Tavastian keikkaa torstaina 22.7.2004 odotettiin innolla. Anssi oli lupaillut etukäteen paikalle näyttävää ja nimekästä joukkoa yllätysvieraita ja moni olikin kunnostautunut veikkaamalla esiintyjälistaa.
Noin tuntia ennen h-hetkeä ovet Tavastian saliin avattiin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa, kun lavan reunalla olevien ylimääräisten rumpujen tarkoitusta arvailtiin ja hihkuen bongailtiin yleisön seasta epäilyttävän näköisiä muusikoita. Mm. Antti Niemistä ehdittiin jututtaa – hän ei kuitenkaan ollut nousemassa lavalle. Yhdentoista aikoihin tunnelma tiivistyi entisestään, erityisesti takahuoneessa, joka näytti pursuilevan ovelle saakka väkeä. Avonaisesta ovesta vilahtivat mm. Anssi ja Sipe kunnes salimiksaaja Amen selkä peitti näkyvyyden. Kitarateknikko Andy viritteli useamman akustisen Martin-kitaran lavan hämyisessä takaosassa. Martineitakaan ei ole vähään aikaan nähty keikoilla.
Noin klo 23.13 kaiuttimista alkoi kuulua lupaavia säveliä: Johnny Cashin Man In Black! Tästä valistuneimmat tiesivät keikan alkavan parin minuutin kuluttua… Ja bändi tulikin: Kelly, Saara, Ville, Antti ja Anssi, joka sai punaisen Gretschinsä Andyltä. Keikka pyörähti käyntiin rytisevällä versiolla Suurista kuvioista. Tämän kesän aikana tutuksi tulleella rumpujen, basson, kosketinsoittimien ja kahden kitaran kokoonpanolla kuultiin seuraavat biisit:
Suuria kuvioita
Faijan haamu
Mikan faijan BMW
Uudet autot
Laulu petetyille
Milla
Puistossa
Kipinöitä
1972
Nummela
Bändin kadotessa Nummelan jälkeen takahuoneeseen, lavalle yksin Gretsheineen jäänyt Anssi alkoi kohennella eteensä teipattua lunttilappua ja selitti, että yleensä hänen keikkansa päättyvät tähän biisiin, mutta tällä kertaa se on piste, jossa keikka lähtee lopullisesti käsistä! Erittäin lupaavaa! Ja oli yleisöllä syytäkin villiintyä…
Anssi kertoi, että seuraavaksi esitettävästä kappaleesta hän kehitteli rivin: ”enkä minä ainakaan/ mistään tiedä paskaakaan”. Lavalle koskettimien taakse asteli Anna Kuoppamäki ja esitettäväksi tuli hänen kappaleensa Sä et tiedä. Hieno duetto!
Bändi palaili lavalle ja Anssi spiikkasi yleisön eteen lupaavan nuoren lauluntekijän, joka oli taannoin tuonut hänelle demon ja mm. erään siltä löytyneen biisin tiimoilta tehtiin yhteistyötä: Mikko Kuustonen! Biisin nimi oli tietysti Ainoain.
Anssi alkoi jutustella mikrofoniinsa, että tätä seuraavaa kappaletta bändi on odottanut jännityksellä koko päivän. Juhannuksena keikkabussissa, mistäs oltiinkaan tulossa – Nilsiästä – sepitettiin eräs mäkihyppykulttuuriin soveltuva biisi nimeltään Pystylähtö. Ja uskottavaksi tulkitsijaksi lavalle kutsuttiin Martti Servo. Kyllä hymy irtosi yleisössä ja lavalla moneen kertaan tuota humppamaista soittoa ja kieli poskessa runoiltuja sanoja kuunnellessa.
Tämän jälkeen Anssi jätettiin yksin lavalle esittämään kappale, johon ei kuulemma millään pysty rakentamaan aasinsiltaa edellisestä biisistä. Murhaballadi punaisella Gretschillä.
Seuraavana olikin sitten keikan suurimman pommin vuoro (vaikka pyrotekniikkaosasto jäikin edelleen lapsenkenkiinsä). Lasse Kurki (ja akustinen kitara) kutsuttiin esittämään lavalle biisiään I Don’t Want To Live Forever, ja lisäksi lavalle kuulutettiin Pekka Gröhn (kosketinsoittimet), Pekka Kuusisto (viulu), Zarkus Poussa (djempe ja conga -rummut) ja Sipe Santapukki (basso). Viimeistään tässä vaiheessa monelta meni jauhot suuhun esiintyjäveikkauksen suhteen!
Eikä tässäkään vielä kaikki. Seuraavaan biisiin laulusolistiksi lavalle tuli Jonna Tervomaa, joka ihan syystä kehaisi illan bändiä. Kappale oli kansanperinteestä vaikutteita saanut Viimeinen erinomainen mies. Myös Anssi pääsi laulelemaan kertosäkeessä.
