Pekka ja Susi livenä Louhisalissa 30.10.2019

Epätodellinen on oikea termi kuvaamaan tunnelmia, kun lähestyn syksyn pimeässä illassa Tapiolan Kulttuurikeskusta. Täällä alkaa iltaseitsemältä musisointi, jollaista ei ole kuultu sitten syksyn 1997: Pekka ja Susi astuu tänään Louhisalin estradille. Kiitos Kulttuurikeskuksen, josta oli toivottu Anssilta keikkaa, jolla kuultaisiin hänen edesmenneen bändinsä materiaalia. Eipä arvannut kysyjä, että paikalle materialisoituisi koko bändi. Niin, miksipä soittaa soolona biisejä, jotka on alun perin sovitettu bändille.

Erikoista lienee myös se, että salin ovella on pienimuotoinen jono jo hyvissä ajoin keikkaa. Heikoimmillaan Pekan ja Suden keikoilla oli vain muutama katsoja, ja parempinakin aikoina monet saattoivat lähteä heti Karhun elämää -hitin kuultuaan. Tänään eturivin paikkoja tavoitellaan juoksuaskelin.

Kun salin valot himmenevät, jännitys tiivistyy ja puhkeaa aplodeiksi bändin astellessa lavalle sivuverhon takaa. Antti K.J. Nieminen heilauttaa kättään marssiessaan lavan oikeaan laitaan koskettimiensa ääreen. Ville Kela livahtaa takariviin rumpujensa taakse. Petri Prauda kytkee sähköt kitaraansa, joka on yhdistetty vaaleansinikarvaiseen vahvistimeen. Lavan keskimikin ottaa haltuunsa Anssi Kela, viisikielinen Pedulla-basso kainalossaan. He ovat kaikki pukeutuneet mustiin.

Pete saa kunnian heittää keikan tulille Unelmien laulun introlla ja muu bändi seuraa. Tuntuu, että se ei ole pelkästään jättiläinen, joka ajassa matkustaa, vaan koko Louhisali. Tämähän toimii, ja kuulostaa ihan tosi hyvältä! Miksei Pekka ja Susi rokannut levyllään tällä lailla? Kappaleessa luetellaan unelmia: kirjan kirjoittaminen, leffan ohjaaminen ja laulun säveltäminen. Olivatkohan siinä biisintekijän koulun jälkeiset uravaihtoehdot?

Kappale vaihtuu lennosta Saarnaajaan. Häntä ei kukaan ota tosissaan, joten pitää laulaa sha-la-laa tai shu-bi-duu. Vähän kuin silloin, kun Yhdeksäs Hetki muutti linjaansa ja vaihtoi nimensä Pekaksi ja Sudeksi. Ei julistettu enää maailmanparannusta, vaan kepeää poppia, jonka sanoituksiin on piilotettu vertauskuvia. Totuutta sijoitellaan kolmeen sointuun ja tehdään itsestä narria, joka saa ruusuja. Kuulostaa kovasti Pekan ja Suden Rockin SM-voitolta vuonna 1993.

”Biiseissä kaikilla lauseilla on merkityksensä, vaikka viikon kuluttua en yleensä enää muista mitä niillä alunperin tarkoitin. Minä en halua tehdä tyhjänpäiväisiä sanoituksia” lausui Anssi vuonna 1994 Soundissa. Yrittäkääpä kysellä näiden sanoitusten merkityksiä nyt 25 vuotta myöhemmin!

Yleisö aplodeeraa ja Anssi tervehtii paikallaolijoita, kertoen sitten lyhyen oppimäärän siitä, miten kaverukset kohtasivat. Kelan perhe muutti vuonna 1984 Kauniaisista Vihtiin, jossa Anssi joutui uudelle luokalle. Luokkatovereistaan ensimmäisenä hän kohtasi pallopäisen pojan, joka seisoo nyt hänen oikealla puolellaan. Antti oli myös samalla luokalla. Heillä kaikilla oli kiinnostus musiikkiin ja aluksi bändikin oli vain mielikuvitusta. Bändin rumpaliksi kiinnitettiin Ville, jonka ahkera rumpujen kolistelu varastossa ei ollut aluksi vakuuttanut.

