Keskiviikkona 7.7.2010 Anssi esiintyi Rumban kesäklubilla Helsingin Bar Loosessa. Ohjelmassa ei ollut mikä tahansa keikka, vaan setillinen akustisia hevicovereita.
Aamupäivällä Anssi vieraili Radio Rockin ohjelmassa illan keikan tiimoilta ja kertasi, kuinka hän alun perin kiinnostui raskaammasta musiikista varhaisteininä. Anssi oli tuonut radiossa soitettavaksi kaksi mystisen Beltrose-yhtyeen raakamiksausta, joita radioisännät Jone Nikula ja Marko Annala ylistivät. Beltrose on 80-luvun tukkaheviä ihannoiva ”ikuisuusprojekti, josta on puhuttu varmaan 10 vuotta”. Ensin bändille keksittiin nimi, logokin kuulemma jo on. Pari vuotta sitten Anssi kirjoitti biisejäkin, jotka käytiin äänittämässä – radiossa kuullut ”Leather Heather” ja ”Time 2 Get Wild”. Laulajana kappaleissa on Pekka Heino, rummut soittaa Ville Kela ja Anssi itse on kitaristi/basisti. Nähtäväksi jää, kaivautuuko Beltrose koskaan maan pinnalle treenikämppien kellareista.
Ohjelmassa sivuttiin myös alkusysäystä illan keikalle. Tavastian keikalla 20.5.2010 Anssi esitti akustisena välinumerona Holy Diver -coverin tribuuttina samalla viikolla menehtyneelle Ronnie James Diolle. YouTubeen päätynyt video herätti huomiota ulkomaita myöten, kun se noteerattiin Blabbermouth-sivustolla. Tästä innostuneena Rumba kutsui Anssin heittämään kokonaisen setillisen akustisia hevibiisejä. Mille nostamme hattua!
Heinäkuisen helteiseltä keskikaupungilta kerääntyi Bar Loosen täydeltä kuulijoita ihmettelemään, kuinka Anssi Kela ja hevi sopivat yhteen. (Paikalla oli mm. Lasse Kurki, jonka sanojen mukaan Lemonatorilta olisi piakkoin ilmestymässä uusi levy!)
Anssi viritteli kitaransa lavan virkaa toimittavalle oven edustalle ja vetäisi alkuun pari kaunista aiemminkin keikoilla kuultua kappaletta: All Men Play On Ten ja Wasted Years.
Keikka jatkui vaarallisemmille vesille lunttilappujen turvin. Metallican Master of Puppets -teoksen ensiesitys hieman takelteli, Anssi oli sovittanut sen aavistuksen verran countryyn vivahtavaksi. Motörheadin Killed By Death rullasi maukkaasti lähes puistobluesiksi. Molemmat olivat Anssin ensiesityksiä. Dion Holy Diver kuulosti vähintään yhtä kauniilta kuin Tavastialla.
Kun Anssi ilmoitti soittavansa seuraavaksi Slayeria, yleisö hurrasi. ”Reaktio ei ole välttämättä tuo, kun kuulette version”, Anssi varoitteli. Parental Advisory -keikalla viime kesänä kuultu War Ensemble ei silti saanut aikaan odotettuja vihaisia karjahduksia. Sen sijaan seuraava tv:ssäkin taannoin esitetty ja kepeäksi bossanovaksi kääntynyt Twisted Sister -cover We’re Not Gonna Take It sai yleisön hörähtelemään naurusta ja napsuttelemaan sormiaan tahdissa. Aplodit olivat valtaisat. Lisää aiemmin treenattua materiaalia oli ”täysin platonisesta miehen ja naisen suhteesta kertova” laulu- ja soitinyhtye W.A.S.P.:in Animal (Fuck Like A Beast). Versio oli alkuperäiseen nähden varsin paljon kevennetty.
Keikan suurin spektaakkeli oli ehdottomasti Spinal Tapin Stonehenge. Anssilla oli vahvat epäilykset siitä, että kyseistä biisiä ei ole koskaan versioitu akustisella kitaralla. Jotta suureellisen kappaleen puheintroon saatiin oikea tunnelma, artisti pyysi yleisöään puhaltelemaan druidien nummien tuulta imitoivaa ääntä. Allekirjoittanut ei pystynyt naurultaan osallistumaan tähän hupiin täysipainoisesti. Legendaarinen esitys jo syntyessään!
Setin viimeiset lunttilaput olivat Judas Priestin (lue: praistin) Some Heads Are Gonna Roll ja hevihemmojen hyväntekeväisyyskokoonpanon Hear’n’Aidin Stars (miinus kitarasoolo), jossa yleisö hoilotti mukana kertosäettä.
Artisti kiitteli reimasti aplodeeraavaa yleisöään ja pakeni alakerran takahuoneeseen verukkeella, ettei hänellä ole enempää biisejä. Yleisö kuitenkin halusi lisää ja Anssi kipusi takaisin estradille. Kun encorebiisistä ei päästy yhteisymmärrykseen, Anssi arpoi biisin heittämällä lunttilaput ilmaan ja poimimalla lattialta yhden. ”Höh, Stars, no en mä nyt sitä soita!” Seuraavana lattialta nousi Master of Puppets ja sehän kelpasi. Esitys oli huomattavasti sujuvampi kuin alkukeikasta vedetty ensiesitys – ja vieläpä sopivan pitkä biisi! Sen jälkeen artisti kiitti vielä kerran mukavasta soittorupeamasta ja sanoi lähtevänsä seuraamaan jalkapalloa.
Vaikka keikka loppuikin siihen, on varmaa, että hevicovereita kuullaan Anssin esittämänä jatkossakin. Niistä on tullut jo jonkinasteinen perinne, eivätkä tämäntyyliset keikat ole omiaan vähentämään yleisön innostusta kuulla lisää. Kenties, jos onni on myötäinen, kuulemme joskus myös Anssin omaa hevimpää tuotantoa.