Jäähallikeikka toukokuussa!

Nyt on kovat piipussa, todellaki! Tänään julkistettiin huikea uutinen: Anssi bändeineen nousee Helsingin Jäähallin lavalle lauantaina 6.5.2017. Konsertin liput tulevat myyntiin perjantaina 10.2.

Jäähallikeikan teemana on ”30 vuotta Kelaa” eli sillä juhlistetaan Anssin jo 30 vuotta täyttävää artistiuraa. Uskomatonta mutta totta, siitä on jo 30 vuotta, kun Anssi aloitti biisien teon ja keikkailun Yhdeksännen hetken kanssa vuonna 1986. Mikäpä sen upeampi tapa juhlia kuin jäähallikeikka, joka on ollut Anssin haaveena ja tavoitteena jo pitkään.

Näin Anssi kertoo LiveNationin tiedotteessa: ”Oma hallikeikka on ollut pitkäaikainen haaveeni, jota kohti olen tehnyt määrätietoisesti työtä. Kun huomasin, että maata on tullut kierrettyä jo 30 vuoden ajan, niin päätin palkita itseni ja bändini tällaisella vähän herkullisemmalla keikalla. Tähän suuntaan on vääjäämättä menty, mutta silti haaste on yksi urani suurimmista — harva asia on koskaan hermostuttanut minua niin paljon kuin tämä keikka. Tulossa on kuitenkin hieno ilta: keikka, joka muistetaan. Muistan itse kristallinkirkkaasti ensimmäisen näkemäni jäähallikeikan, joka oli Deep Purple vuonna 1987 samassa hallissa. Kun nyt 30 vuotta myöhemmin nousen vihdoin samalle lavalle, niin jonkinlainen ympyrä sulkeutuu ja isoista unelmista tulee totta.”

Tietoa lipuista!

Liput tulevat siis myyntiin perjantaina 10.2. klo 9 Ticketmasterissa eli täällä. Myynnissä on istumapaikkoja hallin pitkillä sivuilla oleviin A- ja C-katsomoihin (35-47 €) ja seisomakatsomoon permannolle (45-47 €). Normilipuista saa S-etukortilla 2 € alennuksen, mikä selittää esim. permannon kaksi lippuhintaa. Hinnat sisältävät Ticketmasterin palvelumaksun.

Lisäksi myynnissä on kahdenhintaisia kalliinpuoleisia Meet & Greet -paketteja. 99,50 euron paketti sisältää lipun istumakatsomoon tai permannolle sekä Anssin fanitapaamisen noin tuntia ennen keikan alkua. 129,50 euron pakettiin kuuluu lisäksi soundcheckin seuraaminen. Nämä samat liput olivat neljä päivää ennakkomyynnissä Events Clubissa. Permantolippujen osalta on luvattu, että saliin pääsee ennen muuta yleisöä, joten eturivistä ehtii halutessaan varata paikan. Istumakatsomoon Meet & Greetin ostajille on varattu tilaa katsomon A5 etuosaan. Platinum-lipulla, hintaan 103 euroa, luvataan ”usein talon parhaat paikat”, joka tässä tapauksessa tarkoittaa katsomon A3 etuosan rivejä. Kaksi päivää lipunmyynnin alettua vain lavasta katsottuna kauimmaiset sivukatsomot C2 ja A6 sekä permanto ovat vielä suhteellisen väljiä, kun muissa on enintään hajapaikkoja. Hallissahan on vielä tilaa (esim. koko päätykatsomo B) ja uskommekin, että mikäli tällä hetkellä myynnissä olevat katsomot loppuvat kesken, hallista avataan uusia katsomoita myyntiin.

Kerromme, jos saamme tietoomme jotain liittyen lavan sijaintiin ja muotoon tai muuhun oleelliseen keikkaan liittyvään. Toistaiseksi huhua on kuulunut vain siitä, että luvassa olisi ns. vanhan liiton jäähallikeikka, eli silkkaa kunnon Anssi Kelaa ilman nykyjäähallikeikoilla niin muodikasta ja yleisöä kosiskelevaa vierailijakaartia.