Keikka jatkuu Aurinkosateella, joka on hieno biisi ja rokkaa erittäin hyvin myös näin vuonna 2019. Siitä pitää huolen Ville, joka on kehittynyt vuosien rumpujen soiton myötä ihan eri tason rumpaliksi kuin mitä oli 90-luvulla. Pete hoitaa taustalaulut ja kitarasoolon tyylikkäästi, vaikka on viime aikoina keskittynyt enemmänkin mandoliinin näppäilyyn. Antti tempoo kiippareista juuri ne oikeat soinnut.

Eniten huomiota herättää Anssin esiintyminen. Pekan ja Suden aikoina laulu kuulosti hieman työläältä, kovaa ja korkealta huutamiselta. Viime vuosina Anssi on kehittynyt laulajana huimasti ja nyt vanhojen kappaleiden vaativammatkinkin kohdat menevät kevyen ja helpon kuuloisesti, jotenkin luonnollisemmin, vaikka edelleen mennään kovaa ja korkealta.

Bassottelu on myös tavallisesta poikkeavaa. Nykyrockissa bassoon harvemmin kiinnittää näin paljon huomiota. Tässä bassolainit ovat miellyttävästi groovaavia ja melodisia, miksauksessa hyvin pinnalla. Lavalla on ihan eri Pekka ja Susi kuin levyn kesyissä raidoissa. Tämä Pekka ja Susi on selvästi käynyt läpi sen kehityksen, joka on esitelty Rannalla-kokoelman kakkoslevyllä, ja löytänyt itsensä.

Seuraavaksi Anssi kertoo, mistä bändi sai nimensä. He olivat Villen kanssa silmäilleet kirjahyllyssään olevia levynselkämyksiä ja pysähtyneet Sergei Prokofjevin teoksen kohdalla. Eikö olisikin tyhmää, jos olisi tuon niminen bändi? Tätä muisteloa seuraa bändin nimibiisi, Pekka ja Susi. Bändi lienee joutunut vastaamaan haastatteluissa kysymykseen, kuka on Pekka ja kuka Susi. Lavalla on joskus käynyt susikin, kun roudari on suostunut sellaiseksi pukeutumaan.

Talo päästään aloittamaan, kun kitara on vireessä. Se on setin rokkaavin pala, jossa Anssi pääsee taas venyttelemään äänijänteitään karjumisen rajoille ja hakee vauhtia välillä lavan pinnastakin. Talo lienee ollut myös 90-luvulla bändin livesetin peruspilari.

Tässä kohdassa poiketaan albumisisällöstä. Pekalla ja Sudella on myös iso nippu kappaleita, jotka eivät bändin elinaikana päätyneet julkaisuiksi asti. Kyy on yksi niistä kappaleista, jotka kaverukset kävivät nauhoittamassa vuonna 2002 julkaistulle Rannalla-kokoelmalle. Sen kitaraintro on meille hyvin tuttu, sillä se on lainattu Mikan Faijan BMW:hen. Kappale puolestaan voisi olla temaattisesti Murhaballadin edellinen luku.

Seuraavassa spiikissään Anssi muistelee Zarkus Poussaa, joka menehtyi 2016. Hän oli maailman paras taustalaulaja ja tamburiinin soittaja, joka kuulemma hakkasi tamburiinilla päähänsä kunnes joko tamburiini tai pää hajosi. Ymmärrettävästi hän halusi laajentaa työsarkaansa tästä, ja jätti Pekan ja Suden. Hänelle omistetaan seuraava kappale, Kuolematon laulaja.

Harvoin käy niin, että originaalin esittäjän liveversio kappaleesta kuulostaa jotenkin kummalliselta. Anssi on esittänyt tätä Pekan ja Suden tuotannon helmeä satunnaisesti vuosien mittaan sooloversiona koskettimien kanssa, ja korva on ehtinyt tottua siihen versioon.

