehdä tyhjänpäiväisiä sanoituksia” lausui Anssi vuonna 1994 Soundissa. Yrittäkääpä kysellä näiden sanoitusten merkityksiä nyt 25 vuotta myöhemmin!

Yleisö aplodeeraa ja Anssi tervehtii paikallaolijoita, kertoen sitten lyhyen oppimäärän siitä, miten kaverukset kohtasivat. Kelan perhe muutti vuonna 1984 Kauniaisista Vihtiin, jossa Anssi joutui uudelle luokalle. Luokkatovereistaan ensimmäisenä hän kohtasi pallopäisen pojan, joka seisoo nyt hänen oikealla puolellaan. Antti oli myös samalla luokalla. Heillä kaikilla oli kiinnostus musiikkiin ja aluksi bändikin oli vain mielikuvitusta. Bändin rumpaliksi kiinnitettiin Ville, jonka ahkera rumpujen kolistelu varastossa ei ollut aluksi vakuuttanut.

Keikka jatkuu Aurinkosateella, joka on hieno biisi ja rokkaa erittäin hyvin myös näin vuonna 2019. Siitä pitää huolen Ville, joka on kehittynyt vuosien rumpujen soiton myötä ihan eri tason rumpaliksi kuin mitä oli 90-luvulla. Pete hoitaa taustalaulut ja kitarasoolon tyylikkäästi, vaikka on viime aikoina keskittynyt enemmänkin mandoliinin näppäilyyn. Antti tempoo kiippareista juuri ne oikeat soinnut.

Eniten huomiota herättää Anssin esiintyminen. Pekan ja Suden aikoina laulu kuulosti hieman työläältä, kovaa ja korkealta huutamiselta. Viime vuosina Anssi on kehittynyt laulajana huimasti ja nyt vanhojen kappaleiden vaativammatkinkin kohdat menevät kevyen ja helpon kuuloisesti, jotenkin luonnollisemmin, vaikka edelleen mennään kovaa ja korkealta.

Bassottelu on myös tavallisesta poikkeavaa. Nykyrockissa bassoon harvemmin kiinnittää näin paljon huomiota. Tässä bassolainit ovat miellyttävästi groovaavia ja melodisia, miksauksessa hyvin pinnalla. Lavalla on ihan eri Pekka ja Susi kuin levyn kesyissä raidoissa. Tämä Pekka ja Susi on selvästi käynyt läpi sen kehityksen, joka on esitelty Rannalla-kokoelman kakkoslevyllä, ja löytänyt itsensä.

Seuraavaksi Anssi kertoo, mistä bändi sai nimensä. He olivat Villen kanssa silmäilleet kirjahyllyssään olevia levynselkämyksiä ja pysähtyneet Sergei Prokofjevin teoksen kohdalla. Eikö olisikin tyhmää, jos olisi tuon niminen bändi? Tätä muisteloa seuraa bändin nimibiisi, Pekka ja Susi. Bändi lienee joutunut vastaamaan haastatteluissa kysymykseen, kuka on Pekka ja kuka Susi. Lavalla on joskus käynyt susikin, kun roudari on suostunut sellaiseksi pukeutumaan.

Talo päästään aloittamaan, kun kitara on vireessä. Se on setin rokkaavin pala, jossa Anssi pääsee taas venyttelemään äänijänteitään karjumisen rajoille ja hakee vauhtia välillä lavan pinnastakin. Talo lienee ollut myös 90-luvulla bändin livesetin peruspilari.

Tässä kohdassa poiketaan albumisisällöstä. Pekalla ja Sudella on myös iso nippu kappaleita, jotka eivät bändin elinaikana päätyneet julkaisuiksi asti. Kyy on yksi niistä kappaleista, jotka kaverukset kävivät nauhoittamassa vuonna 2002 julkaistulle Rannalla-kokoelmalle. Sen kitaraintro on meille hyvin tuttu, sillä se on lainattu Mikan Faijan BMW:hen. Kappale puolestaan voisi olla temaattisesti Murhaballadin edellinen luku.

Seuraavassa spiikissään Anssi muistelee Zarkus Poussaa, joka menehtyi 2016. Hän oli maailman paras taustalaulaja ja tamburiinin soittaja, joka kuulemma hakkasi tamburiinilla päähänsä kunnes joko tamburiini tai pää hajosi. Ymmärrettävästi hän halusi laajentaa työsarkaansa tästä, ja jätti Pekan ja Suden. Hänelle omistetaan seuraava kappale, Kuolematon laulaja.

Harvoin käy niin, että originaalin esittäjän liveversio kappaleesta kuulostaa jotenkin kummalliselta. Anssi on esittänyt tätä Pekan ja Suden tuotannon helmeä satunnaisesti vuosien mittaan sooloversiona koskettimien kanssa, ja korva on ehtinyt tottua siihen versioon.