Afromikko ja musta Martin keikkailevat

”Tänään täällä ei esiinny Afromikko”, sanoo Afromikko. Hän epäilee muistuttavansa ihan jotain muuta laulajaa tänään, sillä ääni saattaa lähteä milloin vain. ”Mulla ei oo biisilistaa. Millähän biisillä pitäis alottaa? Mikähän ois sellanen turvallinen biisi, jossa ei ois falsettia ja jossa en onnistuis tyrimään?” Yleisöstä huudellaan jotain, taitavat olla kavereita. ”Ei, tuossa biisissä mä melko todennäkösesti tyrin.” ”Tuo pitää säästää setin loppupuolelle.” ”No tuo on ihan mahdollinen toive.” Lähtee eka oma biisi, Lentoon. Puolivälissä tulee hetken ahdistus, kun ääni tuntuu hajoavan kokonaan, mutta pienen uskon keräämisen jälkeen kaikki sujuu kunnialla loppuun. Seuraavaa biisiä hän lähtee vetämään ihan normikorkeudelta, jotta ääni saataisiin kiusattua kohdilleen. Se onnistuu.

Afromikolla on kunnioitusta herättävä musta hiuspehko, mustat housut, punavalkoinen raitapaita ja polvella musta Martin, yksi maailman kahdesta Anssi Kela -kitarasta. Hän istuu korkealla jakkaralla Helsinginkadun uudessa baarissa ja esiintyy mukavalle yleisöjoukolle. Joka pöydässä on väkeä. Pari tyyppiä kuvaa. Ja kaikki kuuntelevat. Afromikko jutustelee kuin joukolle kavereita. Hän muistuttaa voittaneensa kitaran kisasta, mutta mikkejä siinä ei tullut mukana, eikä niitä ole vieläkään. ”Ei sitä yheksällä tonnilla kaikkea voi saada.” Musta Martin on saanut täksi illaksi oman mikkiständinsä. ”Ootteko nähneet kitaristien sormenpäitä? Ne on ihan kovat. Mulla on tälläset vauvanpehmeet sormet. Mä en oo oikee kitaristi.”

Laulaja-lauluntekijä hän kiistämättä on. Siitäkin Afromikko tarinoi. ”Nyt tulee tosi pitkä puhe.” Hän ei ole muutamaan vuoteen tehnyt Afromikko-nimellä asioita. Vuonna 2013 hän koki omien sanojensa mukaan taiteellisen kuoleman, kun ketään ei kiinnostanut hänen tekeleensä. Viimeisten kolmen vuoden aikana hän on tehnyt vain kolme biisiä. Nyt homma on taas aktivoitunut. Tänä vuonna on julkaistu sinkku Oi oi ja toinen Postikortein pari viikkoa sitten ja syksyllä tulee EP-levy. Afromikko-keikkojakin on tulossa lisää. ”Tänään varmistui yksi tosi siisti keikka. Lämppään Anssi Kelaa Hernesaaren rannassa (21.7.).” Yleisö aplodeeraa. Syyskuussa 2.9. on keikka Kissojen Yössä Korkeasaaressa. Molemmat ovat akustisia soolovetoja. Bändin kanssa treenit aloitetaan toden teolla elokuussa.

Afromikolla on komea soinnikas lauluääni, joka on kivalla tavalla nostalginen. Vähän kuin vanhan hyvän ajan tangolaulaja, joka laulaa letkeitä poppisbiisejä. Omia biisejä on selvästi useita ja niitä on myös äänitetty, sillä ne saavat livetilanteessa esittelyjä tyyliin ”tätä mä vannoin, etten ikinä esitä livenä, kun tässä on niin paljon vaikeita sointuja”. Puolivälissä settiä lavalle nousee kaksi Afromikon kaveria, tällainen puolivälin lämppäriesiintyjä yhden biisin ajaksi, jotta ääni saa hetken hengähtää. ”Näin se pitäis oikeesti hoitaa, silloin lämppäreillä on enemmän kuulijoita. Toivottavasti mäkin saan esiintyä Anssin keikan puolivälissä”, hän lohkaisee. Kaverit lainaavat Martinia ja esittävät jonkun ihanalle tytölle tehdyn laulun, josta tyttö itse ei ollut mielistynyt. Afromikko istuu eturivissä ja kannustaa.