Sitten koittaa yksi illan tähtihetkistä, saamme kuulla Tähtilaulun alkuperäisen esittäjänsä liveversiona. Kun Pekka ja Susi ajautui musiikilliseen kriisiin levynjulkaisun jälkeisessä aallonpohjassa, he löysivät punaisen langan hetkeksi tämän singlen kohdalla. Siitä tehtiin videokin. Ja biisihän on ihan todella hieno ja myös nautittavaa kuultavaa livenä.

Yleisö on laulanut Tähtilaulua mukana, mutta Anssi paljastaa, että taustalauluja hoilottaa myös miksaaja Terttu, joka osaa kaikki biisit ulkoa, koska oli bändin iso fani 90-luvulla! Mahtavaa, aplodeeraamme Tertulle. Seuraavaksi Anssi pohtii, hajoaakohan bassovahvistin seuraavaksi, sillä kuulemma treeneissä lainavahvistin hajosi joka kerta hänen aloittaessaan Kun osaan lentää -kappaleen tymäkällä bassointrolla.

Yksi Pekan ja Suden kappaleista oli selvästi tunnetuin: Karhun elämää. Anssi muistelee, millaista oli olla paljolti yhden hitin ihme. Kun keikalla koitti hetki, että Karhun elämää soitettiin, jengi saapui lavan eteen joraamaan ja sitä mietti tyytyväisenä, että nyt keikka lähtee käyntiin. Kun biisi loppui, kuulijat lähtivät kotiin. Nyt Anssi toivoo, ettei kotiin lähdettäisi vielä tämän jälkeen, koska heillä on vielä muutama kappale takataskussaan. Pete muistuttaa, että hänen lapsensa eivät ainakaan lähde minnekään, koska auto on hänellä. Nerokasta, tuumaa Anssi.

Lukion psykologian tunnilla mieleen tullut melodia on siivittänyt monia asioita. Ensimmäinen niistä oli Rockin SM-voitto vuonna 1993. Karhun elämää oli ensimmäinen Anssin kirjoittama kappale, joka soi radiossa. Se soi edelleen säännöllisesti hänen soolokeikoillaan. Mutta kovinkaan moni yleisöstä ei ole kuullut tätäkään aiemmin livenä Pekan ja Suden esittämänä. Oli jo aikakin! Anssi kiljuu lopussa äänijänteidensä kyllyydestä ja yleisöllä laulatetaan kertosäettä. Kun kappale loppuu, kukaan ei poistu paikalta.

Sen kunniaksi soitetaan levyttämätön kappale, jonka bändi esitti myös SM-kisailtamissa Pakkahuoneella. Sokeana katselen, jossa on havaittavissa yhteiskunnallista sanomaa, muutamia reggaerytmejä ja tuttua ijoo-joo-joo-joo-laulatusta. Yleisö aplodeeraa villisti ja tömisyttää, sillä artistit kaikkoavat lavalta aivan liian nopeasti tämän jälkeen. Ja kyllähän heidät saadaan vielä kerran takaisin. Kuka arvaa viimeisen kappaleen?

Kulkuri oli kaunis biisi, jota sovittaessaan bändi totesi olevansa menossa ihan eri suuntin. Pää täyttyy unelmista, tie odottaa kulkemista, kun ottaa askeleen, mikään ei jäädä voi ennalleen…” Hukkuiko Pekka ja Susi haaveisiin? Suostuvatko he vielä palaamaan? Pekkajasusimaisesta äänijänteiden revittelystä otetaan raivolla ihan kaikki irti kappaleen lopuksi, ja aplodit ovat mittavat, kun bändi esitellään. Kiitos Petri, Ville, Antti ja Anssi!

Keikan jälkeen tutut ja tuntemattomammat kuulijat parveilevat lavan edustalla kehuja jakaen ja musikanteilta signeerauksia hakien. He kaikki ovat iloista poikaa. Ville toteaa, että kappaleet tulivat hyvin muistista ja Antti komppaa samoilla linjoilla. Hymyileväisen Petrin eteen muodostuu pitkä signeerausjono, mutta hän muistelee, että pidempiäkin on joskus ollut. Anssi kyykkii lavan laidalla väsyneenä mutta onnellisena. Bassonsoitto on kuulemma raskasta ja sanojen muistaminen työlästä, mutta eihän kunnon ammattilainen anna sen näkyä, vaan kaikki kuulostaa niin kovin helpolta. Anssikin saa poseerata kuvissa tovin jos toisenkin. Antti on löytänyt jostain keikkajulisteen ja noutaa siihen kaikkien soittajien nimmarit. Muistaa lopuksi kirjoittaa itsekin. Se on mukava muisto hienosta keikasta ja tärkeästä yhtyeestä nimeltä Pekka ja Susi.