Sitten koittaa yksi illan tähtihetkistä, saamme kuulla Tähtilaulun alkuperäisen esittäjänsä liveversiona. Kun Pekka ja Susi ajautui musiikilliseen kriisiin levynjulkaisun jälkeisessä aallonpohjassa, he löysivät punaisen langan hetkeksi tämän singlen kohdalla. Siitä tehtiin videokin. Ja biisihän on ihan todella hieno ja myös nautittavaa kuultavaa livenä.

Yleisö on laulanut Tähtilaulua mukana, mutta Anssi paljastaa, että taustalauluja hoilottaa myös miksaaja Terttu, joka osaa kaikki biisit ulkoa, koska oli bändin iso fani 90-luvulla! Mahtavaa, aplodeeraamme Tertulle. Seuraavaksi Anssi pohtii, hajoaakohan bassovahvistin seuraavaksi, sillä kuulemma treeneissä lainavahvistin hajosi joka kerta hänen aloittaessaan Kun osaan lentää -kappaleen tymäkällä bassointrolla.

Yksi Pekan ja Suden kappaleista oli selvästi tunnetuin: Karhun elämää. Anssi muistelee, millaista oli olla paljolti yhden hitin ihme. Kun keikalla koitti hetki, että Karhun elämää soitettiin, jengi saapui lavan eteen joraamaan ja sitä mietti tyytyväisenä, että nyt keikka lähtee käyntiin. Kun biisi loppui, kuulijat lähtivät kotiin. Nyt Anssi toivoo, ettei kotiin lähdettäisi vielä tämän jälkeen, koska heillä on vielä muutama kappale takataskussaan. Pete muistuttaa, että hänen lapsensa eivät ainakaan lähde minnekään, koska auto on hänellä. Nerokasta, tuumaa Anssi.

Lukion psykologian tunnilla mieleen tullut melodia on siivittänyt monia asioita. Ensimmäinen niistä oli Rockin SM-voitto vuonna 1993. Karhun elämää oli ensimmäinen Anssin kirjoittama kappale, joka soi radiossa. Se soi edelleen säännöllisesti hänen soolokeikoillaan. Mutta kovinkaan moni yleisöstä ei ole kuullut tätäkään aiemmin livenä Pekan ja Suden esittämänä. Oli jo aikakin! Anssi kiljuu lopussa äänijänteidensä kyllyydestä ja yleisöllä laulatetaan kertosäettä. Kun kappale loppuu, kukaan ei poistu paikalta.

Sen kunniaksi soitetaan levyttämätön kappale, jonka bändi esitti myös SM-kisailtamissa Pakkahuoneella. Sokeana katselen, jossa on havaittavissa yhteiskunnallista sanomaa, muutamia reggaerytmejä ja tuttua ijoo-joo-joo-joo-laulatusta. Yleisö aplodeeraa villisti ja tömisyttää, sillä artistit kaikkoavat lavalta aivan liian nopeasti tämän jälkeen. Ja kyllähän heidät saadaan vielä kerran takaisin. Kuka arvaa viimeisen kappaleen?

Kulkuri oli kaunis biisi, jota sovittaessaan bändi totesi olevansa menossa ihan eri suuntin. Pää täyttyy unelmista, tie odottaa kulkemista, kun ottaa askeleen, mikään ei jäädä voi ennalleen…” Hukkuiko Pekka ja Susi haaveisiin? Suostuvatko he vielä palaamaan? Pekkajasusimaisesta äänijänteiden revittelystä otetaan raivolla ihan kaikki irti kappaleen lopuksi, ja aplodit ovat mittavat, kun bändi esitellään. Kiitos Petri, Ville, Antti ja Anssi!

Keikan jälkeen tutut ja tuntemattomammat kuulijat parveilevat lavan edustalla kehuja jakaen ja musikanteilta signeerauksia hakien. He kaikki ovat iloista poikaa. Ville toteaa, että kappaleet tulivat hyvin muistista ja Antti komppaa samoilla linjoilla. Hymyileväisen Petrin eteen muodostuu pitkä signeerausjono, mutta hän muistelee, että pidempiäkin on joskus ollut. Anssi kyykkii lavan laidalla väsyneenä mutta onnellisena. Bassonsoitto on kuulemma raskasta ja sanojen muistaminen työlästä, mutta eihän kunnon ammattilainen anna sen näkyä, vaan kaikki kuulostaa niin kovin helpolta. Anssikin saa poseerata kuvissa tovin jos toisenkin. Antti on löytänyt jostain keikkajulisteen ja noutaa siihen kaikkien soittajien nimmarit. Muistaa lopuksi kirjoittaa itsekin. Se on mukava muisto hienosta keikasta ja tärkeästä yhtyeestä nimeltä Pekka ja Susi.

Kuvia keikalta.

Ääriviivoja konserttisaleissa 28.9.-20.10.2018

”Julistan keikkatauon päättyneeksi”, lausuu Anssi musta hattu päässään mikrofoniinsa Lohjan Laurentius-salin lavalla, joka on pelkkä lattia eturivien edessä. Johdot ovat lattiaan piirretty viiva, joka erottaa artistin yleisöstään. Yleisö hurraa. Ilmassa on aistittavissa aitoa iloa, sillä uuden levyn valmistumista ja sitä seurannutta bändin keikoille paluuta on odotettu hartaudella.