Yleisö innostetaan taputtamaan, kun on Oi oin aika. Tässä on kyllä menevä ja tarttuva sinkkubiisi. Kappaleen jälkeen hän vilkuilee kelloaan ja sanoo olevansa tarkka ajan suhteen. Vielä on aikaa yhdelle biisille. Hän siirtää nuottitelineen jakkaransa eteen ja kertoo, että hän treenasi tämänkin nyt tätä keikkaa varten. Sen Anssin biisin. Hän soitti sen aikoinaan kerran videolle, eikä ole sen jälkeen sitä esittänyt. ”Paitsi Anssin kellarissa.” Sitten hän kuvailee, miten yhdessä soitettu Piirrä minuun tie oli haastavaa saada kuosiin, meni monta ottoa. ”Enkä kyllä nyt laula niin korkealta kuin sillä videolla!” Hyvältähän tämä versio kuulostaa. Afromikko selittää biisin esitettyään, että Youtube-versiossa on kaikkia rumpuja ja muita, joita hän jäi nyt vähän kaipaamaan niin että ihan masentui, mutta onhan tämä koskettava biisi, josta on sopivaa masentua. Toteaa sitten, että aikaa on vielä noin 45 sekuntia, joten hän soittaa vielä yhden kappaleen. Yhden omista suosikkicovereistaan, jota silloinen kämppäkaveri joutui kuuntelemaan tosi paljon, pahimmillaan noin 45 kertaa päivässä.

Kun keikka on ohi, kaverit menevät jututtamaan artistia, joka iloisesti tervehtää kaikkia. Lavaroippeet puretaan ja jakkaralle jäänyt musta Martin siirtyy pian omaan koteloonsa. Se on päässyt keikkailemaan, eikä jäänyt panssarilasin taakse kaappiin pölyä keräämään. Minäkin jututan Afromikkoa ja hän ilahtuu, että tunnen ihmisiä, jotka odottavat jo näkevänsä hänet Hernesaaressa. Afromikon ilme muuttuu haaveelliseksi, kun hän miettii, että olisipa siellä paljon yleisöä. Kerron, että Anssin fanithan todennäköisesti tuntevat hänet. Afromikko katselee edelleen kaukaisuuteen ja hymyilee ajatellessaan, että ehkä siellä on hänellekin tulevia faneja. Hän kättelee kauniisti hyvästellessään. Haluaa mennä monen päivän keikkaputken jälkeen visusti omaan kämppään lepäilemään ja pitämään suunsa kiinni.

Kuuntele Afromikon sinkut: Oi oi ja Postikortein. Löytyy myös Spotifysta!

Raporttia Tennispalatsin katolta

Harhaa.com on ollut ahkerasti Anssin kiertueella ja nyt täältä pesee tuoreeltaan tunnelmia eilisestä kattospektaakkelista, eli Tennispalatsin keikalta 6.5.2016. Koko keikan taltiointi on katsottavissa 5.6. saakka täällä. Nyt raporttivaihteelle!

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikenlaista kummaa tapahtuu, ihan ihmeellisiä mahtavia asioita, jotka ei ole arkipäivää kellekään, mutta sellaisia on tullut niin usein ettei niistä enää oikein ylläty. Ottaa ne vaan vastaan – että no okei tällaiseenkin tuli jouduttua! Ja sit yrittää jälkeenpäin ihan tohkeissaan fiilistellä, että mitäs hemmettiä taas? Että oikeesti voi tapahtua ihan mitä vaan.

Tämä oli tunnetila eilen, kun Anssin keikkalava oli viritetty Tennispalatsin katolle. Tuttujen kesken oli nostatettu keikkatunnelmaa jo koko viikko ja etenkin kun sää oli perjantaina mitä kesäisin, lämpötila hipoi jo kahtakymppiä, kaikkien mieli halasi Kampin kukkulalle. Meidän omaan pieneen vallattuun puistoon, pienelle ruohoiselle kumpareelle, jossa oli yksi yllättävän kookas mäntypuska.

Kela-leiriin koottiin kuka mitäkin. Istumapressu, askartelutarvikkeita, promosinkkuja, kiikareita, sukulaisia, ilmapalloja, roudarinteippiä… Kun kello löi jo viisi, leirimme oli varmasti melkoinen näky. Männyssä liehuivat punaiset sydänilmapallot ja keltaiset hymynaamapallot, oli kaksi mustakeltaista AK-kylttiä ja yksi rinteeseen keltaisella teipillä vedetty Kela, sekä pressun päällinen täynnä täpinöivää jengiä Kela-t-paidoissaan. Sitten yläilmoista kajahti Kasarin lapsen taustanauha, Anssi kiipesi kymmenen metrin korkeudessa olevalle lavalleen ja hurraaminen alkoi. Hämeestä sometettiin, että ilmapallomme näkyvät siellä saakka! Katolla oleva kamera kuvasi suoraa streamia Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien nettisivuille. Onpa nyt kuulijakuntaa ainakin kaksin verroin!