Kuvia keikalta.

Pekka ja Susi tekee yhden keikan paluun

Parhaat asiat tapahtuvat usein silloin, kun niitä vähiten odottaa! Kuka osasi edes uneksia, että kuulisi Pekkaa ja Sutta vielä jonain päivänä keikalla? Näin tässä nyt kuitenkin käy, eikä tätä pidä missata: onhan sinulla varmasti lippu ensi keskiviikolle 30.10. Espoon Kulttuurikeskuksen Louhisaliin?

Anssi soitti bassoa ja lauloi Pekka ja Susi -yhtyeessä ennen soolouraansa. Muut bändin jäsenet olivat Petri Prauda (kitara), Antti K. J. Nieminen (koskettimet), Ville Kela (rummut) ja edesmennyt Zarkus Poussa (perkussiot). Bändi kuopattiin tammikuussa 1999 ja tällä kokoonpanolla on soitettu sittemmin ainoastaan muutama uusi raita Pekan ja Suden kokoelmalevylle, joka ilmestyi vuonna 2002. Ilman Anssin rakettimaista soolouran alkua tuotakaan kokoelmaa olisi tuskin julkaistu, sillä Pekalta ja Sudelta ilmestyi aikanaan vain yksi, bändin nimeä kantanut levy sekä pari singleä. Vaikka levytetty tuotanto on varsin lyhyt, bändi ehti kokea urallaan koko draaman kaaren. Yhteinen musiikinteko päättyi lopulta siihen, että yhtyeelle ei koskaan löytynyt oikeaa suuntaa.

Nykyään Pete soittaa mandoliinia Frigg-kansanmusiikkiyhtyeessä, Ville rummuttaa veljensä bändissä ja Antti pääsee myös hyödyntämään soittotaitojaan työssään. On jännittävää kuulla, miten he tulkitsevat nuoruutensa musiikkiteoksia nyt, 20 vuotta myöhemmin. Harhaa.com lähetti Anssille muutamia kysymyksiä, joiden avulla voimme lämmitellä itseämme tulevaa keikkaa varten, koska aivan varmasti Pekka ja Susikin joutuu hieman lämmittelemään. Enää muutama yö keikkaan…

Annetaan puheenvuoro Anssille, olepa hyvä!

Mistä idea Pekan ja Suden konserttiin tuli?

Espoon Kulttuurikeskuksesta kyseltiin, haluaisinko tehdä sellaisen soolokeikan, jossa esittäisin Pekka ja Susi -aikakauden materiaalia. Idea kuulosti piristävältä, ja tietysti nopeasti tuli mieleen, että miksei tätä saman tien tekisi kyseisen bändin kanssa. Tajusin vasta myöhemmin, että tänä syksynä ainoasta levystämme tulee kuluneeksi 25 vuotta, joten onhan se juhlakonsertin paikka. Ilman Espoosta tullutta pyyntöä tällaista keikkaa ei kuitenkaan luultavasti oltaisi tehty.

Oliko muut bändin jäsenet helppo saada mukaan?

Oli helppoa. Lähetin bändille viestin, ja kaikki olivat heti mukana. Emme aikanaan hajonneet riitoihin, joten tähän ei liity mitään tulehtuneisuutta, jota olisi ensin tarvinnut puida.

Onko yhdessä soittaminen nyt jotenkin erilaista kuin 90-luvulla?