Tästä alkaa neljälle viikolle ulottuva Ääriviivoja-konserttisalikiertue, jonka aikana tuodaan iloa ja valoa 13 konserttisalin iltoihin eri puolilla syksyistä Suomea. Kuulijat löysivät hyvin saleihin, ja aika moni kuulija löysi useampaankin kaupunkiin niiden perässä. Joka anssintai kellon lyödessä iltaseitsemän alkoi lavalla tapahtua.

Konsertin akustinen puolikas avataan koko bändin voimin Millalla. Se on sellainen varma aloitus, ettei mitään voi mennä heti kättelyssä pieleen. Tuomaksella on ensimmäisten biisien ajan dobro, jonka kanssa hän kuulemma ilmestyi treeneihin, kun akustisia versioita alettiin viilata. Antti soittaa akustista bassoaan, Saara koskettimia ja viulua, ja Villellä on edessään lyömäsoitinarsenaali, jonka kokoonpano hieman muuttuu biisistä riippuen. Anssi säestää helmiäiskuvioidulla Martin D-45:llään ja tarpeen mukaan myös huuliharpulla. Ja se hattu pysyi päässä hädin tuskin Lohjan keikan Millan ajan, eikä sitä sen koommin ole keikalla nähty.

Tästä alkaa konserttisalikiertue! (Laurentius-sali, Lohja, 28.9.2018)

Anssi oli lupaillut salikiertueelle joitakin yllätysbiisejä, ja sellainen oli kakkosbiisi Ensilumi. Se on varmaankin Suuria kuvioita -levyn vähiten livenä soitettu raita, jolla on omat vankkumattomat faninsa. (Jotka muinoin huusivat kappaletta niin pitkään, että lopulta Anssi opetteli sanat ja soinnut.) Kappale sopii myös kiertueen ajankohtaan, sillä etenkin pohjoisemman Suomen keikoilla ensilumi sataa näihin aikoihin.

Sitten on aika siirtyä illan teemaan, eli Ääriviivoja-levyyn. Anssi suorittaa yleisögallupin selvittääkseen moniko on tietoinen uudesta levystä ja ainakin eturivissä se tiedetään. Ensin he soittavat radioaalloilta tutun Ilveksen. Mikan faijan BMW:ltä tyyliään lainaava, elävästi kerrottu tarina toimii todella hyvin akustisena versiona. Yleisön joukossa näkyy pieni ilves-pehmolelu levittämässä käsiään samaan aikaan kun Anssi levittää siipensä lavalla, ja horjauttaa itseään taaksepäin hotellin parvekkeelta. Ai kamala, että on hyytävää.

Anssi kertoo, miten Ilves-kappaleen jälkeen hänelle jäi tunne, että jotain puuttuu tästä kuvasta, jota hän on yrittänyt maalata. Ja se on niiden fanien näkökulma, jotka kiljuvat rakkauttaan Ilvekselle. Miltä se heistä tuntuu, kun oma artisti lakkaa olemasta? Anssi omistaa seuraavan Sä et tiennyt -kappaleen kaikille meille, joita musiikki on kannatellut vaikeina aikoina. Yleensä jo tämän spiikin aikana yleisössä tiristellään kyyneleitä, ja nessuille tulee todellinen tarve viimeistään sitten, kun Saara avaa ääntään duetossa ja poismenneelle toivotetaan hyvää matkaa. Tämä kappale on ehdottomasti yksi kiertueen jokailtaisista kohokohdista. Saaran kaunis musikaalinen ääni sointuu biisiin saumattomasti. Saara on myös vastuussa siitä neronleimauksesta, että Tuomaksen mikittämätön kellopeli saadaan kuulumaan yleisölle laittamalla mikitetty mandoliini sen viereen.

Seuraavaksi alkaa soitinruletti. Saara tarttuu viuluun, Antti istuu Saaran paikalle koskettimien ääreen, Tuomas ottaa mandoliinin. Anssi noteeraa, miten jengi vaihtaa instrumentteja, pitäisikö hänenkin? Apuun kutsutaan kitarateknikko Pave. Olisiko sulla siellä takana jotain pientä soitinta, kuten triangelia tai kukkopilliä? Sitten yleisö kohahtaa, kun Pave saapuu nurkan takaa kantaen valtavaa kontrabassoa. Anssi veikkaa sen olevan lipasto. Lohjan ja Lahden keikoilla siitä lähtevä äänikin kuulosti jonkin verran lipastolta, ainakin jos Antilta kysytään. Kiertueen valmistelussa tuli tavalliseen tapaan viime hetken kiirus ja kontrabassoon ei muistettu laittaa merkkiteippejä, jotta Anssi osaisi näppäillä sitä oikeasta kohdasta. Noh, Levottomassa tytössä isommat virheet onneksi peittyvät yleisön rytmitaputusten alle ja Antti lupasi Lohjan keikan jälkeen järjestää bändille kriisipalaverin. Savoyhin mennessä merkkiteipit ja tempo oli saatu paikoilleen ja Levoton tyttö alkoi kuulostaa musiikilta. Kiertueen loppua kohden erittäin hyvältä musiikilta! Uskomaton monitaituri tuo Anssi.