Aloitusnumerossa Tennarin katolla esiintyivät yhdessä Anssi ja hänen edesmennyt isänsä, vaikka sitä ei siinä hetkessä ehtinyt ymmärtää. (Isä soittaa sillä taustanauhalla.) Eikä pojalla tietenkään mitään turvavaljaita. Keväinen tuuli liehuttamassa hiuksia, musta solkitakki, vakuuttava haara-asento ja laulumikki. Nyt ei kyllä yltänyt heittämään yläfemmoja, mutta toimii tuo etänäkin! Parempi, että artisti malttaa pysyä kerrankin pomppimatta.

Leirin kokoamisen tuoksinassa ympärille oli kerääntynyt laaja ihmisjoukko, jota jatkui oikeaan ja vasempaan melkein niin kauas kuin näkyi. Jotenkin tuntui mahdottomalta, että tällainen massa lähtisi mukaan yksinään katolla heiluvan mustiin pukeutuneen miehen lallatuksiin. Mutta niin siinä vaan kävi. Jengi oli niissä tunnelmissa missä aurinkoisena perjantai-iltapäivänä loistavalla livekeikalla luontevasti on. Aurinkolasit, t-paidat, kaverit, hyvä fiilis, ei kiirettä mihinkään. Äänentoisto pelasi, eikä se kuulostanut hyttyseltä tuulessa vaan ihan oikealta keikalta. Lokit lentelivät kiemuroitaan auringossa lavan ohi, artistista katsottuna alaviistossa.

Anssi jatkoi saarnaamista katolta uuden mustan Martin-kitaran säestyksellä. Katolta tarjoiltiin kesäkansalle livenä Kaksi sisarta, Milla, 2080-luvulla, Puistossa, Petri Ruusunen, Levoton tyttö, 1972 ja Nummela. Yleisön yhteislaulu- ja taputusherkkyyttä on vaikea arvioida, sillä meidän kukkulallamme oli sen verran reipas meininki, ettei muiden kuin Anssin ääni hevin yltänyt siitä yli. Levottoman tytön jälkeen Anssi esitteli katolta yleisöä sytyttäviä rockriffejä ja totesi, että hänen tuotannossaankin on yksi sellainen – ja tiesi hyvin, sillä 1972:n tenhoava riffi sai yleisön välittömästi taputtamaan tahtia. Nummelan hoilotusosiossa lauloimme niin suureen ääneen, että aloin epäillä, ettei ympärillämme kukaan muu oikeasti laulakaan, joten ääntä piti yrittää korottaa senkin edestä. (Katolta kuvatulla videolla tilanne kuuluu toisin, onneksi!)

Nummelan jälkeen Anssi pyrki jo lavalta pois, mutta yleisö vaati taputtaen lisää. ”Onks teillä toivebiisejä?” kuului kysymys katolta ja jengi huusi vastauksia yhteen ääneen. Ylimpänä ja useimpana kuului toive Mikan faijan BMW:stä, joten sitä saa mitä tilaa. ”Meidän mopot kulki kahtasataa, tämä puisto vallattiin…” Keikan lopuksi Anssi julisti kesän avatuksi. Hän evästi kuulijoita elämänohjeellaan: ”tehkää asioita joista on teille iloa ja älkää olko ilkeitä toisille”. Näille hurrattiin. Anssi myös kehotti jengiä tutustumaan vasta päivitettyyn kesän keikkakalenteriin, koska keikat on siistejä juttuja. ”Nähdään keikoilla.” Todellakin!

Kahden viimeisen biisin aikana leirissämme oli käynyt vieraita. Ylen toimittaja oli bongannut pallomeremme ja heiluvat kätemme ja rekrytoinut henkilöitä haastateltavakseen. Meitä lähtisi neljä kyltteinemme saman tien heidän mukaansa. Jäin kurkottelemaan AK-logoa männystä ja sillä aikaa muut katosivat ihmisvilinään. Leirimme tähystäjä kertoi jengin menneen Tennispalatsiin sisälle. Vahtimestari ohjeisti minut kolmoskerrokseen ja toinen avasi oven, jonka takana odottivat kapeat puiset kierreportaat, jotka olin nähnyt aiemmin Anssin snäpissä. Ei hitto, tästä pääsee katolle!!! Me päästään Tennispalatsin katolle!!!!!