Tämän jälkeen Anssi kertoi, että hän ei pitkään aikaan saanut oikein kirjoitettua biisejä, mutta eräänä päivänä hän oli kävelemässä Karhusaaressa ja kirjoitti ylös vain kaikkea mitä näki. Näin syntyi uusi laulu nimeltään Karhusaari. Sen niminen kesäbiisi kuultiin seuraavaksi.
Mutta vielä oli yksi vieras piilossa takahuoneen kätköissä, ja hän ei ollut enempää tai vähempää kuin Timo Rautiainen, joka tuli soittamaan kitaraa ja laulamaan Anssin kanssa Surupukua. Oli kuulemma omistettu Anssin pukeutumistyylille.
Pienen järjestelyn jälkeen, kun Anssi oli istahtanut takariviin Sipen viereen ja saanut dobro-nimisen soittopelin, musiikki alkoi soida jälleen. Zarkus otti akustisen kitaran (akkarin) haltuunsa ja alkoi laulaa mikrofoniinsa Britney Spearsin kappaletta One More Time! ”My loneliness/ Is killing me/ I must confess/ I still believe/ When I’m not with you I lose my mind/ Give me a sign/ Hit me baby one more time…” Hauska tulkinta! Mahtava bändi!
Mahtava bändi esitti vielä toisenkin coverin, Twisted Sistersin kappaleen I Wanna Rock, Anssin ja Lassen laulamana – yleisö oli pähkinöinä. Anssi kiitti yleisöä ja bändi poistui takahuoneeseen. Eihän tämä yleisölle riittänyt, se vaati lisää…
Anssi palasi lavalle yhden Martininsa kanssa ja kertoi, että takahuoneesta oli esitetty toive, että hän esittäisi tämän biisin. Biisi osoittautui Manowarin tuotantoa olevaksi All Men Play On Ten -kappaleeksi, jonka Anssi on esittänyt kerran aiemmin, Jyväskylän Elohuvissa viime joulukuussa. Kaunis melodia ja tulkinta ehdottomasti parempi kuin edelliskerralla.
Yleisö taputti ja Anssi pyysi taputtamaan vielä hiukan lisää, jolloin bändikin saatetaan saada vielä lavalle. Ville, Kelly, Saara ja Antti palasivat lavalle ja ihmettelivät hetken, mitä oikeastaan tulivatkaan soittamaan. Kelan veljesten lyhyen neuvonpidon jälkeen Anssi palasi mikrofoninsa luo, nosti lavalta puolikkaan A3:n kokoisen lapun, jota näytti yleisölle ja sanoi paperin lojuneen hänen jaloissaan koko keikan ajan – antaa lapun puhua puolestaan. Siinä luki Ruusunen. Rva Ruususen versio olikin keikalle kunniakas erittäin rokkaava loppu.
Bändi poistui lavalta yleisön hurratessa ja tuolloin kello näytti 1.17:ää. Keikan parissa oli vierähtänyt reilut kaksi tuntia, jonka aikana kuultiin 20 biisiä (2 uutta, 8 lainattua) ja nähtiin 10 vierailevaa tähteä! Ei siis ihme, että yleisö vaikutti joiltakin osin puulla päähän lyödyltä, eikä kommentteja tullut mieleen edes kysellä. Mutta ehkä tästä vähitellen toivutaan.
Artisteja sen sijaan tajuttiin jututtaa jonkin verran. Bändin pojat Antti ja Ville antoivat toistensa vastauksia kuulematta saman arvion keikasta: hauska! Myös Zarkus kirjoitteli hyväntuulisena nimmareita. Piirtämisen saralla kunnostautui Lasse, joka yltyi ylistämään keikkaa superhauskaksi – juuri tällaisten juttujen takia musiikkia tehdään! Hän intoili, että lavalla oli ollut niin paljon musikaalisuutta, esim. molemmat Pekat, ettei sellaista usein kerralla nähdä (vaikka onhan Lemonatorissakin paljon musikaalisuutta). Anssi totesi, ettei Pystylähtö mennyt ihan suunnitelmien mukaan, syystä että Martti Servo piti odottamattoman pitkän alkuspiikin, jolloin introt ynnä muut menivät miten sattui. Mutta keikkaan hänkin suhtautui tyytyväisesti hymyillen.
Lisää tunnelmia ja kommentteja keikasta foorumilla.
Galleriaan on tulossa kuvia ennemmin tai myöhemmin.
Tarkkoja soittajatietoja viilaillaan vielä, ne löytyvät lähiaikoina Menneet keikat -osiosta.