Lipaston kanssa on helppo hymyillä! (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Kiertueen viimeisellä keikalla Sellosalissa Pave ilahdutti Anssia ja kaikkia muitakin keikan koreografian tuntevia tuomalla lavalle kontrabasson sijasta sen triangelin, jota Anssi oli koko kiertueen ajan spiikeissään toivonut. Pling-pling-pling, kyllä se Levoton tyttö tälläkin taittuisi, vai eikö?

Sitten palataan taas normisoittimiin, sillä vuoroon tulee Rakkaus on murhaa. Tätä kolmoslevyn hienoa nimibiisiä ei olekaan taidettu kuulla tällä bändin kokoonpanolla aiemmin. ROMista on vuosien mittaan soitettu niin paljon upeita veretseisauttavia sähköisiä, ja viululla varustettuja simppeleitä versioita, että tämä akustinen tulkinta jää ihan kivan puolelle, vaikka täytyy arvostaa sitä, miten Saara seuraa Pekka Kuusiston ”atonaalista” loppuvingutusta tarkasti. Kiertueen kahdella viimeisellä keikalla tällä paikalla soitetaan Albin Stenman, joka otettiin settiin Kuopiossa yleisön toiveesta ja se toimikin niin hyvin, että jäi mukaan pysyvästi. Stenmania oli asiallista soittaa myös kesken kiertueen menehtyneen pappa Stenmanin muistolle.

Tuleehan se soolo-osuuskin sieltä! Tässä kohdassa Anssi antaa bändilleen laatuaikaa takahuoneessa ja kysyy yleisöltä kitara kaulallaan, että mitäs soitettaisiin? Edellisellä konserttisalikiertueella, jossa koko komeus lähti liikkeelle soolobiisillä, Anssi joutui kiertueen lopun lähestyessä toteuttamaan tosi hankaliakin biisitoiveita. Nyt toiveiksi käyvät myös sellaiset biisit, joita on jo aiemmin soitettu. Tällaisia soitettiin nyt: Aamu, Kaksi sisarta, Karhun elämää, 2080-luvulla, Rva Ruusunen, Piirrä minuun tie, Huoneessa ja Laulu petetyille. Järvenpäässä toivottiin kappaletta Musta tuntuu multa, josta irtosi vain pari ekaa riviä, mutta se toteutettiin kokonaisuudessaan Ylivieskan keikalla. Savoyssa Anssia selvästi jännitti ottaa haaste ja tempaista Hetken laulu – duuri aiheesta Salminen. Viidellä keikalla soolobiisiä seurasi bonusbiisi, johon bändi liittyi yleensä mukaan. Tällaisia olivat esimerkiksi Kuopion Albin Stenman, Logomon Karhun elämää ja Sellosalin 2080-luvulla. Näissä oli hauskaa seurata, miten bändi reagoi, sillä aina heille ei kerrottu etukäteen, mitä tuleman pitää. Hienoa hetkessä elämistä ja reipasta musikanttiutta koko poppoolta, toivomme lisää tällaista!

Koska Anssi on ekologinen mies, setissä on myös kierrätysosuus. Viime kiertueen akustisessa setissä oli muutama tosi hyvä juttu, jotka hän halusi ottaa mukaan tällekin kiertueelle. Fanit arvostavat sitä, että vaikka lavalla on kitarateline, sitä on aika tylsää käyttää, kun voi antaa kitaran jollekin eturiviläiselle pideltäväksi. Kuka haluaisi? Minäminäminäminä! Varsinkin Lohjalla tilanne oli levylaulajalle hämmentävä, kun suunnilleen koko eturivi siinä parin askeleen päässä viittasi. Öööö. Toinen koominen tilanne virisi kiertueen päättäneessä Sellosalissa, jossa Anssi osoitti yhden fanin paikalle, mutta tulikin sitten toisiin ajatuksiin – sä oot muuten pitänyt kitaraa jo tosi monta kertaa, joku roti, kuka ei oo pitänyt kertaakaan? Joillakin keikoilla innokkaimmat kävelivät suoraan Anssin luokse kitaraa hakemaan ja saivat nuhteita, että kuulkaas tällainen ei sitten toistu. Onneksi fanit kuitenkin kohtelivat Martin D-45:aa kauniisti ja sulassa sovussa. Monet pitivät sitä yhdessä ja kiikutettiinpa kitara Savoyssa kaverille, joka oli kömpinyt ensimmäiselle keikalleen isosta leikkauksesta toivuttuaan. Järvenpään keikalta alkaen Anssi vastasi kovaan kitaratelinekysyntään tarjoamalla kitaraa yleisöön myös Levottoman tytön ajaksi. Vain Turun Logomossa koko episodi jäi puuttumaan, koska siellä oli kiertueen ainut seisomapermanto ja Anssin yleisöstä erottava kuilu oli liian leveä. Kitaran ansiosta yleisössä koettiin paljon unohtumattomia hetkiä ja leveitä, onnellisia hymyjä.