Onhan se tietysti haastavampaa, kun esimerkiksi itse en ole pariinkymmeneen vuoteen soittanut bassoa ja samaan aikaan laulanut. Se vaatii aivan erilaista koordinaatiota kuin kitaran soitto ja laulaminen. Kitaristimme Pete ei puolestaan ole moniin vuosiin koskenutkaan sähkökitaraan, joten pientä perehdyttämistä tämä on vaatinut. Treeneissä vanhat biisit kuitenkin ovat palanneet yllättävän nopeasti mieleen. Lihasmuisti on jännä juttu: vaikka kappaletta soittaessaan ei muistaisikaan sitä kunnolla, niin sormet kuitenkin hakeutuvat automaattisesti oikeisiin paikkoihin.

Kuinka valitsitte kappaleet ja tuliko sovituksista vääntöä?

Biisilista rakentuu ymmärrettävästi ainoan albumimme ympärille: se soitetaan lähes kokonaan, lisäksi kuullaan muutama muu biisi. Anssi Kela -materiaalia ei ole luvassa, vaan pelkästään Pekkaa ja Sutta. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta päätimme pitäytyä alkuperäisissä sovituksissa, joten arreista ei ole tarvinnut kiistellä.

Onko tämä ainut mahdollisuus kuulla näitä kappaleita, vai uskotko, että tulet esittämään niitä keikoillasi, tai jopa Pekan ja Suden kanssa?

Tämä on näillä näkymin ainoa mahdollisuus kuulla näitä biisejä, minkäänlaisia jatkosuunnitelmia ei ole. Pekka ja Susi ei ollut niin suosittu bändi, että lisäkeikoille olisi varsinaisesti kysyntää. Kivaa tehdä tämä yksi keikka. Ei ole myöskään suunnitelmissa alkaa esittää näitä biisejä omilla keikoilla.

Jos lähtisitte tekemään Pekan ja Suden kakkoslevyä nyt, 20 vuotta viisaampina, millainen siitä tulisi?

En tiedä, tulisiko siitä mitään. Sooloartistin vapaus tuntuu edelleen hienolta. En välittäisi palata tilanteeseen, jossa biiseistä pitäisi muodostaa yhteinen kompromissi.

Mitä haluaisit takaisin 90-luvun hurjasta nuoruudesta?

Sen, miten pystyi syömään ihan mitä tahansa ilman että se näkyi millään tavalla vyötäröllä.

Bio Rexiin joulukuussa!

Elämänkertakonsertti – se on sana, jonka Anssi on lanseerannut aikaiselle joululahjalleen! Neljänä iltana, 19.-22.12. Helsingin perinteikkäässä Bio Rexin elokuvateatterissa esiintyvät mies ja kitara, mutta mukana ovat myös tarinat laulujen takana sekä valkokangas, jolla tarinat heräävät henkiin filmeinä.

Näin Anssi kertoo konserttien ideasta: ”Olen haaveillut jo vuosia tällaisen konsertin tekemisestä. Pidän laulujen laulamisesta ja tarinoiden kertomisesta. Nyt ne yhdistyvät: elämäkertakonsertissa laulut johtavat tarinoihin ja tarinat takaisin lauluihin. Ne heräävät henkiin myös Bio Rexin valkokankaalla ohjaaja Anna Äärelän toimesta. Yleisö pääsee lähemmäs kuin koskaan ennen. Olen keikkaillut yli kolmenkymmenen vuoden ajan ja tehnyt suunnilleen kaiken. Nyt edessä on kuitenkin aivan uudenlainen haaste ja tulokulma keikan tekemiseen. Konsertti, jota täytyy kirjoittaa kuin kirjaa. Minulla on sellainen olo, että nyt ollaan jonkin ison äärellä. Tästä tulee yksi urani hienoimmista jutuista.”

Kuulostaa varsin kiinnostavalta! Näin ajatteli aika moni, sillä huhujen mukaan heti ensimmäisen viiden minuutin aikana myytiin tai varattiin jo puolet lipuista. Nyt Bio Rexin noin viisisataapaikkainen sali on täynnä jo perjantain, lauantain ja sunnuntain keikoille, mutta torstain 19.12. lisäkeikalla on vielä tilaa. Kipin kapin siis lippuostoksille, ellei pilettiä ole vielä hallussa!