Portaiden yläpäässä odotti kolme tuttua naamaa, jotka olivat iloisia kadonneen lampaan löytymisestä. Siellä oli mukava katonrajan kokoustila, josta johtivat portaat ylös luukusta katolle. Anssia ei näkynyt missään. Paikalla olivat Janne LiveNationista ja kitarateknikko-Esa, jotka eivät odottaneet törmäävänsä meihin täällä. Ja Ylen kuvaustiimi, joka ei arvannut, että tunnemme koko crewn. Niin, juttu menee kuulemma kohta suorana Uudenmaan paikallisuutisiin telkkariin. Haastatteluun valitut alkoivat jännätä ja me muut tsemppasimme!

Sitten kiivettiin katolle. Voiko surrealistisempaa tunnetta enää olla? Snäpeillään Anssi oli viitoittanut reitin kattopalkkien yli, mutta eihän me nyt hyvänen aika mitenkään osattu vielä hetkeä aiemmin kuvitella, että Tennispalatsin kattokeikan jälkeen me keikkuisimme hihkuen näillä samoilla jalanjäljillä! Kaikista tuhansista ihmisistä juuri me?!? Järjetöntä. Katto oli tosiaankin hieman ulkoreunoihin kallellaan, kuten olin aamulla radiohaastattelusta kuullut, ja peltiset kattolevyt kupruilivat hieman, kun niille astui. Siellä oli lava, Anssi hörppimässä vettä ja antamassa haastattelua toiselle toimittajalle. Odotimme jännityksellä, mitä tapahtuu, kun Anssi kääntyy ympäri ja näkee meidät. Mutta Anssi on Anssi, ei hän edes yllättynyt! On selvästi oppinut sen, että voi tapahtua mitä vaan!

Sillä aikaa kun Yle testaili haastateltavien kanssa yhteyksiä, sain hetken jututtaa onnellista Anssia. Ei häntä ollut juurikaan pelottanut. Ja joo, lava tutisi vähän, mutta ei sitäkään lopulta huomannut. Eikä ollut turvavaljaita, oli kokeillut niitä ennen keikkaa muttei se oikein toiminut. Samaan aikaan lavan purkukaksikko veti vaijeria perässään valjaat päällä, jotta pääsi työturvallisuussäännösten mukaan töihinsä… Anssi oli pistänyt katolta merkille myös meidän leirimme. Ja huomannut, että hänestä katsottuna oikealla oli ollut hiukan väljempää. Sitten Anssinkin piti mennä odottamaan suoran lähetyksen alkua. Tarkkailimme sitä suorana uutisten nettilivestä, josta kuva tuli viiveellä. Hyvin meni!

Oli ehdottomasti hyödynnettävä ainutlaatuinen tilanne ja otettava yhteiskuvia katolla. Anssi valitsi paikan kattokaaren varjosta, poissa auringosta, oikein selfieguru meillä tässä. Muistin, että selfieitä ottaessa tapahtuu usein tapaturmia, mihin Anssi totesi, että pysytäänkin kaukana katon reunasta. Puhelinten kamerat lauloivat. Anssi ei oikein vielä ymmärtänyt, mitä on tapahtunut, pitää varmaan nukkua yön yli, että tajuaa. Mutta meille kaikille varmasti jää tästä keikasta hienot muistot! Todellakin!

Lopuksi kättelimme maestron juhlallisesti ja poistuimme katolta riemusta kiljahdellen. Anssi jäi sinne snäppäämään. Me lähdimme kierreportaita alas etsimään loppua seuruettamme ja tavaroita, sillä katolta katsottuna kukkula oli jo tyhjentynyt. Alakerrasta löytyi seurue ilmapallojen kanssa. Tässä vaiheessa vasta huomasimme jalkojemme tutinan. Olihan jännää!!! Siinä kuvia ihmetellessä ikkunan ohi vilahti tuttu mustiin pukeutunut hahmo, mikä aiheutti ryntäyksen pihamaalle. Saimme vielä nimmarit käsivarsiin ja poseerasimme yhteiskuvan koko jengillä. Sitten saimme seurata, miten ohikulkijat alkoivat kummasti hidastella kohdallamme. Olihan AK kerrankin oikein näkyvin kyltein merkattu katukuvaan… Muutaman kaverikuvan jälkeen hymyilevä levylaulaja singahti omille teilleen. Me muodostimme katseita kääntävän Kela-kulkueen kohti Forumia, jotta voisimme lepuuttaa tutisevia jalkoja, ravita vatsamme ja yrittää ymmärtää koettua. Sen opimme taas kerran, että koskaan ei voi arvata mitä keikalla tapahtuu. Voi tapahtua mitä vaan!