Kappale, jonka ajaksi Anssi haluaa antaa kitaran pois, on Palava silta. Tämä huikea versio on tuttu edelliseltä konserttisalikiertueelta ja livelevyltä. Anssi astelee mikrofoneineen pitkin lavan reunaa ja laulaa koko äänialansa mitalta, miten nykyään kuilu erottaa meidät. Saara säestää pianolla ja kaikki laulavat harmonioita. Kuulostaa ah, niin ihanalta!

”Kuljen palavaa siltaa, kuilu meidät erottaa!” (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Ja kun Anssi on saanut kitaransa takaisin, vuorossa on toinen kierrätysbiisi, Puistossa. Tämä vain konserttisaleissa esitetty versio on todella pysäyttävä, hieno ja punaisten valojen kera hyvin dramaattinen. Akustinen setti loppuu siihen, kun Anssi seisoo varjokuvana käsi nyrkissä kohti taivasta. Yleisö aplodeeraa ja bändi hipsii takahuoneeseen.

Alkaa salimiksaaja-Tertun ja kumppaneiden lavanmylläystauko, akustiset soittimet siivotaan takahuoneeseen ja tilalle taiotaan sähköiset. Joka keikalla sali tyhjennettiin yleisöstä roudausta varten, ja mikäs siinä. Tällaisen Ääriviivoja-levyn tyylin mukaisesti elämässään eri lailla kovia kokeneiden ihmisten kohtaloiden kavalkadin jälkeen maistuukin tee ja leivos. Tosin jos niitä mielii, on syytä olla suht liukkaasti liikkeellä, sillä virvokepisteelle tulee jono yhtä nopeasti kuin naisten vessaan. Onneksi väliaika on sen verran pitkä, että ehtii tarvittaessa jonottaa molempiin, tai sitten vain puida tuttujen kanssa kaikkea kuultua. Kyllä nämä konserttisalikeikat ovat leppoisia, kun yleisön jaksamisesta huolehditaan tällaisella tankkaustauolla. Tämä sopii kaikenikäisille, joilla kärsivällisyys riittää hiljaa istumiseen.

Ville rummuttaa sähköisen setin hurjaan kiitoon! (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Toisella puoliajalla ei salissa kuitenkaan tarvitse istua hiljaa, sillä Anssi on luvannut lisää volyymia ja rokkia. Ensin lavan valtaa Ville rumpusetteineen, lavan takavalot välkkyvät, sitten lavalle astelee muu bändi, Tuomaksen ja Antin pitkät mustat basistirotsit ovat taas käytössä. Tuomaksella on komea sinisen ja punaruskean värinen Novo-kitara. Lopuksi saapuu Anssi katkaistun mikkiständinsä kanssa hapsutakki päällään ja tanssahtelee Bumerangin intron tahtiin. Kiertueen viimeisellä keikalla Anssi ilahdutti saapumalla lavalle leikkilepakko suussaan, pienenä tribuuttina Ozzy Osbournen suuntaan. Siitä on hyvä lähteä perehtymään itseään toistavaan parisuhteeseen.

Ääriviivoja-levyn avausbiisiä seuraa mietiskelevämpi Jotain on poissa, jonka pehmeääkin pehmeämpi syntikkamatto toimii vielä paremmin livenä kuin levyllä. Olemme välittömästi syksyisellä maantiellä Savon Pariisin liepeillä ihmettelemässä, mitä se hirvi tien laidalla tuijottaa. Ja minne onkaan kadonnut se uuden auton tuoksu? Hyväksyvää nyökyttelyä.

Anssi noutaa punaisen Gretschin, pyyhkäisee hapsut pois tieltä ja sitten polkaistaan käyntiin seuraava uuden levyn biisi, vauhdikkaan iloinen mutta sisällöltään hieman köykäinen SOS. Tämä sijoittuu Ruisrockin maisemiin, jossa Omenaksi kutsuttu ihana tyttö katoaa festarivilinään. Levyllä biisi on yksi niistä, joissa bändi soittaa mukana, joten sovitus mukailee levyversiota.

Seuraavan kappaleen Anssi spiikkaa kertomalla, että jotkut ovat jopa menneet naimisiin tämän biisin tahtiin. Ja päättää kiertueen lopuksi peräti kosaista koko porukkaa. (Hah, joukkohäät!) Varoituksen sanana vielä makealle persolta levylaulajalta, että kappale on kovin makea, diabeetikoiden kannattaa ottaa insuliinit valmiiksi. Ei paljon jätetä arvailun varaa, mikä kappale on tulossa, sillä näihin tuntomerkkeihin sopii Anssin tuotannossa vain yksi biisi. Tietysti Älä mene pois. Esitystä höystetään vaaleanpunaisilla valoilla ja Antin muikealla bassosoololla.

Kun Anssi yrittää spiikata jotain elämän tarkoitukseen viittaavaa, aloittaa Tuomas mekkaloinnin kitaransa kanssa. Uho yltyy sellaiseksi, että Anssin on pakko tehdä asialle jotain. Hän poistuu hetkeksi lavan sivuun ja palaa sieltä kantaen mustaa Stingray-bassoa. Nyt asustekin on taisteluun sopiva Freddie Mercury -takki. Kitarabattlesta on tullut kitaran ja basson battle! Kuten arvata saattaa, Anssi rökittää Tuomaksen peukkubassottelullaan ja lopulta aateloi osaavan kitaristinsa. Tuomas mököttää, mutta vain hetken aikaa.

Battlen loppukohtaus on Tuomakselle tappiollinen. (Järvenpää-talo, 10.10.2018)

Anssi esittelee bändinsä (Antti on ainakin kerran ”hän joka ei esittelyjä kaipaa”) ja sitten Petri Ruususen. Tämä on keikoilta aiemmin tuttu versio, jossa yleisö saa heiluttaa käsiään kertosäkeessä. Kappaleen lopussa Anssi kyykistyy lavalle jättämään hyvästit Lauralle.

Sitten tulee jotain aivan muuta. Anssi hakee Gibson Explorerin kaulaansa ja ilmoittaa, että tämä on viimeinen uuden levyn kappale tänään: Kiitos ei. Tässä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jonkun mörköoopperaksikin tituleeraama raskaampi kappale toimii livenä valtavan hienosti. Niin että siihen voi oikeastaan tykästyäkin näin livenä kuunnellessa. Tämän biisin mukana on myös hyvä moshata. Mutta hei, uudelta levyltä olisi voinut soittaa lisääkin biisejä. Missä olivat kaunis tuokiokuva Elämä jatkuu sekä levyn kenties hienoin biisi, Kaiken tarkoitus? Nämä hitaammat tunnelmapalat olisivat sopineet todella hyvin juuri konserttisaleihin. Nyt keskityttiin niihin nopeampiin, koska settilista on rajallinen ja yleisön suosikeista ei ollut vielä kiertueen suunnitteluvaiheessa tietoa.

Kitarakavalkadi jatkuu, kun lavalle tuodaan mustavalkoinen vuoden 1962 Stratocaster. Sehän on Kuolleen miehen kitara. Anssi kertoo ensin spiikin, sitten lyriikoiden muodossa, miten soittajat vaihtuvat mutta soittimet jatkavat soihtuina kulkuaan. Tämä on kappale, jota harvemmin soitetaan normikeikoilla, mutta konserttisalissa voi luottaa siihen, että yleisö jaksaa keskittyä. Lopuksi saamme kuunnella vielä, mitä sanottavaa vanhalla Stratocasterilla on. Jospa se voisikin kaiken kertoa!

Soihtu vaihtaa kantajaa. (Laurentius-sali, Lohja, 28.9.2018)

Vauhti kiihtyy, sillä vuorossa on Nostalgiaa, perinteisen nostalgisena versiona tietenkin. Tässä vaiheessa innokkain yleisön osa on jo seisaallaan eläytymässä menoon ja kiljumassa lisää nostalgiaa. Kiertueen loppua kohden myös lavakoreografioihin tulee lisää vauhtia. Tuomas alkaa ottaa mukaan loikkia, Anssi ja Antti käyvät kilpasille isolla lavalla ja lopulta kitaristit tiluttavat yhdessä kitarat niskansa takana.

Tästä jatketaan suoraan 1972:n riffiin, joka saa yleisön taputtamaan tassujaan tahdissa. Lohjalla koko sali nousee seisomaan jo tässä vaiheessa, mutta jähmeämmissäkin paikoissa tämä hitti saa yleisöön jonkinlaista vauhtia. Kertosäkeitä lauletaan yhdessä ja lujaa. Kiertueen viimeistä kertosäettä varten Anssi pyytää koko Sellosalin seisaalleen. Kun viimeinen sointu kajahtaa, lava pimenee ja muusikot suunnistavat pimeyden keskellä pois lavalta.

Yleisön taputus jatkuu, totta kai lisää on saatava! Encoreen Anssi on varustautunut valkoisella Gretschillä, eli kuten arvata saattaa, vuorossa on Nummela. Yleisöön syttyy tähtitaivas, kuten viime kiertueellakin, vaikkei Anssi joka keikalla muista mainita tähdistä. Sitten lauletaan taas yhdessä O-kirjainta ja vähän muitakin vokaaleja. Kappaleen loppuun saadaan perinteinen vesipullo-geysir.

Tyylikkäästi taaksepäin kerien. (Logomo, Turku, 13.10.2018)

Kun kiertueen biisilistaa mietittiin, päädyttiin lopulta siihen, että Parasta aikaa toimii tällä paikalla niin hyvin, ettei sitä kannata siitä mihinkään vaihtaa. Kyllä nämä konserttisalit ovat varsin usein juuri sitä parasta aikaa. Osalla keikoista meno on tässä vaiheessa niin kova, että Anssi ottaa ja ”pökrää” keskelle lavaa. Virkoaa sieltä sitten Tuomaksen virvoittavan veden avulla ihmettelemään meininkiä. Sellosalissa Anssi tiedustelee jokaiselta bändin jäseneltä yksitellen, että ootteko valmiita viimeiseen sointuun. Joka kohdassa yleisöstä huudetaan: ”eeeeei!” Sitten kun Anssi suuntaa katseensa yleisöön ja kysyy, ootteko valmiita viimeiseen sointuun, kuuluu ponteva ryhmähuuto: ”EEEEIIII!” Ööh… No mutta soitetaan sitten vielä yksi biisi! Ja niin kiertue päättyykin lopulta Kahteen sisareen, bändillekin yllätyksenä. Sen loppuun tulee vielä Parasta aikaa -biisin viimeinen sointu.

Huh, mikä keikka – huh, mikä kiertue! Ihmiset poistuvat jokseenkin pöllämystyneinä, iloisina ja virkistyneinäkin salista. Pave on koko kiertueen ajan vaalinut neljää biisilistapaperia, jotka on huolella teipattu jokaisen lavan lattiaan. Sellosalissa Anssin poistuttua lavalta joukko naisväkeä loikkaa pitkin poikin lavalle kohti biisilistoja ja taistelee niistä – noh, jos ei ihan verisesti – niin innokkaasti kuitenkin. Osa ei edes ehdi tajuta, mitä tapahtuu, kun onnelliset biisilistojen omistajat jo nyhtävät hymyillen roudarinteippejä listoistaan. Pave käy rauhoittelemassa järjestyksenvalvojia, että tämä on ihan arkipäivää, ei syytä huoleen.

Pavelle ja muillekin crewn jäsenille tarjoillaan kiitoksena heidän suosikkiherkkujaan, kuten karkkia ja pähkinöitä. Sitten viimeisetkin joukosta siirtyvät salin puolelle, jossa Anssin nimmari- ja yhteiskuvajono on jo täydessä vauhdissa. Narikka tyhjenee takeista ja henkilökunnasta, mutta väki ei merkittävästi vähene, sillä sisään kannetaan Ääriviivoja-levyn kannen mukaan taiteiltu kakku, jota myös bändi saapuu maistelemaan. Bändi sekä crew vaikuttavat väsyneiltä, kun kiertue on saatu onnellisesti päätökseen. Samoin fanit, jotka varmasti jäävät malttamattomina odottamaan tulevia keikkajulkistuksia!

Anssi leikkaa Ääriviivoja-kakun. (Sellosali, Espoo, 20.10.2018)

Artikkelin pääkuva on Helsingin Savoysta, 4.10.2018. Lisää kiertuekuvia löydät täältä!

Kiertueen täydellisen biisilistaan voit tutustua täällä.

Jos haluat kokea kiertueen päätöskeikan kotisohvallasi, ota hyvä asento ja klikkaa itsesi Espoon Sellosalissa 20.10.2018 taltioituun livelähetykseen:
Akustinen osuus
Sähköinen osuus

Afromikko ja musta Martin keikkailevat

”Tänään täällä ei esiinny Afromikko”, sanoo Afromikko. Hän epäilee muistuttavansa ihan jotain muuta laulajaa tänään, sillä ääni saattaa lähteä milloin vain. ”Mulla ei oo biisilistaa. Millähän biisillä pitäis alottaa? Mikähän ois sellanen turvallinen biisi, jossa ei ois falsettia ja jossa en onnistuis tyrimään?” Yleisöstä huudellaan jotain, taitavat olla kavereita. ”Ei, tuossa biisissä mä melko todennäkösesti tyrin.” ”Tuo pitää säästää setin loppupuolelle.” ”No tuo on ihan mahdollinen toive.” Lähtee eka oma biisi, Lentoon. Puolivälissä tulee hetken ahdistus, kun ääni tuntuu hajoavan kokonaan, mutta pienen uskon keräämisen jälkeen kaikki sujuu kunnialla loppuun. Seuraavaa biisiä hän lähtee vetämään ihan normikorkeudelta, jotta ääni saataisiin kiusattua kohdilleen. Se onnistuu.

Afromikolla on kunnioitusta herättävä musta hiuspehko, mustat housut, punavalkoinen raitapaita ja polvella musta Martin, yksi maailman kahdesta Anssi Kela -kitarasta. Hän istuu korkealla jakkaralla Helsinginkadun uudessa baarissa ja esiintyy mukavalle yleisöjoukolle. Joka pöydässä on väkeä. Pari tyyppiä kuvaa. Ja kaikki kuuntelevat. Afromikko jutustelee kuin joukolle kavereita. Hän muistuttaa voittaneensa kitaran kisasta, mutta mikkejä siinä ei tullut mukana, eikä niitä ole vieläkään. ”Ei sitä yheksällä tonnilla kaikkea voi saada.” Musta Martin on saanut täksi illaksi oman mikkiständinsä. ”Ootteko nähneet kitaristien sormenpäitä? Ne on ihan kovat. Mulla on tälläset vauvanpehmeet sormet. Mä en oo oikee kitaristi.”

Laulaja-lauluntekijä hän kiistämättä on. Siitäkin Afromikko tarinoi. ”Nyt tulee tosi pitkä puhe.” Hän ei ole muutamaan vuoteen tehnyt Afromikko-nimellä asioita. Vuonna 2013 hän koki omien sanojensa mukaan taiteellisen kuoleman, kun ketään ei kiinnostanut hänen tekeleensä. Viimeisten kolmen vuoden aikana hän on tehnyt vain kolme biisiä. Nyt homma on taas aktivoitunut. Tänä vuonna on julkaistu sinkku Oi oi ja toinen Postikortein pari viikkoa sitten ja syksyllä tulee EP-levy. Afromikko-keikkojakin on tulossa lisää. ”Tänään varmistui yksi tosi siisti keikka. Lämppään Anssi Kelaa Hernesaaren rannassa (21.7.).” Yleisö aplodeeraa. Syyskuussa 2.9. on keikka Kissojen Yössä Korkeasaaressa. Molemmat ovat akustisia soolovetoja. Bändin kanssa treenit aloitetaan toden teolla elokuussa.

Afromikolla on komea soinnikas lauluääni, joka on kivalla tavalla nostalginen. Vähän kuin vanhan hyvän ajan tangolaulaja, joka laulaa letkeitä poppisbiisejä. Omia biisejä on selvästi useita ja niitä on myös äänitetty, sillä ne saavat livetilanteessa esittelyjä tyyliin ”tätä mä vannoin, etten ikinä esitä livenä, kun tässä on niin paljon vaikeita sointuja”. Puolivälissä settiä lavalle nousee kaksi Afromikon kaveria, tällainen puolivälin lämppäriesiintyjä yhden biisin ajaksi, jotta ääni saa hetken hengähtää. ”Näin se pitäis oikeesti hoitaa, silloin lämppäreillä on enemmän kuulijoita. Toivottavasti mäkin saan esiintyä Anssin keikan puolivälissä”, hän lohkaisee. Kaverit lainaavat Martinia ja esittävät jonkun ihanalle tytölle tehdyn laulun, josta tyttö itse ei ollut mielistynyt. Afromikko istuu eturivissä ja kannustaa.

Yleisö innostetaan taputtamaan, kun on Oi oin aika. Tässä on kyllä menevä ja tarttuva sinkkubiisi. Kappaleen jälkeen hän vilkuilee kelloaan ja sanoo olevansa tarkka ajan suhteen. Vielä on aikaa yhdelle biisille. Hän siirtää nuottitelineen jakkaransa eteen ja kertoo, että hän treenasi tämänkin nyt tätä keikkaa varten. Sen Anssin biisin. Hän soitti sen aikoinaan kerran videolle, eikä ole sen jälkeen sitä esittänyt. ”Paitsi Anssin kellarissa.” Sitten hän kuvailee, miten yhdessä soitettu Piirrä minuun tie oli haastavaa saada kuosiin, meni monta ottoa. ”Enkä kyllä nyt laula niin korkealta kuin sillä videolla!” Hyvältähän tämä versio kuulostaa. Afromikko selittää biisin esitettyään, että Youtube-versiossa on kaikkia rumpuja ja muita, joita hän jäi nyt vähän kaipaamaan niin että ihan masentui, mutta onhan tämä koskettava biisi, josta on sopivaa masentua. Toteaa sitten, että aikaa on vielä noin 45 sekuntia, joten hän soittaa vielä yhden kappaleen. Yhden omista suosikkicovereistaan, jota silloinen kämppäkaveri joutui kuuntelemaan tosi paljon, pahimmillaan noin 45 kertaa päivässä.

Kun keikka on ohi, kaverit menevät jututtamaan artistia, joka iloisesti tervehtää kaikkia. Lavaroippeet puretaan ja jakkaralle jäänyt musta Martin siirtyy pian omaan koteloonsa. Se on päässyt keikkailemaan, eikä jäänyt panssarilasin taakse kaappiin pölyä keräämään. Minäkin jututan Afromikkoa ja hän ilahtuu, että tunnen ihmisiä, jotka odottavat jo näkevänsä hänet Hernesaaressa. Afromikon ilme muuttuu haaveelliseksi, kun hän miettii, että olisipa siellä paljon yleisöä. Kerron, että Anssin fanithan todennäköisesti tuntevat hänet. Afromikko katselee edelleen kaukaisuuteen ja hymyilee ajatellessaan, että ehkä siellä on hänellekin tulevia faneja. Hän kättelee kauniisti hyvästellessään. Haluaa mennä monen päivän keikkaputken jälkeen visusti omaan kämppään lepäilemään ja pitämään suunsa kiinni.

Kuuntele Afromikon sinkut: Oi oi ja Postikortein. Löytyy myös Spotifysta!